Mä olen NIIN kypsä tähän lapsiperhe-elämään! Tahdon POIS!!

Ap on myös hyvin uupunut lapsiin, ja kyllä siihen tasan auttaa se, ettei ap:n tarvi olla koko päivää lasten kanssa.

on varmaan kymmenen viestiä siitä, että ap:n pitäisi antaa lapset adoptioon. Mutta mun lisäkseni vain yksi toinen muistutti siitä, että mitäpä jos mies ottaisi vastuun tilanteesta. Ihme sovinistisia neuvoja täällä annetaan. Että ennemmiin lapset vaikka adoptioon kuin miehen hoidettavaksi!

56, se ei auta, että lapset on miehen hoidossa jos ap asuu saman katon alla. Ap ei rakasta lapsiaan ja haluaa miehen VAIN itselleen. Se ei auta, että mies jää lasten kanssa kotiin. Toki jos ap häipyy, niin parempi, että lapset jää miehelle, muuten adoptioon

Haluaako hänkin näitä samoja juttuja kuin sinä?



Voisi kyllä kuvitella, että miehesi rakastaa lapsiaan ja jos sinä "haaveilet" näistä lapset vittuun ajatksista, niin taitaa sulla tippua pisteet miehen silmissä...

Sulle olis parasta, että mies jättäis sut ja ottais lapset ja hankkis uuden muijan joka ei olis tollane ruikku



Totuus on että, jos lapsistas koitat luopuu, niin kyllä jää mieskin..

mutta minusta vaan on naurettavaa kinuta toiselta rahaa omiin harrastuksiin jne. Haluan omaa rahaa, en halua kituuttaa pienellä päivärahalla, kun kerran vihaan lasten kanssa kotona oloa.

ap

Kun on perhe, niin eihän silloin voi eikä pysty laskemaan sinun minun -tyylisesti rahoja. Sen tililtä otetaan, kenen tilillä rahaa on. Meillä on välillä ollut minä, joka elätän perhettä (mies oli hoitovapaalla), välillä se on ollut mies.

Hei, pistä miehesi kotiiin ja lähde itse töihin???? Vastaus on tietty:"Eiku mies tienaa enemmän."

Päätä nauttia lapsistasi. Vaikka tänään kuinka vastustaa ja vituttaa, niin tee PÄÄTÖS nauttia elämästä lasten kanssa. Sekin onnistuu. Päätä vain, että tämä on nyt hyvä. Tee viikkosuunnitelma ja lataa sinne itsellesi muutamat vapaahetket ja käytä MIEHESi rahaa harrastuksiin tuolloin. Vaihda asennetta. Tuo tilanne on nyt, ei mitään järkeä vonkuajamankua, että voi ku mua vituttaa.

Jos elämä lapsiperheessä on perseestä, niin kannttaisi lopettaa se vauvojen tekeminen jo heti ensimmäisen kakaran jälkeen.



Suomessa on monta äitiä, jotka olisivat ikionnellisia jos saisivat edes muutaman oman lapsen.



Lapsiinne kyllästyneet äidit: antakaa lapsenne adoptioon niin pian kuin mahdollista. Vähennätte lasten kärsimystä (lapsi kärsii negatiivisten vanhempien seurassa olemisesta).



Adoptiolle teette onnelliseksi kaikki osapuolet: te pääsette inhottavista kakaroista eroon, lapsenne saavat kunnolliset adoptiovanhemmat, ja adoptiovanhemmat tulevat onnellisiksi kun saavat kasvattaa teidän lapsenne ominaan.

Suurimman osan aikaa ei kuitenkaan. Tsempit tähän päivään ja iltaan.

olisimme hankkineet toisen lapsen! Onneksi älysimme pitäytyä yhdessä, joka terve, kiltti ja muutenkin helppo tapaus. Saadan nukkua viikonloppuaamuisin pitkään, isovanhemmat hoitaa innokkaasti jos halutaan mennä johonkin, yhden lapsen kanssa on helppo mennä mihin vaan (oli kyse sitten avintolasta tai ulkomaanmatkasta) ja rahaa jää muuhunkin.



Itse olen ainokainen mutta en ole koskaan kokenut sitä negatiiviseksi asiaksi. Miehellä on kaksi sisarusta, jotka vieläpä läheisiä mutta ei hänkään pidä sisaruksia jonain must-juttuna tai onnen takeena.

Nyt alkoi vaan kovasti pelottamaan että mitä jos minulle käy näin?

Omasta suvustani en tukea saa, (alkoholisteja)

enkä kyllä ole ikinä tuntenut mitään "pahaa" lastani kohtaan, mutta kyllähän minäkin vanhoja aikoja välillä kaipaan.. Sehän on normaalia. Tuleeko ne sitten vahvempana tunteena toisen lapsen kohdalla?

Itselläni on ollut tosi kurja lapsuus enkä tahdo sitä koettavan omilleni..

Mikset laita lapsia puolipäivä hoitoon?



t.äiti 20v.

