Mä olen NIIN kypsä tähän lapsiperhe-elämään! Tahdon POIS!!

Meilläkin lapset 1,5 vuoden ikäerolla ja kyllä se oli pitkään yhtä puurtamista. Ei tietoakaan mistään laatuajasta miehen kanssa, eikä kyllä ollut jaksamistakaan.



Nyt lapset ovat 8 ja 6,5 ja on jo paljon helpompaa. Toki kuopuksen uhma tekee omat haasteensa päivään mutta kaiken kaikkiaan ollaan voiton puolella. Reissataan perheen kanssa ja miehen kanssa kahdestaan. Ja kaikki sujuu hyvin.



Nyt ap on vain niin, että sun lopetettava märehtiminen. Sinä olet lapset hankkinut etkä eroon voi niistä päästä. Tai jos pääsisitkin, luuletko voivasi olla silloin täysin onnellinen? Syyllisyys ei painaisi ja valvottaisi öitäsi? Uskonpa, että elämäsi olisi tämän jälkeen vielä kurjempaa.



Nyt sisulla muutama vuosi eteenpäin ja huomaat, että elämä on paljon helpompaa. Trust me!

trust me! Mulla 8, 5 ja 5 v lapset, ja samaa paskaa eri paketissa. Tappelevat niin pirusti keskenään, pitäis mennä ja tulla varsinkin nyt kesällä eri paikoissa kun kerrankin on lomaa, pitäis ostaa sitä ja tätä, koulussa ja tarhoissa omat kiusaamisjutut ja saat selvittää niitä ja soitella toisille vanhemmille, harrastuksiin kuskaaminen vie ne sun vähätkin vapaa-ajat vaikka mekin yhdessä ja vuorotellaan miehen kans.



En ymmärrä, miten tää niin kun on helpompaa vanhempien lasten kans. Pienet lapset nukkuu sentään päikkärit joskus.

Eihän ap:n lapset ole kuin 1,5v ja 3v, aika vähän siis on nähnyt lapsiperhearkea. On se isompien lasten kanssa aika erilaista kuitenkin. Ja kuka sanoo, että lapsia pitää kuskaa harrastuksiin? Me ollaan ainakin mieheni kanssa jo aikoja sitten päätetty ettei me sellaiseen rumbaan lähdetä. Asuinpaikka pitää olla sellainen, että lapset voi itse kulkea harrastuksiinsa. Eikä alle kouluikäisellä tarvitse olla välttämättä mitään erityistä harrastusta, kaveriseura ja kerhot/päiväkoti riittää tuon ikäiselle. Tai sitten harrastaa sellaisia juttuja, mitä voi koko perhe tehdä.



Miksi ihmisten pitää tehdä asioista itse ehdoin tahdoin niin hankalia? Lighten up!



Ja joku mainitsi että lapsista voi olla oikeasti iloa ja seuraa, niin meilläkin. Käyn tosi mukavilla shopailureissuilla 8v tyttäreni kanssa. Poiketaan syömässä ravintoloissa tai kahvilla samalla. Pojat (2,5v ja 4v) ja mieheni ovat silloin keskenään.



Ei elämä lasten kanssa ole oikeasti vain ankeata. Joskus on rankkaa, mutta meillä ainakin on myös hauskaa ja kivaa. Ja mullakin pojat 1,5v ikäerolla syntyneet - ja olen ollut kotona nyt putkeen yli 4v.



Rakastan miestäni mutta rakastan myös lapsiamme. En luopuisi kenestäkään. Mutta mulla on myös oma lapsuus ollut onnellinen ja äitini rakastanut minua, onkohan ap:n ongelmien ja ahdistuksen syynä oma rakkaudeton lapsuus?

miehesi ja sinun suhde pysyisi ennallaan? jos miehesi ei adoptioon suostu niin vaikka saisit suostuteltuakin tuskin teidän suhde pysyisi ennallaan..



ehdottaisin samaa mitä muutkin, että alkaisit ottaa omaa aikaa, ne pienet muutamat tunnit auttavat paljonkin jaksamaan arjessa!



asennemuutos olis kova sana! tajuatko sä, että SINÄ olet sun lasten "koko" maailma!!!



on aika surullista jos sun lapset kasvaa ymmärtämään kuinka ovat pilanneet sinun elämäsi. jotain on tehtävä ap, ehdotan asennemuutosta! sanotko lapsille koskaan tyyliin "äiti rakastaa sinua?" -se on pienen ihmisen tarve kuulla!! toivottavasti lasten isä sanoo tämän jos sinä et.

välillä hyvinkin paljon, mutta kyllä se siitä taas =) KKK

Ei niitä mikään pakko ole katsella. Anna adoptioon. Siellä on monta rakastavaa ja halukasta perhettä odottamassa lapsiasi.

