Asia, jota kadut eniten elämässäsi?

Nyt jälkikäteen kun katson mieshistoriaani,niin todella ihmettelen,missä ovat olleet aivoni tiettyjä päätöksiä tehdessäni. onneksi hölmöilin silloin kun ei ollut vielä lapsia. Nyt olen tyytyväisneä perheen parissa,kun aikani kohelsin.

työ, koulutusala, miesvalinnat, liiiallinen biletys, väärässä suhteessa roikkuminen, lasten teko liian aikaisin nyt pahimpina



Mutta ei se jossittelemalla parane. Kaikesta oppii.

Takaisin ei mennyttä saa, ja nykyisyyden kanssa on vaan osattava elää.



Mummokin tuumas jossittelusta, että tätikin olis setä jos sillä olis pallit.

se kaduttaa kun en lähtenyt ulkomaankomennukselle,kun oli mahdollisuus... 2v on kumminkin lyhyt aika.

Etenkin toi insinöörikoulutuksen kesken jättäminen kaduttaa näin jälkikäteen tosi paljon.

ja hakeutunut opiskelemaan jotakin varmasti työllistävää alaa!

..siinä jäi opiskelut ja kaikki muutamaksi vuodeksi, haavena oli tulla lääkäriksi tms. mutta ne haavet eivät enää toteudu.. ammattikoulun olen saanut nyt käytyä kun olen huumeet lopettanut 7v sitten ja löytänyt ihanan miehen ja tehnyt hänen kanssaan 3 lasta. onneksi elämä hymyilee jälleen enkä jäänyt huumeidenkäyttäjäksi!

esim. peruskoulun loputtua elin sitä hetkeä ainoastaan. en ajatellut että tulevaisuudessa tulisin katumaan että en käynyt koulua, en ollut töissä, karkailin kotoonta, sossut perässä jne.



sitä että 17vuotiaana aloin seurustelemaan mieheni kanssa johon en ollut edes rakastunut. fakta on että mä halusin panna miestäni, kokeilla häntä vain. yhden yön jutun. ensimmäisen panon jälkeen mieheni sitten uskoikin että seurustelimme ja yhtäkkiä tunsinkin koko suvun mummosta vaariin. ajattelin kokoajan että mä lähden kohta tästä suhteesta, vähän aikaa vielä.. no vieläkin tässä jumitetaan.



pakko kyllä kertoa että mieheni avulla ''kypsyin'' teinisekoilusta. menin töihin ja opiskelemaan, kasvoin henkisesti aivan hirmuisesti mieheni avulla.



se että 19vuotiaana sain lapsen mieheni kanssa. en kadu että mieheni on lapsen isä, en todellakaan, vaan sitä että oltiin liian nuoria.ei käytetty ehkäisyä jokaisella kerralla, joten sen takia pidettiin lapsi vaikka kumpikaan ei halunnut vielä niin nuorena olla vanhempi.



se että en pääse tästä suhteesta pois, ja en tiedä haluanko edes! miehessä ei mitään vikaa, mutta mä haluan lähteä kokeilemaan muita. mä rakastan miestäni, mutta tuntuu että mua odottaa jotain paljon parempaa



+ kadun pettämisiäni

+ kadun että teininä nussin jokaista vastaan tulevaa miestä ja sain sen seurauksena sukupuolitaudin

+ kadun sitä että olen niin raukka enkä ole vieläkään!!! kertonut miehelleni sukupuolitaudistani



kadun monia asioita, kuten ammattiani, se miten olen hoitanut ystävyys suhteitani. tuntuu että koko elämäni olen tehnyt vääriä ratkaisuja.

Avioeroa... olisin tarvinnut itse terapiaa kriiseissäni... sitä jotenki kuvitteli että elämä helpottuu kun eroaa... just just. Lasten puolesta ero harmittaa eniten,nyt kun on ollut 6v sinkkuna,niin osaa arvostaa ex-miestä ihan eri tavalla. Olin todella typerä 31-v.

Muutin 19v suoraan äidin luota poikaystävän luo... olisi kannattanut itsenäistyä,opetella tuntemaan itsensä ja oppia seisomaan omilla jaloilla.

Kadun sitä etten yläasteella uskaltanut antaa samalla mitalla takaisin kiusaajille, sillä kiusaamisen jäljet ovat mussa edelleen (mm. inhoan yli kaiken esiintymistä). Samoin kadun sitä, etten aikoinani ottanut yhteyttä tavalla tai toisella ihastukseni, elämäni voisi olla ihan erilaista nykyään.

Kaduttaa vieläkin,kun olin 19v abi niin mulle tarjottiin au-pair vuotta Berliinissä. En lähtenyt,saksan kielen taitoni voisi olla tänä päivänä todellakin parempi.

Kadun että suostuin tekemään miehelle lapsen. :(

Kaduttaa että en suudellut yhtä poikaa 15-vuotiaana. Se ei koskaan yrittänyt uudelleen.

