Ketään ei voi velvoittaa auttamaan - edes lastenhoidossa

Ilmoituksia on pilvin pimein kauppojen seinillä, ja jos on pientäkin vihiä että naapurissa on ollut joku jotakuinkin pätevä tyttö niin puhelinnumeroa ollaan heti pyytämässä. Suomessa on vaan jotenkin tapana että hoitamaan kelpaa vain omat vanhemmat tai sisarukset, ja jos näitä ei ole saatavilla niin istutaan kotona 20 vuotta ja katkeroidutaan kun ei koskaan pääse mitään. Vierasta ihmistä ei voi päästää kotiin tai varsinkaan jättää lapsen kanssa.

Tämä on kyllä totta, itse olen työskennellyt saksassa au pairina/lastenhoitajana pari vuotta ja todella häkeltynyt työtarjousten määrästä! Aina putkahtaa uusia tutun tuttuja perheitä, jotka kaipaavat lapsenlikkaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti.

Kannattaa kysellä oman lähipiirin nuorisoa lastenhoitohommiin, ainakin omina kouluaikoina meilläpäin tahtoi jo olla ylitarjontaa innokkaista ja vastuuntuntoisista lapsenvahtiehdokkaista. Koulun/opiskelujen ohessa on ihan mukavaa tehdä säännöllisen epäsäännöllistä työtä, ja perheellekin on kiva kun on aina tuttu hoitaja.

Etenkin jos on kyse vähänkään säännöllisemmästä lastenhoitotarpeesta niin työkkäriin vain ilmoitusta, tai vaikka eri oppilaitosten ilmoitustauluille-

Miten te, joilla ei ole mitään tukiverkostoja olette ajatelleet järjestää lastenne turvallisen ja tasapainoisen kasvun, jos elämässä tulee kriisitilanteita? Miten olette ajatelleet sitten jaksaa, jos jo tavallinen arki käy voimille?

tavallinen arki ennen vai jälkeen lapsien? Jos arki ennen lapsia käy voimille, en usko että kukaan ehdoin tahdoin lähtee sellaiseen elämään lapsia puskemaan.

Jos lasten kanssa tulee kriisitilanne, on olemassa tahoja jotka auttavat niitäkin joilla ei tukiverkostoja ole.

samaa suosittelen muillekin. Minun mielestä ei todellakaan ole kummien ja tätien ja isovanhempien velvollisuus hoitaa lapsianne. Näin se vain menee.

4xäiti

Mutta mistä se riittävä tukiverkosto sitten kasataan jollei sukulaisista? Ei meillä kaikilla ole ystäviä, ehkä hyvän päivän tuttuja, mutta ei sellaisia joille voisi lapsensa antaa. Edelleen, takaisin siihen kysymykseen, pitääkö lapset jonkun mielestä todellakin jättää tekemättä jos ei ole täyttä varmuutta siitä että tukiverkosto on vankalla ja luotettavalla pohjalla?

Ja toinen asia, mistä sinä yllä kirjoitteleva tiesit/osasit arvioida että tulet jaksamaan lastesi kanssa seuraavat kaksikymmentä vuotta lapsen eri kehitysvaiheissa valittamatta ja jaksaen loputtomiin. Ikinä kaipaamatta yhden yön hengähdystä miehesi kanssa. Olitko varmasti miettinyt asian loppuun asti? Tiesit aivan _täysin_ varmaksi sen että et seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen kaipaisi ainuttakaan lepohetkeä lapsiarjen keskeltä?

Helppo huudella:"Olisit miettinyt ennen kuin lapsia alat tekemään." Nyt, oikeasti, käsi pystyyn jolla oli vankka käsitys siitä, mitä lapsen kanssa eläminen lapsen eri kehitysvaiheissa tulisi olemaan. Ja ne myös jotka olivat nämä _ihan todella_ miettineet läpi ennen kuin lapsia alkoivat tehdä.

Niin kuin jo tuonne toiseen ketjuun kirjoitin.

