Ketään ei voi velvoittaa auttamaan - edes lastenhoidossa

"Miten he kuvittelevat, että he ovat maailmassa ainoastaan väsyneitä. Muiden pitäisi jaksaa omien töiden ja lasten lomassa hoitaa myös heidän lapset kun he ovat niin uupuneita. Niillä sukulaisilla kas kun on oma elämä ja omat kiireet ja väsymykset ja saattavat kulkea itsekin äärirajoilla. Mutta heidän pitäisi hoitaa vielä teidän lapsetkin siihen päälle. Työelämä on niin vaativaa, että mummot ja papat on todella tiukilla, että jaksavat työskennellä sinne 65 ikävuoteen asti. Mutta ei kun heidän pitäisi repiä vielä voimia jostain hoitaakseen teidän lapsenlapsia."



Meillä yksi isovanhemmista on työikäinen, mutta työtön. Eikä ole kertaakaan hoitanut lastenlapsiaan. Että ei se aina siitä kiinni ole, että työelämä olisi rasittavaa.



Ja toisaalta työssäkäyvän isovanhemman työelämä on niin rasittavaa, ettei kertaakaan ole yhdenkään lapsenlapsen synttäreille päässyt useamman vuoden aikana.



Itsekkyydestä moni asia on kiinni. Itse haluaisin, että lapsi saisi tutustua isovanhempiinsa. Toivoisin esim. että isovanhemmat kerran kuukaudessa, yhtenä päivänä viettäisivät noin 4 tuntia aikaa lapsenlapsensa kanssa. Mutta tämä ei ole toteutunut kertaakaan. Onko tämä liikaa vaadittu? Lähellä asuvilta kummeilta (lapsen tädit ja sedät) olen myös toivonut, että viettäisivät kummilapsensa kanssa aikaa 1-2 tuntia pari kertaa kuukaudessa. No, eivät ole kertaakaan viettäneet lapsen kanssa aikaa useamman vuoden aikana.



Mitä haittaa siitä olisi, jos isovanhemmat ja läheiset (esim. kummeiksi lupautuneet tädit/sedät) vietäisivät lapsen kanssa aikaa muutaman tunnin kuukaudessa? Lapselta se on pois, kun hän ei pääse tutustumaan isovanhempiin ja lähisukulaisiin -ja myös lähisukulaisilta.



Ja itse olen auttanut sukulaisia ennen kuin oli lapsia. Kyllä minulta sitä aikaa löytyi jos joku apua tarvitsi (esim. muutot, talkoot, juhlat). Miksi minun pitäisi tuntea huonoa omatuntoa siitä, että minä vuorostani joskus toivoisin apua?

Tai nuku päivällä.

Onko niin, että kaikki naapureiden välinen yhteisöllisyys on kadonnut Suomesta jo kokonaan? Meilläpäin me hoidamme vuorotellen toistemme lapsia, jotta saamme sitä kuuluisaa "lomaa omasta perheestämme." : D Täällä se on ihan tunnustettu tosiasia, ettei kukaan jaksa ilman apua. Eilen minulla oli kaksi naapurin poikaa hoidossa, tänään oma poikani menee kaverille ja tytär toiselle kaverille vuorostaan. Koulu- ja tarhareissut jaetaan naapureiden kesken, ettei kaikkien tarvitse lähteä autoilemaan. Samoin harrastusten kanssa. On ihan ok tunnustaa julkisesti olevansa helkkarin väsynyt ja kyrsiintynyt välillä. Sitten sitä taas kummasti jaksaa, kun tietää, ettei ole yksin ja apua on aina tarjolla. Homo sapiens on laumaeläin, jonka jälkeläiset ovat kautta historian kasvaneet joko heimon tai suuren suvun parissa. Koskaan ennen ihmiskunnan historiassa ei ole ollut aikaa, jolloin ydinperheen oletetaan hoitavan itse omat lapsensa, YKSIN. Tuohon kun kasataan vielä nykyajan vanhemmuuden paineet, niin...

täysin yksipuolista, eli ei koskaan otettaisi toisen lasta leikkimään omaan kotiin, vaaaan ne samat lapset roikkuu kaiken vapaa-aikansa toisten nurkissa, koskaa eivät siis saa kutsua kavereitaan kotiinsa.....

näin meillä ainakin, lapseni kaverit aina meillä, koskaan ei voi mennä kavereidensa kotiin, eikä vanhemmat edes kysele tai sovi mitään, vanhemmat soittlevat vaan oman lapsensa kännyy kunpitää kotiin mennä....

hoitamaan veljeni lasta, joka on kummilapseni. En vaan ehdi. Ja veilä pitäisi tunteja olla sen kanssa, mihin se muu elämä häviää sillä aikaa?

