Tyytymättömät lapset --- arggh!

Rupesinkin miettimään, mistä heidän "sopuisuus" johtuu, sillä temperamenttia kummaltakin löytyy reilusti.



Meillä on yritetty alusta asti saada lapsista tiimi, parivaljakko, joilla on mukavaa yhdessä. Heitä on kannustettu leikkimään yhdessä ja myös sopimaan, jos tulee riitaa. Pienempinä riitoja oli jonkun verran enemmän jos isompi esim. pelasi täysillä, niin ettei pienemmällä ollut mahdollisuuksia pärjätä. Tällöin tehtiin isommalle selväksi, että jos hän pelaa niin, ettei pienemmällä ole kivaa - siitä seuraa, että pienempi ei halua enää pelata ja isompi jää yksin --> on siis kannattavaa pelata niin, että pienemmälläkin on kivaa.



Muutenkin keskenään riitelystä seuraa se, että kumpikin saa mennä omaan huoneeseensa --> äkkiä huomaavat että yksin on tylsää ja tekevät sovinnon.



Toki kumpikin saa myös aikaa yksin vanhemman kanssa ja ollaan myös koko perhe yhdessä, mutta aika jämptillä linjalla: turhaa kitinää ei kuunnella ja kiukuttelusta menee etuisuuksia. Joku tässä lienee toiminut, koska enimmäkseen heillä on kivaa yhdessä ja meillä kivaa koko perheenä.

olen ollut huomaavinani että väninää ja kitinää on enemmän niillä tuttavaperheiden lapsilla, joilla kitinään ja tyytymättömyyteen aina ollaan puuttumassa, samoin kuin riitoihin.



Anna lasten olla tyytymättömiä ja riidellä, äläkä osoita mitään mielenkiintoa ko. aiheita kohtaan. Tietysti jos kyseeessä on oikea epäkohta tai riita on menossa sellaisiin mittasuhteisiin että on puututtava, niin silloin aikuinen auttaa lapsia puuttumalla tilanteeseen.



Metelinsietoahan se välinpitämätön ja myönteinen asenne tyytymättömiin muksuihin vaatii, mutta sillä keinoin jatkuva kitinä loppuukin luultavasti.



Niin ja vielä se että lapset rakastavat kokemusta siitä miten heillä on valta vedellä vanhempia haluamistaan naruista ja reaktiot ovat taatut, joten kun lapset menevät riitamoodiin tai tyytymättömyysmoodiin, niin älkää vaan menkö mukaan samaan, vaan pysykää te siinä mielialassa jossa olittekin, ettekä anna lasten ottaa valtaa aikuisten fiiliksistä. Näin toimitte loppujen lopuksi ilmapiirijohtajina, että siten että vaaditte "ensin" lapsilta tyytyväisyyttä ja ns. hyvää käytöstä ja vasta sitten te aikuiset voitte kokea ilmapiirin hyvänä.

Meilläkään lapset ei riitele mielestäni paljoa keskenään vaikka ikinä en ole kiukuttelusta ottanut etuisuuksia pois. Eivät myöskään kiukuttele paljoa tai ainakaan häiritsevästi. Ehkä nuo etuisuuksien pois otot joissain tapuksissa toimii, en kiellä, mutta ei se nyt kai mikään yleislääke kaikkiin ongelmiin ole.

lapsena pari vuotta nuoremman sisareni kanssa ihan kamalasti. Useasti kyse oli vanhempien huomiosta, mutta useasti ihan muuten vaan. Nyt vanhempana kaduttaa kauheasti, että miksi piti kokoajan tapella.. Olen päättänyt että omilta lapsiltani en suvaitse noin kamalaa tappelua, eli aion rankaista lapsiani tappelusta ja yrittää opettaa vanhempaa huolehtimaan pikku sisarestaan. Myös kahdenkeskinen aika toisen vanhemman kanssa on varmasti tärkeää. Et varmastikaan tee mitään väärin, sisarukset tappelevat, ja paljon on myös temperamentilla asian kanssa tekemistä.