7

ja kyllä ne on ne hoitajat, kun ovat vastuussa siellä päiväkodissa päivän tapahtumista. Ehkä tämä oli hieman dramaattinen kommentti. On myös ihan tervettä tiedostaa omat rajat ja ymmärtää, että jokainen ihminen on heikko joskus ja tarvitsee tukea. Kyllä lapset ovat toki omia 24/7, mutta vastuu hoitamisesta ei välttämättä ole 24/7. Oletteko te niitä äitejä, jotka eivät luota edes miehiinsä omien lastensa hoitajina?



Tukiverkoston puuttuminen voi muuten olla tilannesidonnaista. Ei sitä välttämättä voi ennen raskautumista tietää, että kiinnostaako niitä sukulaisia olla läsnä ja miten he ovat läsnä. Kaikilla ei myöskään ole lapsilla kummeja laisinkaan.

ja kyllä ne on ne hoitajat, kun ovat vastuussa siellä päiväkodissa päivän tapahtumista. Ehkä tämä oli hieman dramaattinen kommentti. On myös ihan tervettä tiedostaa omat rajat ja ymmärtää, että jokainen ihminen on heikko joskus ja tarvitsee tukea. Kyllä lapset ovat toki omia 24/7, mutta vastuu hoitamisesta ei välttämättä ole 24/7. Oletteko te niitä äitejä, jotka eivät luota edes miehiinsä omien lastensa hoitajina?

Tukiverkoston puuttuminen voi muuten olla tilannesidonnaista. Ei sitä välttämättä voi ennen raskautumista tietää, että kiinnostaako niitä sukulaisia olla läsnä ja miten he ovat läsnä. Kaikilla ei myöskään ole lapsilla kummeja laisinkaan.

Jos lasten kanssa tulee kriisitilanne, on olemassa tahoja jotka auttavat niitäkin joilla ei tukiverkostoja ole.

Riippuu varmaan kriisin tasosta, mutta ainakaan meidän perhe ei ole apua saanut. Olisimme tarvinneet nimenomaan kodinhoito- ja lastenhoitoapua tietyssä vaiheessa, mutta perhetyöntekijän toimenkuvaan olisi kuulunut vain keskustelu. Yksityiseen maksulliseen palveluun ei ollut silloin mitenkään varaa.

Ja jos tukiverkkoja onkin ollut ennen lapsia tai on niitä luullut olevan, niin ihmisten elämäntilanteet muuttuvat, ja apua ei saa niiltä tukiverkoiltakaan välttämättä silloin, kun tarvitsisi. Vaan mistä sen voisi etukäteen tietää? Eivät ne kriisitkään ole aina ennalta arvattavissa.

Sillähän saa, hevosella pääsee. Oikeassa olet.



Mikseiköhän sitten neuvolassa jokaiselle odottajalle tai viimeistään vauvan ensimmäisessä neuvolassa jaeta pumaskaa johon listattu ne kaikki maksulliset lastenhoitajat? Tai mistä niitä voi hankkia, jos ei satu olemaan mielikuvitusta lähteä kauppojen ilmotustauluille tai oppilaitoksiin ilmoituksia laittamaan.



Edelleenkään, sukulaisia ei tietenkään voi _velvoittaa_ hoitamaan lapsiaan, silti neuvolassa ensimmäiseksi otetaan esiin sukulaiset, mummut, kummit, tädit ja siskot kun tulee esiin että kaipaisi hengähdystauon.

Luulisi, että edes isällä olisi velvollisuus osallistua lastenhoitoon, mutta ei meillä. Miehen työpaikka vaihtui samaan aikaan kuin toinen lapsi syntyi, eikä ole auttanut vauvanhoidossa eikä myöskään taaperon hoitamisessa YHTÄÄN. On kaikki viikot (ja välillä myös viikonloput) työmatkoilla ympäri Suomea tapaamassa asiakkaitaan. "Hoitaa" varmaan sitten niitä, kun ei kotona tee muuta kuin nukkuu silloin harvoin kun täällä käy.