"Miten he kuvittelevat, että he ovat maailmassa ainoastaan väsyneitä. Muiden pitäisi jaksaa omien töiden ja lasten lomassa hoitaa myös heidän lapset kun he ovat niin uupuneita. Niillä sukulaisilla kas kun on oma elämä ja omat kiireet ja väsymykset ja saattavat kulkea itsekin äärirajoilla. Mutta heidän pitäisi hoitaa vielä teidän lapsetkin siihen päälle. Työelämä on niin vaativaa, että mummot ja papat on todella tiukilla, että jaksavat työskennellä sinne 65 ikävuoteen asti. Mutta ei kun heidän pitäisi repiä vielä voimia jostain hoitaakseen teidän lapsenlapsia." Meillä yksi isovanhemmista on työikäinen, mutta työtön. Eikä ole kertaakaan hoitanut lastenlapsiaan. Että ei se aina siitä kiinni ole, että työelämä olisi rasittavaa. Ja toisaalta työssäkäyvän isovanhemman työelämä on niin rasittavaa, ettei kertaakaan ole yhdenkään lapsenlapsen synttäreille päässyt useamman vuoden aikana. Itsekkyydestä moni asia on kiinni. Itse haluaisin, että lapsi saisi tutustua isovanhempiinsa. Toivoisin esim. että isovanhemmat kerran kuukaudessa, yhtenä päivänä viettäisivät noin 4 tuntia aikaa lapsenlapsensa kanssa. Mutta tämä ei ole toteutunut kertaakaan. Onko tämä liikaa vaadittu? Lähellä asuvilta kummeilta (lapsen tädit ja sedät) olen myös toivonut, että viettäisivät kummilapsensa kanssa aikaa 1-2 tuntia pari kertaa kuukaudessa. No, eivät ole kertaakaan viettäneet lapsen kanssa aikaa useamman vuoden aikana. Mitä haittaa siitä olisi, jos isovanhemmat ja läheiset (esim. kummeiksi lupautuneet tädit/sedät) vietäisivät lapsen kanssa aikaa muutaman tunnin kuukaudessa? Lapselta se on pois, kun hän ei pääse tutustumaan isovanhempiin ja lähisukulaisiin -ja myös lähisukulaisilta. Ja itse olen auttanut sukulaisia ennen kuin oli lapsia. Kyllä minulta sitä aikaa löytyi jos joku apua tarvitsi (esim. muutot, talkoot, juhlat). Miksi minun pitäisi tuntea huonoa omatuntoa siitä, että minä vuorostani joskus toivoisin apua?

Tai miten usein vietät 4 tuntia vanhempiesi kanssa ilman lapsia, vain heitä varten? Tai isovanhempiesi kanssa?

Tuntuu siltä, että olet valmis vaatimaan, mutta et itse antamaan.

eivätkä isovanhemmat pahemmin häntä huoli yökylään. asuvat lähellä, mutta kierrelen sanovat, että mitä jos menisitte kotiin yöksi, mitä jos et menisi niihin pikkujouluihin vaan kävisit vain pizzalla... ja ihan keski-ikäisiä, terveitä ihmisiä ovat. Lapsi ei siis koskaan ole missään yökylässä vaan harvoin max. 4 tuntia hoidossa. Harmittaahan se, tosi paljon. Ei ihme, että yksinhuoltajat masentuvat, vanhemmat uupuvat... ympärillä olisi ihmisiä, joita ei kiinnosta.

..ettei tulisi uusia mukeloita...

itse halua auttaa sukulaisianne tai ystäviänne lastenhoidossa?



Minä en myöskään ymmärrä tätä, "olisit suunnitellut elämäsi sivu sivulta etukäteen tai ollut tekemättä lapsia". Elämä ei aina mene niin kun haluaa ja vaikka menisi, niin mikä siinä, että lapset saa myös muita aikuiskontakteja on niin paha asia?



Luojalle kiitos meillä on lähellä paljon ihmisiä, joilla on aitoa halua auttaa toisia ihan kuulkaa omien töiden ja lasten hoidon lisäksi. Miten onnelisena sitä voikaan palata takaisin arkeen, joka on monesti todella kuluttavaa, väittäkää mitä väitätte, kun on saanut hetken aikaa itselle ja omille ajatuksille.