Aika tylyä tekstiä joiltakin vastaajilta, mutta eihän se täällä av:llä ole mikään yllätys.



Toki otan kritiikkiäkin vastaan, sillä tiedostan, että saatamme hyvinkin tehdä jotain väärin, kun jotenkin tuntuu, että riidat kerrassaan hallitsevat elämäämme.



Kerron esimerkin äskeisestä tilanteesta, mikä on aika tyypillinen.



Minä ja mieheni pelasimme esikoisen kanssa lautapeliä n. 45 minuuttia. Kuopus seilasi tällä välin keittiön ja oman huoneensa väliä ja esitti itse valitsemiaan biisejä meille pelaajille, myös soittimet vaihtelivat. (Ei halunnut peliin mukaan.) Esikoinen yritti koko pelin ajan sekaantua jollain tavalla kuopuksen musahommiin ja riidat olivat lähellä syttyä.



Pelin jälkeen pyysin kuopusta lajittelemaan kanssani puhdasta pyykkiä (pitää tästä kotityöstä) ja esikoinen tuppasi mukaan. Sanoin kaksi kertaa, että et nyt tulisi, mene siivoamaan isäsi kanssa peli pois. Ei uskonut lainkaan, vaan tuli mukaan pyykinlajitteluun, mutta alkoikin vain riepottaa kuopusta tyyliin "tanssitaanko?". Ja tästä kuopus hermoistui puraisemalla esikoista käsivarresta.



Minusta on aika kohtuutonta väittää, täysin ihmistä tuntematta, että lapsemme eivät olisi rakastettuja tai että olisin vain fyysisesti läsnä kotona. Kukaan teistä ei tiedä, kuinka paljon ja millaista aikaa vietän lasteni kanssa. Syyllisyyden tunteita saitte kyllä heräämään, se lienee tarkoituskin. Ehkä se on jopa aiheellista.



Erityisesti kommentti "Sellaiset lapset, millaiset vanhemmat" saattaisi jotakin ihmistä satuttaa aika paljonkin. Toivottavasti et itse ole kenenkään äiti, sillä toivon hartaasti, ettei kommentti pidä ainakaan sinun kohdallasi paikkansa!



ap

Meillä on yksi tyytymätön ja yksi tyytyväinen lapsi, joka lähtee innolla mukaan melkein kaikkeen mitä ehdotetaan. Ja tälle toiselle ei kelpaa kuin se tietty juttu, mikä hänellä itsellään oli mielessä.



Nyt kun lapsi on kohta 6-vuotias, keskustelu alkaa onneksi tehota. Ollaan kerrottu, miten ikävältä tyytymättömyys muista tuntuu. Vähintään voi kieltäytyä kohteliaasti ja kauniisti sen sijaan, että tölväisee rumasti "mua ei huvita" tms. Mitä jos hänen ehdotuksiinsa suhtauduttaisiin yhtä tylysti, miltä se tuntuisi. Lapsi tuntuu ainakin ymmärtävän mitä tarkoitamme ja viime aikoina on hänellä on ollut vähän yritystä parempaan.



Myös kompromisseja tehdään. Sovitaan että kun hän saa vähän aikaa tehdä haluamaansa, hän ei sitten urputa toisten ehdotuksista. Tämäkin tuntuu tuovan edistystä.



Tsemppiä, ei oo aina helppoa tämä vanhemmuus! ;)

Kuulosti siltä että lapsi ei usko sanomistasi esimerkkitilanteessa pyykinlajittelussa jos sanot pari kertaa eikä lapsi usko, vaan alkaa riepottaa kuopusta. Eli jos sanot sen myös pitäisi tarkoittaa sitä mitä sanot ja pidät siitä kiinni. Tyyliin kielto, sitten valintamahdollisuus menetkö vai huonompi vaihtoehto (lapsella mahdollisuus vielä säästää kasvonsa)ja jos ei mene, niin sitten toteutat sen huonomman vaihtoehdon tyyliin jäähy, joku etuisuus pois tai jos pieni lapsi, niin aikuinen voi vaan viedä pois.



