Lapsia annetaan huostaan uuden perheen tieltä - järkyttävää!

Sanoin äidille, että saat valita miestä tai minä! Uhkasin karata kotoa yms., jos näekin sen miehen. (Mies oli tosi mukava ja äiti koko huolehti myös meistä tosi hyvin). Äiti järkyttyi sanoista, mutta ymmärsti tunteeni. Hän jätti miehen. En ole nähnyt äitiäni koskaan sen jälkeen kenkään kanssa eli kohta 2o vuoteen.

Tässä tarinassa minua säälittää tuo äiti. Jolla on ilmeisti edessä yksinäinen vanhuus, koska mukautui itsekkään kakaransa temppuihin.

On olemassa sellaisia lapsia, joille teini-ikä olisi vaikea, vaikka olisivat eläneet juuri haluamaansa elämää. Sama olisi voinut tapahtua, vaikka olisit asunut lapsesi kanssa kahden tai vaikka olisitte eläneet ydinperheessä alun alkaenkin.



Mutta toisaalta tuo uusperhekuvio on teineille aina kompastuskivi. Ei kaikille teineille mutta osalle. Tiedän erään uusperheen, jossa vanhin lapsi selvitti teini-iän helposti (äidillä siis oli kolme pientä lasta uuden miehen kanssa ja kaksi vanhempaa lasta) mutta tämä toiseksi vanhin kompasteli koko matkan ja näyttää todellakin siltä, että joutuu kohta jo pois kotoaan. Uusperhekuvio on hänelle tuttu vuosien takaa, hän oli ala-asteella, kun uusperhe muodostui. Nyt vain teini-iässä vierailut isän perheen luo ja äidin aikaa vievät pienet sisarukset ovat saaneet teinin jotenkin käsittämään, että hän on se ylimääräinen. Herkät lapset reagoivat teini-iässä melkein kaikkeen ongelmallisesti.



Omassa tarinassasi kiinnitin huomiota uusperheen nopeaan syntykuvioon. En siis väitä, että lapsesi olisi selvinnyt paremmin murrosiästä, jos teidän uusperheenne olisi muodostunut hitaammin. Uskon, että lapsesi kuuluu näihin voimakkaasti murrosikään reagoiviin lapsiin ja että se murrosikä olisi hänelle ollut joka tapauksessa rankka. Mutta silti vähän hämmästelen sitä, että oletit/oletat, että lapsesi olisi pitänyt tottua uusperheeseen, uuteen mieheen talossa, uuteen taloon ja uusiin pieniin sisaruksiin kahdessa vuodessa? Tapasit siis tuon miehen, kun lapsesi oli 10-vuotias ja teille syntyi vauva, kun lapsesi oli 12-vuotias. Toisin sanoen vuoden seurustelun jälkeen olit jo raskaana ja asuitte tämän miehen kanssa yhdessä. Minusta tuo on nopeaa toimintaa.



En siis yritä nyt väittää, että hitaammalla toiminnalla lopputulos olisi ollut eri. Väitän vain, että hitaammalla toiminnalla ja enemmän lasta kuuntelemalla se murrosiän myrsky ei olisi kohdistunut uusperheeseen. Minusta kyllä jätit lapsesi henkisesti yksin. On ilman muuta totta, että sinä päätät lapsiluvustasi, miessuhteistasi jne. enkä osaa sanoa, kuinka paljon kuuntelit lapsesi pelkoja asian suhteen mutta aikaa et ainakaan hänelle antanut. Lapsesta on täytynyt tuntua musertavalta, että äiti uuden miehen lisäksi hankkii lähes samaan hengenvetoon uusia lapsia. EIkö ihan biologisen sisaruksen syntymääkin ole verrattuna siihen kuin puoliso ottaisi uuden naisen parisuhteeseen? Lapsesi siis varmasti koki mieletöntä hylkäämistä.



En nyt tarkoita jälkiviisastella tällä, edelleenkin uskon, että lapsesi murrosikä olisi ollut rankka kaikesta huolimatta. Ihmettelen tällä lähinnä sitä, miksi vanhemmat eivät suostu yhtään ymmärtämään, miten mielettömän rankka kokemus on se uuden puolison ja uusien lapsien hankkiminen. On oikeasti aika järkyttävää, että sitä aikaa ei kyetä antamaan edes vuotta lisää. 32-vuotias ei ole niin vanha, etteikö voisi saada niitä lapsia vielä seuraavien viidenkin vuoden aikana. En siis millään muotoa kykene tajuamaan tuota ajatusta siitä, että iän takia se uusi perhe on laitettava pikavauhtia pystyyn.



Tämä siis enemmänkin ihan yleisesti kaikille, jotka sitä uusperhettä perustavat. Vuosi on lyhyt aika lapselle sopeutua uuteen mieheen saatikka sitten yhteenmuuttamiseen ja yhdessäasumiseen. Jos ei lapselleen kykene tarjoamaan edes vähän enemmän sopeutumisaikaa, ei pidä ihmetellä niitä ongelmiakaan, mitä voi tulla vastaan.

Teinhän minä virheitä, paljon virheitä. Mutta tein minä myös asioita ihan oikein. Joitain virheitäni en tunnista vieläkään.



Ainahan se, että lapsi kiukuttelee ja oireilee on vanhempien vika. Lapsi on vain lapsi, se vaikea murrosikäinenkin.