Toivon, että teillä, joiden mielestä jokaisen on hoidettava omat lapsensa heidän elämänsä joka ikisenä päivänä ja joka ikisenä hetkenä, ei tule eteen tilannetta, että todellakin tarvitsette apua. Silloin voi kuulkaa käydä mielenterveyden päälle, kun joudutte alentumaan siihen avuttomuuteen ja laiskuuteen, josta meitä syytätte.



Ja muistakaa, ettette todellakaan vie niitä lapsianne mihinkään hiton virikehoitoon, ettekä KOSKAAN pidä lasta päiväkodissa tuntiakaan ylimääräistä, edes käydäksenne ruokakaupassa!

"Tai miten usein vietät 4 tuntia vanhempiesi kanssa ilman lapsia, vain heitä varten? Tai isovanhempiesi kanssa? Tuntuu siltä, että olet valmis vaatimaan, mutta et itse antamaan."



Ennen lapsien saamista vietin aikaa vanhempieni kanssa 2 kertaa viikossa ainakin tuon 4 tuntia. Teimme yhdessä ruokaa, katsoimme televisiota, teimme puutarhatöitä yms. Samoin isovanhempieni kanssa vietin noin 4 tuntia kerran viikossa. Kun omat lapset syntyivät, se muutti tilanteen. Miten niin en ole itse valmis antamaan? Aika monta vuotta minä olin se aikaa ja voimavaroja antava osapuoli.

"Miten he kuvittelevat, että he ovat maailmassa ainoastaan väsyneitä. Muiden pitäisi jaksaa omien töiden ja lasten lomassa hoitaa myös heidän lapset kun he ovat niin uupuneita. Niillä sukulaisilla kas kun on oma elämä ja omat kiireet ja väsymykset ja saattavat kulkea itsekin äärirajoilla. Mutta heidän pitäisi hoitaa vielä teidän lapsetkin siihen päälle. Työelämä on niin vaativaa, että mummot ja papat on todella tiukilla, että jaksavat työskennellä sinne 65 ikävuoteen asti. Mutta ei kun heidän pitäisi repiä vielä voimia jostain hoitaakseen teidän lapsenlapsia." Meillä yksi isovanhemmista on työikäinen, mutta työtön. Eikä ole kertaakaan hoitanut lastenlapsiaan. Että ei se aina siitä kiinni ole, että työelämä olisi rasittavaa. Ja toisaalta työssäkäyvän isovanhemman työelämä on niin rasittavaa, ettei kertaakaan ole yhdenkään lapsenlapsen synttäreille päässyt useamman vuoden aikana. Itsekkyydestä moni asia on kiinni. Itse haluaisin, että lapsi saisi tutustua isovanhempiinsa. Toivoisin esim. että isovanhemmat kerran kuukaudessa, yhtenä päivänä viettäisivät noin 4 tuntia aikaa lapsenlapsensa kanssa. Mutta tämä ei ole toteutunut kertaakaan. Onko tämä liikaa vaadittu? Lähellä asuvilta kummeilta (lapsen tädit ja sedät) olen myös toivonut, että viettäisivät kummilapsensa kanssa aikaa 1-2 tuntia pari kertaa kuukaudessa. No, eivät ole kertaakaan viettäneet lapsen kanssa aikaa useamman vuoden aikana. Mitä haittaa siitä olisi, jos isovanhemmat ja läheiset (esim. kummeiksi lupautuneet tädit/sedät) vietäisivät lapsen kanssa aikaa muutaman tunnin kuukaudessa? Lapselta se on pois, kun hän ei pääse tutustumaan isovanhempiin ja lähisukulaisiin -ja myös lähisukulaisilta. Ja itse olen auttanut sukulaisia ennen kuin oli lapsia. Kyllä minulta sitä aikaa löytyi jos joku apua tarvitsi (esim. muutot, talkoot, juhlat). Miksi minun pitäisi tuntea huonoa omatuntoa siitä, että minä vuorostani joskus toivoisin apua?

Tai miten usein vietät 4 tuntia vanhempiesi kanssa ilman lapsia, vain heitä varten? Tai isovanhempiesi kanssa?

Tuntuu siltä, että olet valmis vaatimaan, mutta et itse antamaan.