Toisaalta kuulostat siltä että oikeasti panostat lapsiin ja yrität tehdä paljon heidän kanssaan. Joskus tuntuu että lapset osaavat myös vaatia tällöin aikuisten aikaa ja huomiota. Toisaalta ongelma tuntuu lähinnä olevan etteivät osaa odottaa omaa vuoroaan, joka voisi olla se mitä pitäisi opetella.



Meillä 3lasta ja jokunen vuosi sitten (nyt ovat 11v, 9v ja 6v) oli paljon juuri tätä "kuka eka", joka oli todella raivostuttavaa, jolloin pahimpana aikana kotiin ovesta sisääntuloonkin tehtiin vuorolappu, johon merkittiin kuka tulee ensimmäisenä ovesta. Osaavat kyllä härnätä ja ärsyttää toisiaan. Pahiten se näkyi juuri kouluviikon/hoitoviikon jälkeen ja jos tehtiin yhdessä jotain. Esim. lomamatkoilla se eka päivä meni lapsilla yleensä siihen tyytymättömyyteen, mutta sitten homma rauhoittui. Ja erityisesti olen huomannut että pidemmillä lomilla lapset ovat aivan ihania- kesälomia muistelen aina kaiholla kuinka ihania lapsia meillä ollut. Pahin on se arjen jälkeinen eka vapaa, kun saa purkaa arjen paineet.



Tästä syystä päädyin siihen että lapsillamme on arki vain yksinkertaisesti stressaavaa. Isot koululuokat, toisella todella vaativa opettaja ja rauhaton luokka, päiväkoti-ikäisellä meteliä hoidossa jne. Ja lapsemme kuitenkin ovat olleet vain koulussa, ei iltapäiväkerhossa ja hoitoikäinen 5-7h mittaisia hoitopäiviä ja lisäksi arkivapaita. Ja kun ei ole keinoa purkaa muuten sitä stressiä, niin sisarukset ja tutut turvalliset ihmiset kotona ovat se oiva kohde purkaa se olo, mutta ikävällä tavalla.



Vähän samoin muistelen että yhdessä välissä mieheni oli lauantaisin aina ihan kypsä, jotenkin tosi huonotuulinen, joka taas ärsytti minua. Työviikon mies jaksoi, mutta ekana vapaapäivänä se purkautui. Ei silloin ollut mitään isompia ongelmia, vaan yleisesti miehellä vaativaa (pienet lapset ja työ vaati omansa). Tähän auttoi keskustelu miehen kanssa ja aika.



Lasten kanssa voisi siis yrittää keksiä keinon miten lapsi saisi rentouduttua hoitopäivän/koulupäivän tai perheen yhteisen reissun jälkeen. Meillä hoitopäivän jälkeen ja koulupäivien jälkeen huomioidaan ja puretaan se yhden lapsen kanssa kerrallaan, mutta se helpottaa että tulevat kotiin eri aikaan. Jolloin kun haen yhden hoidosta, niin pelaan hänen kanssaan tai annan muuta aikaa ja koululaisten kanssa juttelen hetken ja annan välipalaa. Tietenkin kotiin tulo on myös se hetki kun työpäivän jälkeen vanhempi haluaisi hetken hengähtää, mutta helpommalla pääsee jos oman lepohetkensä jättää myöhemmäksi. Hankalimpia ovat ne tilanteet kun kaikki kaipaisivat yhtä aikaa tuota aikaa (esim rankka reissu, josta kaikki palaavat kotiin väsyneinä), silloin on vain jonkun pakko joustaa. Myös sen lapsen joka kiljuu ja vinkuu. Sitä joustamisen opettelua se elämä on.