Teini ikän 24/7 tietokonepelamiset, tuon ajan olisi voinut käyttää kavereiden hankkimiseen ja likkojen perässä juoksemiseen. 18 vuotiaana pääsin tuosta osittain eroon ja kerkesin hetken elääkkin, mutta tyhmänä parikymppisenä suht kokemattomana sitten suhteeseen tytön kanssa jonka kanssa ei oikeastaan mitään yhteistä, ja samantein lapsi kuvioihin ja kotileikkiä, joka jatkuu edelleen. Nyt ollaan avioliitossa ja asuntovelallisina. Läheisyyttä ei ole, ei mitään puhuttavaa. Surkeaa pakkopulla seksiä joskus, vaimon aloitteesta. Itse olen tullut niin usein torjutuksi ettei kinnosta edes yrittää. Vaimo on määräilevä ja minun omat tahtotilat kostaa heti esim rikkomalla omaisuuttani. Olen täysin eristäytynyt entisistä ystävistäni, harrastuksista jne. Olen todella yksinäinen, lapsi on nyt ainoa valopilkku vaikka vauva aikana vihasin sitä. Taloudellisesti menee nyt varsin hyvin, mutta ei raha tuo pätkääkään onnea. Eroa mietin yleensä päivittäin, töissä on välillä ihan mukavaa mutta kotona elämä yhtä helvettiä. Eroon pitäisi saada voimia, ja harmittaa myös lapsen puolesta. Raukka varmaan luulee että tämmöinen päivittäinen tappelu ja toisen morkkaaminen on normaalia. Molemmat siis haukautaan riidellessä toisiamme, jotain pientä väkivaltaa repimistä ja tukistamista on myös ollut, toisten tavaroita rikotaan ihan molemmin puolin, vaimo myös lyönyt minua. Ihan sairas suhde mutta lähteminen tuntuu silti jotenkin vaikealta, minulla kun ei ole lähdön jälkeen ketään, ei siis yhtään ketään.

Elämäni pahin virhe. Naimisissa narsistin? kanssa ja tuntuu että muutun pikkuhiljaa itsekkin moiseksi, en minä ennen riidellessä ole toisen tavaroita rikkonut tai ollut tippaakaan väkivaltainen, huutaminen ja kiroilu ei joskus ennen ollut minun juttu mutta nyt teen sitä päivittäin.

Toinen virhe on se kun työkaveri parin vuoden takaa yritti selvästi auttaa (tai iskeä) minua. Pyysi minua mm. kotiinsa erinäisillä tekosyillä yms.

Kuuli kyllä vaimoni puheluita yms. näki varmaan tilanteeni, harvemmin maanantaina ollaan töissä naama hymyssä ja perjantaina mutrussa. Torjuin tuon avun ja ystävyyden kuitenkin täysin, ja enää ei ole henkilö työpaikalla.

Kaduttaa, etten taistellut tarpeeksi miehestä, jota rakastin. En kertonut suoraan tunteistani. Toinen nainen vei ihanan miehen, jonka kanssa koin elämäni ylivoimaisesti parasta seksiäkin.

jossa olisi töitä, ettei nyt tarvitsisi olla jatkuvasti ilman työpaikkaa.

Nuoruuden musta-valkoisuutta ja ehdottomuutta,suutuksissani pitkä ystävyyssuhde meni.... nyt huomattavasti elämää enemmän nähneenä ja kokeena,näkee ne harmaan eri sävytkin.

ihmisen kanssa, joka ei oikeasti arvostanut minua laisinkaan, vaan käytti röyhkeästi hyväkseen: hoidatti lapsiaan, odotti kaikenlaisia palveluksia. Sitten kun kieltäydyin niistä, loppui ystävyyskin ja ainoa mitä sain haukut. Kaikenlisäksi uskouduin omissa henk.koht.asioissani hänelle, joita lienee sitten yksinkertaisuudessaan tämä ihminen puhunut eteen päin yhteisessä tuttavapiirissämme. Tunsin oloni enemmän petetyksi, kuin koskaan.

erityistä huomiota vaativalle lapselleni. Jos olisin älynnyt hakea apua omaan jaksamiseen, ei tarvitsisi nyt tuntea syyllisyyttä niistä ajoista, kun en osannut olla riittävästi hänen tukenaan.

osaamatta tehdä asialle ajoissa mitään. Kannoin aivan liian pitkään häpeää asioista, joihin minulla ei ollut mitään osuutta. Isäni alkoholismi ja sen salaaminen ja kaikki muu siihen liittyvä on vaikuttanut koko elämääni uskomattoman paljon ja varmasti myös muuttanut persoonaani.

Joskus kaksvitosena menin kimppaan muka ihanan tyypin kanssa ja otettiin iso asuntolaina helvetillisellä korolla (80-90-luvun taitteessa). Pari vuotta ja mies alko painostaa lastenhankintaan, kun en suostunut häipyi, tyhjensi pankkitilin jne. Oli lama ja kämppä kaupaksi pilkkahintaan.. siinä sitten makselin tyhjästä vuosikausia. Kun aattelee miten paljon ois voinut niilläkin rahoilla vaikka matkustella niin... No ainakin opin ettei kuuna päivänä enää ole kenenkään kanssa yhteistä pankkitiliä tai -lainaa.