Pystytkö sinä lukemaan tuon kommentin tuolta oikeasti, vai toivoisitko vaan, että kommentoija olisi niin itsekäs, ettei kukaan todellakaan voisi olla valmis myös itse auttamaan muita?

jos et hoida kaikkea yksin"-kommentit. Miksi kukaan ei ajattele lapsen kannalta? Lapselle olisi ihana, elämää rikastuttava asia tutustua isovanhempiinsa ja sukulaisiinsa ja saada viettää aikaa heidän kanssaan. Ei se ole lapsen etu, että omat vanhemmat ovat ainoat aikuiset, joiden kanssa on tekemisissä.

Meillä toiset isovanhennat ovat todella tiukasti mukana lastenlastensa elämässä, auttoivat todella paljon vauva-aikoina kun oli todella rankkaa (sairautta jne) ja olisin ilman sitä apua luultavasti hajonnut täysin. Ja kyllä lasten isikin teki ja tekee täysin osuutensa mutta elämässä joskus tulee aikoja jolloin apua kaipaa enemmän.

Joskus kysyin huolestuneena että rasittaako lasten kyläilyt tmv. liikaa niin vastaus oli yksiselitteinen ei. He sanoivat että he saavat niin paljon sisältöä elämäänsä ja nykyään he (yli 70 v) sanovat että lapset pitävät heidät kiinni tässä päivässä juttuineen. Lapset ovat onnellisia kun heillä on liuta luottoaikuisia ympärillään, esim. esikoinen soittaa mummulleen ja/tai kummilleen ihan omaehtoisesti kertoakseen juttujaan.

Toiset isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita yhtään, esim. silloin vauva-aikana kun tarvitsimme apua niin vastaus oli että ei kukaan heitäkään aikoinaan auttanut. Nyt he ovat ihmeissään kun lapset ovat heistä täysin vieraantuneita, vaikka olemme yrittäneet ylläpitää yhteyttä. Mutta kun joka kerta asenne on että meitä ei teidän jutut ei kiinnosta niin kyllä kouluikäiset lapsetkin ymmärtävät viestin.

"Miten usein itse ole kummilapsesi kanssa?"



Liian vähän :( Minulla ei ole autoa, ja julkisilla ei pääse kummilapsen luokse. Pitää huomioida myös realistinen mahdollisuus päästä kummilapsen luokse. Sillä on eroa, onko matkaa 400 km vai 4 km. Myös kummin matkustusmahdollisuuksilla on väliä (esim. onko auto käytössä).

"hoitamaan veljeni lasta, joka on kummilapseni. En vaan ehdi. Ja veilä pitäisi tunteja olla sen kanssa, mihin se muu elämä häviää sillä aikaa?"



Kirjoitin 1-2 tuntia pari kertaa kuukaudessa. Jo 2 tuntia kuukaudessa riittäisi, ei siinä useista tunneista puhuta. Ja nämä kummit asuvat lähellä, joten matkaan ei käytännössä menisi aikaa. Heillä ei itsellään ole lapsia. Mihin siinä oma elämä häviää, jos 2 tuntia kuukaudessa on kummilapsensa kanssa tekemisissä? Miksi ryhtyä kummiksi, jos ei ole kiinnostusta pitää yhteyttä kummilapseen?

"Ennen lapsien saamista vietin aikaa vanhempieni kanssa 2 kertaa viikossa ainakin tuon 4 tuntia. Teimme yhdessä ruokaa, katsoimme televisiota, teimme puutarhatöitä yms. Samoin isovanhempieni kanssa vietin noin 4 tuntia kerran viikossa. Kun omat lapset syntyivät, se muutti tilanteen. Miten niin en ole itse valmis antamaan? Aika monta vuotta minä olin se aikaa ja voimavaroja antava osapuoli."



Unohtui vielä se, että joka kesä vietin paljon aikaa isovanhempien mökillä, välillä useamman päivän peräkkäin. Kävin heidän kanssaan marjastamassa ja autoin puutarhan hoidossa sekä perunapellolla.

jos et hoida kaikkea yksin"-kommentit. Miksi kukaan ei ajattele lapsen kannalta? Lapselle olisi ihana, elämää rikastuttava asia tutustua isovanhempiinsa ja sukulaisiinsa ja saada viettää aikaa heidän kanssaan. Ei se ole lapsen etu, että omat vanhemmat ovat ainoat aikuiset, joiden kanssa on tekemisissä.