Saattaa olla, että kyse on lasten tempperamanteista. Meillä on suht saman ikäiset lapset, eivätkä he tappale juuri koskaan. Minä ja mieheni emme siedä yhtään kiukuttelua, vaan pienestäkin urputuksesta seuraa heti kasvatuskeskustelu.

Olen itsekin aktiivinen puuhailija ja paheeni oli järjestää lapsille liikaa menoja, kunnes huomasin, että koko perheelle tekee joskus hyvää vain olla kotona ja tehdä arkisia asioita. Sillä tavoin stressi ja piilevä väsymys pääsee hellittämään ja kaikilla on oikeasti aikaa toisilleen.

esim. painaa hissin nappulaa, valon katkaisia jne.. sitten isommalle lasken kolmeen ja kolmannesta napsahtaa pelikoneiden peli kielto päiväksi.



eli teilläkin aamu palalla 7 vee saa ekaksi maitoa sitten seuraavalla kerralla 4-vee jne ja lasten on itse huolehdittava kumman vuoroon jäi.



ja minä ihan selitän lapsille vaarsinkin isommalle miten pienempi oppii häneltä kaikki tavat!!! ja sen jos isompi aina huutaa jo valmiiksi että älä riko niin pienemmän korvissa se kuulostaa riko vaan riko vaan...

Aika tylyä tekstiä joiltakin vastaajilta, mutta eihän se täällä av:llä ole mikään yllätys.

Toki otan kritiikkiäkin vastaan, sillä tiedostan, että saatamme hyvinkin tehdä jotain väärin, kun jotenkin tuntuu, että riidat kerrassaan hallitsevat elämäämme.

Kerron esimerkin äskeisestä tilanteesta, mikä on aika tyypillinen.

Minä ja mieheni pelasimme esikoisen kanssa lautapeliä n. 45 minuuttia. Kuopus seilasi tällä välin keittiön ja oman huoneensa väliä ja esitti itse valitsemiaan biisejä meille pelaajille, myös soittimet vaihtelivat. (Ei halunnut peliin mukaan.) Esikoinen yritti koko pelin ajan sekaantua jollain tavalla kuopuksen musahommiin ja riidat olivat lähellä syttyä.

Pelin jälkeen pyysin kuopusta lajittelemaan kanssani puhdasta pyykkiä (pitää tästä kotityöstä) ja esikoinen tuppasi mukaan. Sanoin kaksi kertaa, että et nyt tulisi, mene siivoamaan isäsi kanssa peli pois. Ei uskonut lainkaan, vaan tuli mukaan pyykinlajitteluun, mutta alkoikin vain riepottaa kuopusta tyyliin "tanssitaanko?". Ja tästä kuopus hermoistui puraisemalla esikoista käsivarresta.

Minusta on aika kohtuutonta väittää, täysin ihmistä tuntematta, että lapsemme eivät olisi rakastettuja tai että olisin vain fyysisesti läsnä kotona. Kukaan teistä ei tiedä, kuinka paljon ja millaista aikaa vietän lasteni kanssa. Syyllisyyden tunteita saitte kyllä heräämään, se lienee tarkoituskin. Ehkä se on jopa aiheellista.

Erityisesti kommentti "Sellaiset lapset, millaiset vanhemmat" saattaisi jotakin ihmistä satuttaa aika paljonkin. Toivottavasti et itse ole kenenkään äiti, sillä toivon hartaasti, ettei kommentti pidä ainakaan sinun kohdallasi paikkansa!

ap

Ensinnäkin minusta on ihan tavallista ja lapsen olemukseen kuuluvaa, että lapsi koettaa koko ajan saada huomiota. Siinä, että tuo lapsi esitti niitä laulujansa, ei siis ole mitään outoa. Mutta et kuitenkaan kertonut, miten laitoitte tälle asialle stopin. Kukaan ei kuitenkaan saa häiritä toisten leikkiä. Itse olisin napakasti sanonut, että jos et halua pelata, sitten omaan huoneeseen piirtelemään, tässä et häiritse. Meillä on ollut käytössä että 2 kertaa huomautetaan nätisti ja kolmannella vain kannetaan pois jos ei usko.