Eli kun lapsella on isä ja äiti, on hänellä 2 vanhempaa, jotka molemmat voivat hoitaa lapsia ja nukkua vuoroöin.

Hassua, että joku odottaa kotona, että joku soittaisi ja pyytäisi, että saisi hoitaa heidän lapsiaan.

Hoitoapua saa kun maksaa rahalla. On uskomatonta, että halutaan käyttää ihmisiä hyväksi ja hoidattaa lapset ilmaiseksi tutuille ja sukulaisille. Ei ihme. että välit etääntyvät ja tukijoukot katoavat.

Niin minäkin olen tehnyt niille, jotka ovat halunneet käyttää minua hyväksi ja halusivat pelkästään hoidattaa lapsensa minulle ilmaiseksi. Ei onnistunut ja opin pitämään etäisyyttä tällaisiin hyväksikäyttäjiin.

ja kyllä ne on ne hoitajat, kun ovat vastuussa siellä päiväkodissa päivän tapahtumista. Ehkä tämä oli hieman dramaattinen kommentti. On myös ihan tervettä tiedostaa omat rajat ja ymmärtää, että jokainen ihminen on heikko joskus ja tarvitsee tukea. Kyllä lapset ovat toki omia 24/7, mutta vastuu hoitamisesta ei välttämättä ole 24/7. Oletteko te niitä äitejä, jotka eivät luota edes miehiinsä omien lastensa hoitajina?

Tukiverkoston puuttuminen voi muuten olla tilannesidonnaista. Ei sitä välttämättä voi ennen raskautumista tietää, että kiinnostaako niitä sukulaisia olla läsnä ja miten he ovat läsnä. Kaikilla ei myöskään ole lapsilla kummeja laisinkaan.

... noita tukiverkkoja ja vanhemmuutta, kun ensimmäistä tässä vasta odottelen, joten en voi sanoa tietäväni asiasta vielä yhtään mitään, että millaista se on.



Sitä vain olen miettinyt, että Suomessa on tosiaan ihan selvä sosiaalinen asenneongelma. Jokainen on opetettu lapsesta asti ajattelemaan, että yksin on pärjättävä, apua ei keltään pyydetä eikä sitä kellekään myöskään anneta. Toiseksi Suomessa on myös kulttuuri, että jokainen keskittyy nimenomaan vain siihen omaan perheeseensä eikä ns. ystävillä ja tuttavilla ole oikeasti mitään merkitystä perheellisten elämässä. Ns. ystävät ovat vain ajantappotapa ja ylimääräistä viihdykettä, jos ei ole mitään muuta tekemistä. Joskus ihmiset puhuvat ystävien tärkeydestä, mutta mikä siinä on, jos ns. ystävät eivät auta toisiaan...? No, ehkä sitä ystävyyttä ei ole edes olemassa?



Itse pitkään ei-perheellisenä olen kokenut, ettei perheelliset edes halua olla aina tekemisissä "lapsettomien" kanssa eri elämäntilanteen vuoksi. Mitä tästä sitten seuraa? Esimerkiksi se, että monet ensi kertaa lapsen saavat ovat ihan hakoteillä, miten lasta pitäisi hoitaakaan ja mitä se elämä lapsen kanssa on, kun ei ole saanut ikinä osallistua kenenkään lapsen elämään, kun eihän sitä lasta voi tietenkään jättää kenenkään perheen ulkopuolisen seuraan... kaikilla kun ei ole esimerkiksi sisaruksia.



Mielestäni ongelma on, että ihmiset opetetaan lapsesta asti eristäytymään vain oman kaltaistensa joukkoon. Lapsena lapset viettävät kaiken aikansa saman ikäisten koulukavereiden kanssa, sitten myöhemmin samassa elämäntilanteessa olevien kanssa, kunnes joku tekee sen virheen että perustaa perheen, jolloin perheellinen kaveri hylätään... ja perheen perustanut hylkää vanhat perheettömät kaverinsa, koska he eivät ole samassa elämäntilanteessa eivätkä muka ymmärrä mistään mitään...