Meillä toiset isovanhennat ovat todella tiukasti mukana lastenlastensa elämässä, auttoivat todella paljon vauva-aikoina kun oli todella rankkaa (sairautta jne) ja olisin ilman sitä apua luultavasti hajonnut täysin. Ja kyllä lasten isikin teki ja tekee täysin osuutensa mutta elämässä joskus tulee aikoja jolloin apua kaipaa enemmän.

Joskus kysyin huolestuneena että rasittaako lasten kyläilyt tmv. liikaa niin vastaus oli yksiselitteinen ei. He sanoivat että he saavat niin paljon sisältöä elämäänsä ja nykyään he (yli 70 v) sanovat että lapset pitävät heidät kiinni tässä päivässä juttuineen. Lapset ovat onnellisia kun heillä on liuta luottoaikuisia ympärillään, esim. esikoinen soittaa mummulleen ja/tai kummilleen ihan omaehtoisesti kertoakseen juttujaan.

Toiset isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita yhtään, esim. silloin vauva-aikana kun tarvitsimme apua niin vastaus oli että ei kukaan heitäkään aikoinaan auttanut. Nyt he ovat ihmeissään kun lapset ovat heistä täysin vieraantuneita, vaikka olemme yrittäneet ylläpitää yhteyttä. Mutta kun joka kerta asenne on että meitä ei teidän jutut ei kiinnosta niin kyllä kouluikäiset lapsetkin ymmärtävät viestin.

Rupesin oikein miettimään, että mitenkähän meidän paljon meidän lapsi on ollut isovanhemilla hoidossa, mutta en pysty edes laskemaan, koska todellakin paljon!

Äitini ja isäni muistavat jatkuvasti kertoa, kuinka heidä lapsenlapset ovat sielunhoitajia parhaillaan ja miehen puolen isovanhemmat soittavat ja pyytävät, että saisivat tulla kylään, että näkisivät taas lapsenlastaan! Ap:ta tämä ei varmasti lohduta yhtään, anteeksi siitä, mutta joillekin käsittämättömän happamille kirjoittajille halusin vaan tämän kertoa.

Tiesittekö muuten, että parisuhteen kannalta olisi todella tärkeää, että mies ja vaimo saisivat viettää aikaa säännöllisesti kahdestaan. Siis ihan oikeasti, kahdestaan. Se että pärjää lasten kanssa koko ajan, ei ole mikään mittari. Vastuuntuntoinen aikuinen ymmärtää myös pitää huolta omista tarpeistaan ja parisuhteestaan.

kun ei apua oltaisi suomassa sitä tarvitsevalle, vaan sanotaan, että mitäs läksit ja vielä ilkeällä äänensävyllä.



Erikseen on sitten nämä tapaukset, jotka hyväksikäyttävät, niitä ei tartte munkaan mielestä auttaa.



Mutta oikeasti, kyllä toista pitää auttaa jos toinen on oikeasti avuntarpeessa!!!

kyse siitä, että minä haluaisin omaa aikaa, vaan kyse on siitä, että haluaisin, että lapset oppisivat tuntemaan sukulaiset (kummit, isovanhemmat, tädit ja sedät) ja oppisivat olemaan tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja arvostamaan heitä.



Itse olin lapsena paljon tekemisissä isovanhempieni ja muiden lähisukulaisten kanssa. Se oli antoisaa ja opettavaista. Haluaisin antaa saman mahdollisuuden lapselleni. Valitettavasti tähän ei ole mahdollisuutta. Sukulaiset antavat mielummin aikansa televio-ohjelmien tuijottamiseen (ovat kertoneet seuraavansa monia tv-sarjoja). Yksi isovanhempi taas on aina töissä.

Niin on suomalaiseen ajattelumaailmaan jo syöpynyt asenne että omillaan on pärjättävä, aina! :/. Minun mielestä tuo on niin käsittämätön asenne!?



Meillä onneksi isovanhemmat auttaa lastenhoidossa. Ja ennen lapsia, me auteltiin heitä milloin missäkin askareissa, ja kunhan isovanhemmat vanhenevat ja tulevat tarvitsemaan apua, niin takuuvarmasti olemme valmiita auttamaan. Niin sen pitää mennä!!!

ja jättää omaa elämää elämättä ja hoitaa vain lapsenlapsia ja auttaa lapsiaan.