Miten tilanne heinäkuusta muuttunut, jos on?

ketjua - huomasinpa että mä todella arvostan elämääni vaikka kaipaankin yksinoloa.



Minun käy vaan pirusti sääliksi ap:n lapsia, jotka kyllä vaistoavat ettei äiti ole kunnon äiti. Ei se että huolehdit perustarpesta tee vielä kunnon äitiä, siihen vaaditaan muutakin.



Sä taidat olla niitä vanhempia jotka sitten hylkäävät lapsensa kun ne tulee täysi-ikäisiksi ja kieltäydyt auttamasta lastenlasten kanssa?

vanhoja muumeja?

Tuli vaan mieleen se tarina, jossa Muumimamma ja Muumipappa karkaavat luolaan asumaan.

Ei se muumeillakaan aina niin ruusuista ole ;)

Ei kenelläkään.

provo. VELA:n kirjoittama? ikää reilusti alle 30, lähemmäs 20 kuin 30 (krapulaseksistä haaveileminen...). Kirjoittajalla ei satunnaista lapsenvahtikokemusta suurempaa kokemusta lasten kanssa olemisesta. Toisena vaihtoehtona tämä on katkeran miehen provo jonka tarkoitus on ollut latistaa mielikuvaa äitien ja lasten varhaisista vuorovaikutussuhteista. Provo tämä on, joka tapauksessa.

Eräs tuttava on samanlainen kuin ap. Naisella on ikää lähemmäs 40 v ja suurin elämän sisältö bilettäminen ja miehet. On kyllä naimisissa, mutta haluaisi löytää jännittävämmän miehen.

Puheet ja käytös hänellä ovat kuin teinitytöllä =o ja todellisuudentaju pahasti kadoksissa.

Lapsensa ovat 12v ja 2v.

Oudointa tässä on mielestäni se, että hän on kummallakin kerralla yrittänyt raskautumista useamman vuoden. Silti lapset ovat hänelle pelkkä taakka.

sulla on siis tienaava mies ja kaks tervettä lasta. Kotikin on ilmeisesti kunnossa ja elintaso myös, ku kattoo noita sun baariin viettään iltaa ja koko päivä sängyssä -juttuja.



Ei voi muuta sanoa ku kiittämätön nainen. Moni tekis mitä vaan et vois saada sun elämän.

Jos olet vielä palstalla niin kiinnostais kuulla miten nyt sujuu?

ei se lapsista johdu vaan teidän perheen työnjaosta. Mies saa jatkaa entistä elämää, haastavan ja antoisan työn parissa mutta sinä joudut luopumaan kaikesta! Usko pois, kyllä se elämä taas maistuu kun pääset töihin ja olet tasa arvoisessa asmeassa miehesi kanssa. Et saa toteuttaa tällä hetkellä itseäsi, joudut vain antajan rooliin ja se on todella uuvuttavaa. Minulla on neljä lasta ja olen myös 31v ja toisen lapsen jälkeen tunsin lähes samalla tavalla kuin sinä nyt. Mutta onnekseni löysin juuri silloin kirjastosta pari kirjaa jotka käsittelivät tätä naisen asemaa. En vain muista niiden nimiä! Mutta siis epätoivon sain katkaistua kun tajusin että paha olo ei johtunut siitä että oli niitä paskavaippoja siinä koko ajan vaihdettavana vaan ongelma oli että tunsin olevani alistettu. Miehen työ ja elämä oli NIIIN tärkeää. Minä vain vaihtelin vaippoja... No menin sitten töihin ja kaikki muuttui. Jonkin ajan kuluttua asiat selvisivät ja nyt olen ihan hyvällä mielellä hoitamassa neljättä lastamme. Uskon että sinullakin kohta menee tuo vitutus ohi :) Mutta kahdenkeskistä aikaa vanhemmat tarvitsevat!! Älkää ikinä laiminlyökö parisuhdetta! Se vasta paha lapsille on jos ero tulee sen takia että parisuhttelle ei ole aikaa. Eli tuokaa ne lapset vaikka meille hoitoon välillä jos ei muuta hoitopaikkaa ole :)

Onhan se kova paikka nykyajan itsenäisen elämän makuun päässeelle naiselle jäädä kotiin käärön kanssa, joka on itsestä täysin riippuvainen ja alkaa parin vuoden sisään uhmailla. Nyky-Suomessa se on fakta, on aivan turha syyllistää niin tuntevaa sanomalla, että meidän mummot ja äiditkin kesti... He elivät kuitenkin aivan eri maailmassa! Nykymaailma on se mikä se on, joten kotiäitejä ON TUETTAVA (en tahdo huutaa, mutta yritän painottaa sanojani, anteeksi...) ja heidän jaksamistaan varmistettava päästämällä heitä joskus esim. harrastamaan tai vaikka kasvohoitoon. Menneitä vuosikymmeniä ei kannata haikailla!

Itkin miehelle, että tahdon eron ja haluan jättää lapset hänelle ja muuttaa pois.

Mies taivutteli mut jatkamaan yhteiselämäämme.