Ärsyttää, että ihmiset tuntuvat ymmärtävän vain niitä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa... mutta jostain syystä juuri vanhemmuus on sellainen asia, jossa apua ei pyydetä eikä anneta. Perheen olemassaolo on tiukasti perheen sisäinen asia, johon perheen ulkopuoliset eivät halua tunkea nokkaansa... Näkeehän tuon loma-aikoina ja juhlapyhinäkin, että kaikki linnoittautuvat omien kumppaniensa ja lastensa seuraan. Ketään ystäviä ei tietenkään kutsuta kylään vain perheelle pyhitettyinä päivinä eikä kenenkään luo mennä kylään, koska elämä pitää vaan elää oman perheen kanssa. Ja sitten ihmetellään, että jokaisen pitäisi pärjätä yksin vaikka jokainen tietää täsmälleen, että ihminen tarvitsee muutakin kuin perheen... No, olenpa välillä ajatellut niinkin, ettei aikuisen ihmisen elämässä - varsinkaan perheen perustamisten jälkeen - ole edes sellaisia ihmisiä kuin "ystävät". Mitä ne ovat?

Mutta mistä se riittävä tukiverkosto sitten kasataan jollei sukulaisista? Ei meillä kaikilla ole ystäviä, ehkä hyvän päivän tuttuja, mutta ei sellaisia joille voisi lapsensa antaa. Edelleen, takaisin siihen kysymykseen, pitääkö lapset jonkun mielestä todellakin jättää tekemättä jos ei ole täyttä varmuutta siitä että tukiverkosto on vankalla ja luotettavalla pohjalla? Ja toinen asia, mistä sinä yllä kirjoitteleva tiesit/osasit arvioida että tulet jaksamaan lastesi kanssa seuraavat kaksikymmentä vuotta lapsen eri kehitysvaiheissa valittamatta ja jaksaen loputtomiin. Ikinä kaipaamatta yhden yön hengähdystä miehesi kanssa. Olitko varmasti miettinyt asian loppuun asti? Tiesit aivan _täysin_ varmaksi sen että et seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen kaipaisi ainuttakaan lepohetkeä lapsiarjen keskeltä? Helppo huudella:"Olisit miettinyt ennen kuin lapsia alat tekemään." Nyt, oikeasti, käsi pystyyn jolla oli vankka käsitys siitä, mitä lapsen kanssa eläminen lapsen eri kehitysvaiheissa tulisi olemaan. Ja ne myös jotka olivat nämä _ihan todella_ miettineet läpi ennen kuin lapsia alkoivat tehdä. Niin kuin jo tuonne toiseen ketjuun kirjoitin. 7

ja tuskin se yövalvominen yhden lapsen kanssa 20 vuotta kestää, teinit ainakin tuppaavat nukkumaan hyvinkin pitkiä unia.

Tosin olet varmaan niitä ihmisiä, jotka ottavat sinne kotiinsa myös vanhat isotädit ja dementoituneet isovanhemmat, sillä sinähän olet heidän tukiverkkonsa, jonka olemassaolo vamistettiin silloin, kun olit lapsena luonaan hoidossa. Eikös?

Ei voi luottaa siihen mitä oli joskus, koska huomenna asiat ovat ihan toisin.



Perhetyöntekijä on meillä ollut auttamassa, mulla oli jostain syystä tajuttoman rankkaa kun vauva oli parin kuukauden ikäinen, mulle ei missään nimessä, missään tapauksessa sovi sellainen valvominen. Hän hoiti lasta sillä aikaa kun minä nukuin. Joskus käytti vaunulenkillä jos vauva oli kovin itkuinen. Ymmärrän kyllä että kaikkialla perhetyöntekijän toimenkuvaan ei tällainen kuulu, vaan ikävä kyllä tarjotaan vain pelkkää juttelua vaikka tarve olisi aivan muulle toiminnalle.



Ensikoti on toinen vaihtoehto. Jos on kovin paha kriisi, lastensuojelu.