Kyllä se kuule näin menee, että vaikka kuinka olisi isovanhemmat auttaneet lapsiaan ja hoitaneet lapsenlapsia, ei lapsia näy katsomassa ja auttamassa heitä. Tämä on kuule totuus. Olen ollut kotipalvelussa ja vanhainkodeilla töissä ja siellä mummot tippa silmässä näyttää kuvia kun "tätäkin Nicoa hoisin paljon kun oli vauva ja tyttöni sai käydä töissä ja levätä. Nyt ei ole Nicoa ja tyttöä näkynyt vuosikausiin. Pani se toissavuonna äitienpäiväkortin"

Perintö kyllä kelpaa vallan mainiosti. Joten tulevat mummut. Nauttikaa elämästä kun pääsette eläkkeelle. Ei ne lapsenlapset tule teitä tapaamaan, vaikka hoitaisitte niitä kokopäivätöiksenne ja auttaisitte lapsianne uupumukseen asti.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Jos isovanhemmat eivät halua osallistua lastensa ja lastenlastensa elämään ja tarjota silloin tällöin apuaan, saavat vanheta yksin. Itse en ainakaan tuollaisia itsekkäitä vanhuksia auttaisi. Saisivat maata yksin vanhainkodissa.

Onneksi omien lasteni isovanhemmat molemmilta puolilta osallistuvat ja omasta tahdostaan hoitavat lapsiani.

Minäkin haluan hoitaa heitä, kun he ovat vanhoja ja apua tarvitsevat.

"Minä en ole ikinä ymmärtänyt, miksi juuri yökyläily on se keino, millä saadaan läheiset suhteet setiin ja tätiin ja isovanhempiin. Me olemme käyneet perheenä kylässä, emmekä ole hoidattaneet lapsiamme yökylässä sukulaisillamme. Silti heillä on todella läheiset suhteet lapsiimme."



En mä ainakaan väittänyt, että yökyläily olisi mikään keino. Itse en edes antaisi lapsiani yökylään. Mä puhuin ajan viettämisestä lapsen kanssa. Esim. isovanhemmat 4 tuntia/kk, kummit (lähellä asuvat tädit/sedät) 2 tuntia/kk. Mutta ikävä kyllä tällaiseen ei löydy aikaa. Tv-sarjoja seurataan useampaa ja elokuvia katsotaan. Jos jättäisi yhden viikon elokuvat kerran kuukaudessa väliin (katsoisi sillä viikolla vain ne tv-sarjat) niin löytyisi hyvin aikaa lapselle.



Lapsiin ei tule lähestä suhdetta siten, että istutaan kahvipöydässä puhumassa aikuisten juttuja ja närkästytään, jos lapsi keskeyttää. Isovanhemmat ja kummit voisivat esim. lukea lapsen kanssa kirjaa, pelata jotakin peliä (kimble, afrikantähti, muistipeli jne), käydä yhdessä ulkona (oman pihan hiekkalaatikolla) tms.

"vaikka kuinka olisi isovanhemmat auttaneet lapsiaan ja hoitaneet lapsenlapsia, ei lapsia näy katsomassa ja auttamassa heitä. Tämä on kuule totuus. Olen ollut kotipalvelussa ja vanhainkodeilla töissä ja siellä mummot tippa silmässä näyttää kuvia kun "tätäkin Nicoa hoisin paljon kun oli vauva ja tyttöni sai käydä töissä ja levätä. Nyt ei ole Nicoa ja tyttöä näkynyt vuosikausiin. Pani se toissavuonna äitienpäiväkortin""



Mistäköhän johtuu? Mikä on ollut hoidon laatu? Määrä ei aina riitä. Jos lapsi on tullut kohdatuksi, hän kyllä (yleensä) muistaa ja kaipaa. Mutta kaikista ei ole hoitajiksi. Liikaa on niitä isovanhempia, jotka "hoitavat" lapsenlapsiaan, mutta todellisuus on jotain muuta. Me olimme isovanhemmilla hoidossa lapsena. Aamulla kun heräsimme, olimme kahden mökillä. Isovanhemmat olivat lähteneet marjastamaan ja metsätöihin. Olimme ala-asteikäisiä. No, onneksi kaapista löytyi ruokaa ja mitään ei sattunut.



Jos isovanhemmat hoitavat lasta siten, että ovat aina omissa töissään, ja lapsi oman onnensa nojassa, turha odottaa siitä kiitosta. Toki se oli entisajan kulttuuri, mutta lapsi ymmärtää ehkä aikuiseksi kasvettuaan, että mummolta olisi ollut suurta rakkautta kieltäytyä hoidosta, jos ei kerran voi lapsesta huolehtia.