Sama tuo pyykkihommeli. Kirjoitit että "menisitkö nyt siivoamaan pelin jäljet" - mikset vaatinut napakammin, että hei nyt se peli ensin pois ja sitten saat tulla auttamaan, nyt ei ole mikään tanssihetken aika. Ja todellakin pitänyt tästä kiinni.

Kyllä tuosta kaikesta tulee mieleen se, että te ette tee kyllin selkeitä rajoja. Jotenkin arvelen, että muualla kuin kotona lapsenne tottelevat paremmin. Että he ovat vaistonneet teidän heikot kohtanne, kuten lapset tekevät.

Jotain sellaista miellyttämisen halua, että jos me nyt vain tarpeeksi kivoja olemme niin sitten lapset eivät kinaa. Aikuisella kuitenkin pitää olla homma hanskassa. Miellyttäminen on eri asia kuin kivan yhdessäolon vietto. Miellyttäminen sanana sisältää, että se ei ole itsetarkoitus (kuten kiva yhdessäolo) vaan sen tarkoitus on _pitää jotain poissa_ eli sillä on välineellinen tarkoitus.

Olisi kiva jos vastaisit. Olin se, joka aiemmin kirjoitti siitä että auto tien sivuun jos huutoa on liikaa.

Mielestäni en vähimmässäkään määrin ilkeile ja loukkaa, vaan todellakin yritän auttaa, koska apua pyysit :)

Edelliselle vastaajalle:



siis se, että kuopus esitti laulujansa, ei ollut mitään häiritsemistä. Häntä huomioitiin pelin lomassa ja kaikki sujui ok. Sen sijaan esikoinen yritti sabotoida omalla käytöksellään kuopuksen leikin, arvosteli yms. Ihmettelin tätä, koska eilisessä esimerkissä juuri esikoinen oli saanut huomiota, sillä hänen kanssaan aikuiset pelasivat.



Pyykkiesimerkissä tajusin itsekin, että olisi pitänyt olla napakampi.



Itse en kuitenkaan ihan niin radikaalille linjalla lähtisi, että jokaisesta kitinästä kasvatuskeskustelu. Ei kai kukaan niin täydellinen ole, ei aikuinen eikä lapsi, että jaksaisi koko elämänsä olla kitisemättä/valittamatta?



Kiitos monille avulialle vastaajille, sain paljon pohdittavaa ketjusta.

Edelliselle vastaajalle:

siis se, että kuopus esitti laulujansa, ei ollut mitään häiritsemistä. Häntä huomioitiin pelin lomassa ja kaikki sujui ok. Sen sijaan esikoinen yritti sabotoida omalla käytöksellään kuopuksen leikin, arvosteli yms. Ihmettelin tätä, koska eilisessä esimerkissä juuri esikoinen oli saanut huomiota, sillä hänen kanssaan aikuiset pelasivat.

Pyykkiesimerkissä tajusin itsekin, että olisi pitänyt olla napakampi.

Itse en kuitenkaan ihan niin radikaalille linjalla lähtisi, että jokaisesta kitinästä kasvatuskeskustelu. Ei kai kukaan niin täydellinen ole, ei aikuinen eikä lapsi, että jaksaisi koko elämänsä olla kitisemättä/valittamatta?

Kiitos monille avulialle vastaajille, sain paljon pohdittavaa ketjusta.

kun mielestäni silloin, kun kolme pelaa, neljäs EI saa tulla boikotoimaan peliä esittämällä laulujansa, vaan minusta hänelle olisi pitänyt sanoa nyt ei ole laulujen aika, kuunnellaan sitten ne esitykset kun on pelattu loppuun. Nyt on pelaamisen aika ja jos et halunnut tulla mukaan, et voi häiritä muiden keskittymistä peliin.