... noita tukiverkkoja ja vanhemmuutta, kun ensimmäistä tässä vasta odottelen, joten en voi sanoa tietäväni asiasta vielä yhtään mitään, että millaista se on. Sitä vain olen miettinyt, että Suomessa on tosiaan ihan selvä sosiaalinen asenneongelma. Jokainen on opetettu lapsesta asti ajattelemaan, että yksin on pärjättävä, apua ei keltään pyydetä eikä sitä kellekään myöskään anneta. Toiseksi Suomessa on myös kulttuuri, että jokainen keskittyy nimenomaan vain siihen omaan perheeseensä eikä ns. ystävillä ja tuttavilla ole oikeasti mitään merkitystä perheellisten elämässä. .. monet ensi kertaa lapsen saavat ovat ihan hakoteillä, miten lasta pitäisi hoitaakaan ja mitä se elämä lapsen kanssa on, kun ei ole saanut ikinä osallistua kenenkään lapsen elämään, kun eihän sitä lasta voi tietenkään jättää kenenkään perheen ulkopuolisen seuraan... kaikilla kun ei ole esimerkiksi sisaruksia. Mielestäni ongelma on, että ihmiset opetetaan lapsesta asti eristäytymään vain oman kaltaistensa joukkoon. Lapsena lapset viettävät kaiken aikansa saman ikäisten koulukavereiden kanssa, sitten myöhemmin samassa elämäntilanteessa olevien kanssa, kunnes joku tekee sen virheen että perustaa perheen, jolloin perheellinen kaveri hylätään... ja perheen perustanut hylkää vanhat perheettömät kaverinsa, koska he eivät ole samassa elämäntilanteessa eivätkä muka ymmärrä mistään mitään... Ärsyttää, että ihmiset tuntuvat ymmärtävän vain niitä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa... mutta jostain syystä juuri vanhemmuus on sellainen asia, jossa apua ei pyydetä eikä anneta. Perheen olemassaolo on tiukasti perheen sisäinen asia, johon perheen ulkopuoliset eivät halua tunkea nokkaansa... Näkeehän tuon loma-aikoina ja juhlapyhinäkin, että kaikki linnoittautuvat omien kumppaniensa ja lastensa seuraan. Ketään ystäviä ei tietenkään kutsuta kylään vain perheelle pyhitettyinä päivinä eikä kenenkään luo mennä kylään, koska elämä pitää vaan elää oman perheen kanssa. Ja sitten ihmetellään, että jokaisen pitäisi pärjätä yksin vaikka jokainen tietää täsmälleen, että ihminen tarvitsee muutakin kuin perheen... No, olenpa välillä ajatellut niinkin, ettei aikuisen ihmisen elämässä - varsinkaan perheen perustamisten jälkeen - ole edes sellaisia ihmisiä kuin "ystävät". Mitä ne ovat?

Eli häissä suku oli pääosassa eivätkä ne ystävät, juhlissa oli ihan tavallista ja suotavaa, että suku oli paikalla jne. Nyt on täysin päinvastoin eli vieraslistalta pudotetaan pois isovanhemmat ja vanhat tädit, koska nämä ovat kamalia kälättäjiä. Nuoret eivät halua olla missään tekemisissä suvun kanssa paitsi sitten, kun lapselle halutaan ilmainen hoitaja.

Jokainen tietää täsmälleen, että edes juhlapyhinä on hyvä istua alas ja rauhoittua olemaan vain sen oman perheen kanssa!

Tukiverkko on monelle sama asia kuin ihmiset, jotka tekevät ilmaiseksi sen, mitä itse ei viitsi. Jos isät hoitaisivat lapsia äidin hoitelemisen sijaan, maailma olisi parempi paikka.

Tosin olet varmaan niitä ihmisiä, jotka ottavat sinne kotiinsa myös vanhat isotädit ja dementoituneet isovanhemmat, sillä sinähän olet heidän tukiverkkonsa, jonka olemassaolo vamistettiin silloin, kun olit lapsena luonaan hoidossa. Eikös?

Isoisääni hoitivat kaikki vuorotellen, ei, eivät kotonani vaan hänen kotonaan. Tätäkö tarkoitit? Hän sai kuolla kotonaan, rakkaimpiensa huolehtimana.