Jos olisi jokin keino päästä lapsista eroon, tekisin sen heti. Olen varmaan maailman huonoin äiti, mutta en ymmärrä miten lapsista voi iloita. Ne ovat pelkkä riippakivi. Elämäni suurin virhe oli hankkia nämä kakarat elämääni pilaamaan. t. 31-v. kahden lapsen (1,5v ja 3v.) äiti

Toi elämä minkä kuvailit tulee takaisin, tosin n. 15-vuoden päästä, mutta se on vaan 1/5 osaa sun elämästä!



Itse ajattelin lapsia hankkiessani, että nyt kaikki "oma hauska" on takanapäin (ei kosteita mökkilomia laskettelukeskuksissa, ei reppumatkoja kauko-itään, ei spontaaneja piknik-retkiä, jotka jatkuu terasille)!

Nyt kun olen seurannut työpaikkani 50+:a, niin tuo samahan jatkuu silloin (ainakin näiden äitien kohdalla:)) - nyt tuntuvat olevan ihan täpinöissään Porin jatseista ja miettivät majoitusvaihtoehtoja, jopa telttamajoitusta;)

Joo, ne läskithän onkin juuri lasten vika.. On niin helppo syyttää toista, vaikka ehkäpä vika löytyykin omasta ruokavaliosta. Voi elämä, mitä aikusia ihmisiä täällä kirjottelee.. Ei elämä voi enää enempää pyöriä oman navan ympärillä. Narsistisuus paistaa joka lauseesta.

Huolettaa kauheasti, millaistahan hoitoa teidän masentuneiden, itsesäälissä pyöriskelevien äitien lapset saavat. Toivottavasti ette läträä kotona sen viinan kanssa, hakekaa ammattiapua masennukseenne.

Antakaa lapsille hyvät ihmiset hellyyttä, sitä kun ne tarvitsee.

Itse huomaan, jos 5 vuotias tyttöni alkaa kiukutttelemaan, niin syli tekee ihmeitä!

Niin, miksi ihmeessä te ihmiset ootte tehnyt toisen lapsen, kun elämä on muka niin rankkaa lasten kanssa????

Minkä ihmeen takia lasten kanssa ei voi matkustaa, sisustaa, harrastaa, urheilla, shoppailla???????

ja vielä kaksin kappalein. Äly hoi!!!!!!?????

Tänäänkin mietin kun lykin kahta kiljuvaa kakaraa puistosta kotiin, että mun on pakko päästä pois tästä lapsiperhehelvetistä. Nyt, heinäkuisena helteisenä perjantaina mun kuuluisi suunnata terassille miehen ja ystävien kanssa, istua iltaa siellä, siirtyä myöhemmin baariin bilettämään, lähteä pilkun jälkeen grillin kautta kotiin kuumassa kesäyössä kävellen, nukkua huomenna ihanan pitkään, syödä hyvä aamiainen ja lukea lehti rauhassa, harrastaa miehen kanssa ihanaa krapulaseksiä ja katsoa koko päivä sängyssä Frendejä DVD:ltä. Mä halua olla taas vapaa ja tehdä asioita rauhassa: haluan käydä suihkussa ilman että joku itkee oven takana, haluan käydä paskalla vessan ovi kiinni, haluan nukkua viikonloppuaamuisin pitkään. Mä en iloitse lapsistani, ne tuntuu vaan taakalta. Paskavaippojen vaihtoa, jatkuvaa kitinää ja itkua, mun jokaisen pyynnön tai käskyn kyseenalaistamista. Mä en enää jaksa. Mä haluan lähteä pois ja ottaa miehen mukaani. Jos olisi jokin keino päästä lapsista eroon, tekisin sen heti. Olen varmaan maailman huonoin äiti, mutta en ymmärrä miten lapsista voi iloita. Ne ovat pelkkä riippakivi. Elämäni suurin virhe oli hankkia nämä kakarat elämääni pilaamaan. t. 31-v. kahden lapsen (1,5v ja 3v.) äiti

Ja missään nimessä älä pura pahaa oloasi lapsiisi! Syyttömiä he siihen ovat, että te olette heidät tähän maailmaan halunneet.



Hanki itsellesi vaikka keskusteluapua tai jotain, ja ala ratkaista noita solmuja aikuisen keinoin.

kaikki talousaskareet olivat paljon raskaampia.



En voi käsittää, miten joku voi noin väsyä.

kerropa miten aiot jatkossa toimia???

Älä raahaudu puistoon, joka päivä. Menkää vaikka pihalle tai leikkikää sisällä.

Osta valmisruokaa. Anna ruokaa vain silloin, kun on nälkä. Älä tuputa kellon mukaan välipaloja tms.

Hommaa siivooja tai pese vain pyykit ja astiat (astiatkin vähenee, kun lämmität mikro sapuskaa)

Jos puistoon kuitenkin menette ottakaa eväät mukaan.