Nyt lapset ovat jo teinejä ja mä pääsen vihdoinkin taas viettämään omaa elämää enemmän. Raskasta tämä on ollut. Ei voi muuta sanoa. Varsinkin kun ollaan oltu ihan ilman lastenhoitoapua. Ehtii sitä vielä nelikymppisenäkin bilettämään vaikka kukkein nuoruus takana jo onkin.

Mä tosin en aio bilettää vaan harrastaa muita ajanvietteitä.

Onkohan ap:n elämä yhtään helpottunut? Mulla on joskus tuntunut hetkittäin samalta, kun lapset oli pienempiä. Kun lapset on kasvanut, on elämä helpottunut. Olen myös oppinut itse ottamaan elämän rennommin, enkä ole joka päivä kellon tarkka elämästämme. Välillä syödään mitä kaapista löytyy, kun ehditään. Joskus ollaan päivät yöpeissä ja löhöillään. Olen myös oppinut löysäämään kodin ja pyykin suhteen.. tehdään, kun keretään tai on vieraita tulossa. =) Oikea asenne, niin elämäkin maistuu paremmalta!

Selvästi monet naiset tänä päivänä haluaa "syödä kakun ja säästää sen". Eli lapsia "kuuluu" olla mutta niiden kanssa ei jakseta sitten olla 24/7. Vähän kuin, että olisivatpa ne lapset leluja jotka voi tuupata johonkin sivuun sitten kun ei huvita enää leikkiä. TSIISUS!

Siis kyllä minäkin myönnän, etten ihan täysin (okei, okei, en edes puoliksikaan) ymmärtänyt, miten rankkaa tämä lapsiperheen elämä tulee olemaan - sitä vain ajattelee, kun on nuori ja naivi, hyvässä parisuhteessa kunnollisen miehen kanssa ja ympärillä kavereille syntyy lapsia, että "tuota minäkin haluan".



Ei sitä ymmärrä, mihin on itsensä laittanut, ennen kuin on keskellä jo sitä kaikkea hullunmyllyä.



Mutta silti minäkin r a k a s t a n lapsiani; rakastan niin, että sattuu. Nämä vuodet on vain jotenkin kestettävä ja vietävä elämää eteenpäin, uskon, että tulevaisuudessa helpottaa, kun lapset tulevat itsenäisemmiksi. (Meillä lapset 7v, 5v ja vauva 6kk).



Kaikista hulluinta vielä on se, että mua vaivaa varmaankin krooninen vauvakuume - silti en meinaa aina jaksaa arkea. Nyt lapsilukumme on kyllä tässä, ei yhtään enempää meille, kiitos.

on ollut samanlaisia tuntemuksia. Mulla ne alkoivat heti kun vauva syntyi. Erikoista myös oli, että vauva oli pitkään yritetty ja toivottu. Tämän ketjun luettuani varmaan harkitsen toisen lapsen hankkimista, voisin pitää vaikka 5 vuotta taukoa. Ahdistus ja kaipuu menneeseen, matkusteluun, bilettämiseen ja villiin seksielämään oli alussa varsinkin kova. Nyt tässä alkaa joko tyytymään osaansa tai tottua tilanteeseen kun vauva täyttää 4 kk.

ymmärrän noita tunteita. vaikka itse en kaipaa baariin, enkä krapulaa, niin ymmärrän, että joudun uhraamaan erittäin paljon vapaa-aikaa ja rahaa lasteni hyväksi. Ja todennäköisesti loppuelämän ajan kannan huolta ja rahoitan ja autan ja tuen.



ja kun on yksi pieni lapsi, niin kaikki on uutta ja ihanaa, ja vapaa-aikaa on vielä paljon, puolet vuorokaudestahan lapsi nukkuu ja lapsen isäkin on vielä uutuudenviehätystä täynnä ja haluaa ihaillaa lastaan ja olla hänen kanssa.



Harva ihminen ymmärtää ilman omaa kokemusta asiasta, että se mikä yhden lapsen kanssa on nautinto, muutuu erittäin kovaksi työksi 2 lapsen kanssa, koska oma aika loppuu yleensä kokonaan. sen pienemmän päiväuniaikaan haluaa antaa hetken isommalle jne. Kotityöt moninkertaistuvat, lähtemisestä tulee monin verroin raskaampaa.



Itse en jaksaisikaan enkä olisi jaksanut, ellei mies tekisi kaikesta työstä oman osansa, ruoanlaitosta, lasten hoidosta, siivouksista ym hän tekee puolet. ja omaa aikaa saan kun tuntee tarvetta (rajoittuen toki iltoihin ja viikonloppuihin, päivät töissä). Muita apuja kun ei ole, ei mummoja tai kummeja jokapäiväsenä apuna.



Tokikaan en aio tehdä enempää kuin nämä. Ja koen saaneeni paljon, ilman heitä esim. en ymmärtäisi mitä on olla vanhempi. en osaisi arvostaa omaa äitiäni ja hänen uhrauksiaan jne.