Voitko kertoa yövalvomisia koskevan kommenttisi myös niille miehille jotka eivät ole sitoutuneet tällä tavoin pienten lastensa hoitamiseen. Niin ovat, itse valinneet ukkonsa. Mutta millä ihmeellä testaat miehen kyvyn sitoutua pienen, itkevän vauvan hoitamiseen ennen lasten tuloa?

Tukiverkko on monelle sama asia kuin ihmiset, jotka tekevät ilmaiseksi sen, mitä itse ei viitsi. Jos isät hoitaisivat lapsia äidin hoitelemisen sijaan, maailma olisi parempi paikka.

Hoidetaan tiukasti vain ja ainoastaan oman perheen asiat. Jos joku odottaa jotain muuta se on vain ilmaisten palvelusten kalastelua. Kun ei itse viitsi.

Oletko ihan oikeasti tuota mieltä? Otan osaa.

Perusongelma on se, että Suomessa kaikenlainen palkallinen apu on kallista. Vaikkapa Espanjassa lastenhoito ei maksa suhteessaan niin paljon.



Tämän vuoksi monella ei ole minkäänlaista mahdollisuutta palkata apua, ja jos vanhemmat eivät auta, niin tilanne on kinkkinen.



Nuo aiemmat kommentit, että "itse pitää hoitaa" ovat ihan haitarista. Kyllä ihminen lepotauon ansaitsee!

Tukiverkko on monelle sama asia kuin ihmiset, jotka tekevät ilmaiseksi sen, mitä itse ei viitsi. Jos isät hoitaisivat lapsia äidin hoitelemisen sijaan, maailma olisi parempi paikka.

Hoidetaan tiukasti vain ja ainoastaan oman perheen asiat. Jos joku odottaa jotain muuta se on vain ilmaisten palvelusten kalastelua. Kun ei itse viitsi. Oletko ihan oikeasti tuota mieltä? Otan osaa.

Kyllä me osaamme ja kykenemme itse lapsemme hoitamaan, ei ole tehnyt tiukkaa eikä ole apua kaivattu kuin satunnaisten teatterikäyntien tms. ajaksi ja silloin MLL:n kautta on saanut pätevän hoitajan.

Jos kaikki isät huolehtisivat myös lapsista, ei tarvittaisi sukulaisia korvaamaan isää. Miksi mies saa elää kotonaan kuin hotellissa vailla vastuuta mistään? Ja miksi se isän tekemätön kotityö kuuluu sukulaisille?

olette ajatelleet järjestää lastenne turvallisen ja tasapainoisen kasvun, jos elämässä tulee kriisitilanteita? Miten olette ajatelleet sitten jaksaa, jos jo tavallinen arki käy voimille?

sairas, appiukko kuollut ja anoppi asuu todella kaukana. Mietimme tarkkaan jaksamistamme ennen kuin aloimme yrittää lasta, sillä tiesimme että niin lapsen- kuin kodinhoidossakin on vain me kaksi. Mitään ei tapahdu ellei toinen meistä ryhdy toimeen. Lapset (2) ovat jomma kumman tai molempien kanssa tai päiväkodissa. Kukaan ei tule apuun jos toinen on töissä ja toinen sairas. Koskaan ei tule vaate-, ruoka- tai siivousapua, ei käytännössä eikä rahallisesti. Tietenkin ajoittain on ollut rankkaa, mutta asenne ratkaisee kun olemme tehneet tietoisen ratkaisun ja ihmisestä löytyy hämmästyttävää jaksamista kun on pakko.

Meillä on isot henkivakuutukset, joten taloudesta ei tarvitse huolehtia jos jompi kumpi jää yksin. Olemme varautuneet siihen mihin pystymme, mutta kaikkeen ei voi varautua. Lapset kompensoivat omalla ihanuudellaan kaiken vaivan ja sehän on vain ohimenevää. Uskon että tulen vielä joskus kaipaamaan aikaa kun he olivat pieniä.