Ota päiväunet lasten kanssa (isompi kainaloon lukemaan kirjaa, jos ei nuku enää)

Jatka aamuisin nukkumista pitempään, jos huvittaa, kun ei ole aikatauluja ei ole pakotus nousta heti, kun lapset heräävät (eka kerran).

Videot on Hyvä lastenvahti.

Varaa aikaa tehdä yksin/puolison kanssa asioita, joista pidät.

Lasten kanssakin voi käydä ravintolassa syömässä.

Ja paneminen onnistuu toisessa huoneessa vaikka lapset ovat kotona (siihen tuskin sitä krapulaa tarvitaan.



Järkyttävää, että joku äiti voi ajatella noin

laiskoja tai itsekkäitä, jos eivät kahta lasta jaksa hoitaa, jos ne normaaleja lapsia ovat. Asenteessa vika siis täysin. Kannattaa mennä johonkin terapiaan.

Haluaako hänkin näitä samoja juttuja kuin sinä?..

Olen ite 20 vuotias kohta 2 lapsen äiti. Esikoinen täyttää juuri 1-vuotta ja olen viikoilla 36. Mulla on ollu niin rankka vuosi kuin olla voi. Tulin uudestaan raskaaksi kun esikoinen oli 4kk ja siitä alko mieletön pahoinvointi,joka loppu vasta maaliskuussa. Olen ollu koko ajan niin väsyny ja todella loppu. Nyt loppu vaihees oon niin kipeä että en pysty edes kunnolla käveleen saati sitten nostaan lastani mihinkään.

Mutta silti en lapsiani antais pois, EN IKINÄ. Vaikka kuinka paljon ikinä joustuisin kärsiin niitten takia tai vihaisin niitä. Mikään ei ole hienompaa kun seurata oman lapsen kehitystä ja sitä kuinka se takertuu jalkaan ja kiipeää syliin hakemaan lohtua ja rakkautta.

Miehen kanssa ollaan oltu yhes kolmevuotta ja vaikka lapset on tuonu omat vaikeutensa meijän suhteeseen niin silti en ole niitä päivääkään katunu! Vaikka kuinka voisin bilettää ja mennä ilman lapsia niin silti tärkeintä elämässä on perhe. Ne hetket joita ollaan miehen kans kahestaan on todella ihania ja niitä osaa arvostaa aivan toisella lailla kun niitä on harvoin. Mutta meillä on kivaa myös kolmistaan,vaikka välillä on pelkkää kiukkua ja tuskaa niin silti!

Voisit sinäkin lopettaa ton haaveilun ja iloita lapsistas, vaikka olis kuinka rankkaa tai ihan mitä vaan. En kaipaa mitään biletystä tai yhtään mitään sellasta vaikka oonkin 20 ja menny koko nuoruuteni tukka putkella!

Silloin kun arki tuntuu rankalta, saattaa helposti ruveta muistelemaan jotain menneitä "huippuhetkiä", rakastumisen huumaa, lomareissuja jne. Totuus on kuitenkin se, että ei se rakkauden huuma jatku samana vuosikausia, oli lapsia tai ei! Tämä on lähipiirissä nähty, hyvin toimeentulevat DINK-tyypit (double income, no kids) kriisiytyvät ja eroavat ihan samaan tapaan kuin perheellisetkin.



t. äiti, jolla myös lapset pienellä ikäerolla

hei tiedän tunteen. mä itse olisin valmis maksamaan mitä vain jos saisin lapsen itselleni. menetin viime kesänä vauvani se kuoli kohtuun ja nyt kaipaan lasta elämäämme.onko sinulla VIELÄ SAMALLAINAN TUNNE?KIRJOITTELE marjahk@suomi24.fi

Jotenkin terapeuttista lukea, että joku muukin ajattelee samalla lailla kuin minä.

En ihan noin radikaalisti, mitä ap, mutta välillä lapsiperhe-elämä tuntuu todella raskaalta ja mietin, että taidan lukeutua niihin äiteihin, joitten ei ois ikinä pitäny saada lapsia. Mutta tuli jotenkin parempi olo, kun huomasin, että jollain muulla saattaa olla samanlaisia tuntemuksia. Helposti näillä palstoilla on vain ihmisiä, joitten koko elämä on lapset.

Nyt se nähtiin. Vanhemmat äidit eivät ole yhtään sen parempia kuin nuoremmat! Samanlaisia itsekkäitä p*skoja heistäkin löytyy. Minä minä minä. Jos olet lapset tehnyt ja et heitä halua niin anna pois! Tai anna miehesi kasvattaa heidät ja muuta pois sieltä.



Itse olen 22v, esikoinen kohta 3v ja kuopus 3kk. Minä heidät synnytin, minä myös heidät kasvatan mieheni kanssa. JA ovat minulle perhanan rakkaita vaikka välillä esikoisen uhman kanssa on tekemistä.