Minusta hänelle "ei suoda huomiota pelin lomasta", kuten kirjoitit ja mielestäni siis pidit sitä pelin seasta huomioimista hyvänä asenteena.

Tätä minä ajoin takaa, että oletteko te liian miellyttämishaluisia tai aina antamassa huomiotanne.

mut valitettavan yleistä.



Se mikä tekee eron perheiden välille on miten vanhemmat nahisteluun suhtautuvat. Itse en korvaani lotkauta, jollei joltain ole pää irtoamassa. Riitelyn käyttäminen huomionhakukeinona on loppunut, jonka johdosta myös itse riitely on vähentynyt huomattavasti.



Suosittelen että isommalle antaa vastuuta pienemmän opettamisesta, tällä tavoin isompi saa positiivista huomiota joka suunnasta ja pienempi samoin. Isompi voisi esim. opettaa pienempää kirjoittamaan. Isompaa sitten kehutaan siitä kuinka taitava opettaja hän on ja kuinka kärsivällinen, ja pienempää kuinka hienosti oppii ja kuinka hyvä oppilas hän on. Toimii.

että onkohan heillä mitään sääntöjä noihin tilanteisiin, missä lapset riitelevät. Alkoi heti vaikuttaa siltä, että säännöt eivät ole selkeitä, tai ainakaan niitä ei ole muistettu lapsille teroittaa.



Ja sitten kun ap esitti nuo esimerkit pelitilanteesta ja pyykin lajittelusta, niin ainakin minä huomasin, että meillä toimitaan tuollaisissa tilanteissa ihan eri tavalla.



Eli kun toisen kanssa pelattiin, niin ap on sitä mieltä, että tämä lapsi saa siinä vanhempien huomiota. Kuitenkin sitä huomiota jaettiin sille esiintyvälle toiselle lapselle. Joten ei ole mikään ihmeiden ihme, että pelaava lapsi hermostui, sillä hänhän oli kuvitellut, että nyt on pelihetki ja että vanhempien huomio on nyt pelissä. Niin jokainen muukin olettaisi, että kun pelataan, niin silloin myös oikeasti pelataan eikä pidetä mitään teatteria. Ja kun aikuiset eivät pelaa, niin laspi on pettynyt. Ap taitaa yliarvioida kykynsä jakaa huomiota monelle taholle samaan aikaan.



Ja pyykkihommassa sitten: Se nuorempi lapsi oli jo saanut huomiota siinä pelin aikana. Ja nyt äiti pyysi häntä vielä pyykkiavuksi. Isompi jäi taas vaille huomiota, joten ei mikään ihme, ettei hän alkoi kerjätä huomiota muilla keinoilla.

että lapset ovat tuollaisia. Riitely on lasten "työtä".

kun niiden kanssa ei mikän toimi?



Miksi esim. lapset ei voi pestä hampaitaan yhtä aikaa?



Ota ruoka pois nenän edestä jos ei kelpaa, kyllä syövät kun nälkä tulee.



Kuten joku jo tuossa aikaisemmin sanoikin, yrität liikaa olla täydellinen äiti ja kiireeltäsi et huomaa olla läsnäoleva aito äiti.



Ehkä niitä menoja on tosiaanihan liikaa, lapset haluais vaan vanhenpiensa aikaa, ei kaikenmaailman hilavitkuttimia.

Luultavasti se on juuri se, mitä lapset kaipaisivatkin.

Olemme aktiivinen perhe, joka puuhailee paljon kaikenlaista, matkustelee jne. Nyt olen niin loppu, etten jaksa enää. Juuri tänään tein stopit, etten järjestä enää yhtään mitään, enkä lähde noiden kanssa m-i-n-n-e-k-ä-ä-n!