Itse kuitenkin koin ja tunnen yhä _omalla kohdallamme_ oikeaksi päätökseksi sen että pidin pääni ja pidin kiinni omasta onnestani. Samalla viitoitin _omasta mielestäni_ tietä myös tyttärelleni: lapsi on lapsi (murrosikäisenäkin) ja aikuiset sekä päättävät mitä tehdään että kantavat vastuun. Se ei ole lapsen tehtävä. Minä sain päättää aikuisena sen, kenen kanssa seurustelen, menen naimisiin ja teen lapsia. Minä päätän naisena ja aikuisena itse oman lapsilukuni - sitä ei tee minun lapseni. Hän ei myöskään päätä viikkorahansa suuruutta, vaan senkin tekee vanhemmat.



Nyt näen, kuinka lapsesni on kasvanut aikuinen. Hän saa itse päättää siitä kenen kanssa seurustelee ja kulkee. Hän saa itse päättää kuinka monta lasta tahtoo vai tahtooko heitä ensinkään. Hän saa itse päättää kenen kanssa menee naimisiin vai tekeekö sitä lainkaan. NYT hän on aikuinen ja saa päättää asioistaan itse.



Minä olen onnellinen (enkä yksin) ja hän on onnellinen. Jos _minä_ olisin perääntynyt, en olisi koskaan saanut sitä perhettä josta haaveilin jo alle kaksikymppisenä. Tyttäreni olisi jo opiskelemassa muualla ja minä olisin yksin - ja liian vanha saamaan enää lapsia. Saattaisin olla katkera.



Enkä nyt väitä että 22 äiti olisi katkera.



t: 11

ja voi sanoa, että olisi tosiaan voinut odottaa lasten kanssa vuoden tai kaksikin. Ehkä se aika olisi auttanut, en tiedä. Tai sitten se olisi vaan pidentänyt kaikkien piinaa?



Seurustelu alkoi, kun lapsi oli 10 v. Lapsi oli 9,5 v, kun tapailemiset alkoivat eikä silloin huomattu että varoitukset vaikeuksista olisivat ollet näkösällä. Lapselle kävi ihan hyvin, että käytiin yhdessä retkillä, vietettiin aikaa yhdessä jne. Vasta kun minun ja tulevan aviomieheni rakastuminen kävi päivänselväksi lapselle, hän nousi kapinaan. Ei antanut istua sohvalla vierekkäin, ei mennyt nukkumaan, ei antanut koskettaa, ei antanut tehdä mitään. Hän ei vaan kestänyt mitenkään sitä, että "mies kiilasi meidän väliin". Ja minä olin totaaliyhäri, ei ollut lapsivapaita aikoja. Oli siis vain pakko pysyä pystyssä myrskyn silmässä.



Minä luulen, että emme muuttaisi lapsihaaveitamme mieheni kanssa vaikka saisimme palata ajassa taaksepäin. Ponnekkaammin osattaisiin ja uskallettaisiin kyl hakee apua.



11

oli 11:lla. En ainakaan osaa sanoa, mitä olisit voinut tehdä toisin. Minäkin ajattelen, että joillain murrosikä vaan on tosi vaikea, ja se on helppo laittaa uusperheen tai "vain" eron syyksi. Vaikka tietysti niilläkin on vaikutuksensa. Ihmisellä on kuitenkin kaipuu ydinperheeseen.



Olen kiinnostuksella lukenut täältä aiemminkin kommentteja siitä, miten uusperheen muodostamisessa ei saisi hoppuilla ja seurustella pitäisi vuosia. Tottakai lapsen luonne ja ikä vaikuttaa tähän. Luulisin, että pienen lapsen on helpompi sulattaa uusi perheenjäsen. Olen itse äitipuoli, ja kun tapasin mieheni tämän lapset olivat alle kouluikäisiä. Kivittäkää vain, mutta muutimme yhteen oikeastaan samantien. Naimisiin menimme seuraavana vuonna ja yhteinen lapsemme syntyi sitä seuraavana vuonna. Onhan meilläkin ollut omat mutkamme, mutta käsi sydämellä: en tiedä, mitä etua olisi ollut siitä, että olisimme seurustelleet pidempään. Hitsauduimme perheenä aika hyvin yhteen ilman sen suurempia ongelmia. Joskin vaikutuksensa oli varmasti silläkin, että lasten aiempi ydinperhe oli erinäisistä syistä tosi outo, joten en loikannut sillä tavalla kenenkään reviirille.



Jos lapsi protestoi kamalasti, on syytä hidastaa vauhtia ja miettiä, missä mättää. Ja vaikka lapsi käyttäytyisi ihan ok, kannattaa aiheesta joka tapauksessa keskustella, tietysti. Mutta itse kuitenkin vierastan ajatusta, että ihan automaattisesti lapselta pitäisi alkaa kysellä lupaa seurustelusuhteen aloittamiseen! Mielestäni vanhemman rooli on tehdä päätöksiä fiksusti lapsia kuunnellen, mutta koska vanhemmalla on enemmän harkintakykyä (toivottavasti...), hänen täytyy joskus päättää myös lasten tahtoa vastaan. En minä ainakaan olisi halunnut olla lapsi, jolta äitini olisi kysellyt mielipiteitä aikuisten asioihin. Jouduin kuuntelemaan, kuinka äitini parjasi isääni ja narisi vuodesta toiseen, kuinka olisi pitänyt erota silloin ja silloin. No, yhdessä he pysyivät kunnes kuolema erotti, mutta ei lapsella ole vastuuta ja oikeutta vanhempiensa parisuhdeasioihin.