Asia, jota kadut eniten elämässäsi?

1. aloitin seksin liian aikaisi

2. aloitin tupakoinnin

3. en hakenut ylopistoon



toisaalta 20 v myöh.

sain tupakoinnin loppuu mutta kollegeeni meni

hain ja pääsin yliopistoon mutta so wht

valitettavasti seksikin loppu kuin liito katkes





ajoitus on tärkein, tee oikeet asiat oikeessa marssijärjestyksessä >:(

Sitä etten kyennyt ottamaan menehtynyttä lastani syliin..

Ja myös ehkä sitä, etten opiskellut enemmän.

Elämäni olisi niin paljon parempaa ilman heitä.

ja sitä, että palkkasin mieheni firmaani. Ihan väärä henkilö tehtäväänsä, mutta jos kenkää annan, maksan saman rahan jollekin toiselle=lapseltani pois. Vittu.

vasta myohemmin opin, etta ne on parhauita, jotka on ihan kuutamolla. Ne olisi pitanyt palkata firmaan jo aiemmin. Eika painvastoin.

Että opiskelin monta vuotta ihan liikaa ja välillä turhia asioita. Sitä että en ottanut sillon välivuotta ja reissannu ympäri maailmaa koko vuotta. Se oli aina mun haave eikä nyt varmaan ikinä toteudu (en enää uskalla, kun en oo enää rämäpää ja lapsetkin on tässä +20v ainakin). Reppureissaillu oon paljon mut se "suuri matka" jäi tekemättä...

Kadun sitä kun en pyrkinyt sinne lääkikseen kuin sen yhen epäonnisen kerran (olin niin jännittynyt että epäonnistuin täysin). Sisuunnuin niin etten vaan jääräpäisyyttäni pyrkiny enää vaikka varmasti olisin päässyt jos olisin jaksanut vielä kerran tai pari yritttää. Olis elämä rahahuolineen ym. pikkasen helpompaa...



Mut toisaalta olis ehkä ollu liian rankka ammatti mulle, eihän näistä tiedä

Sitä että pyörin nuoruudestani n.15-25vuotiaana syömishäiriössä, NIIN turhaa! Inhosin ulkonäköäni ja mietin vaan syömistä, meni moni nuoruuden ihana asia pilalle kun vaan vehtasin syömisen kanssa. Onneksi siitä aikuistuin ja nyt oon hoikka eikä vois syömisjutut vähempää kiinnostaa. Olis sillon aiemminki vaan ottanu itteään niskasta kiinni ja lopettanu sen touhun.

monilla tämä jämähtäminen, Vaikka aloin seurustella mieheni kanssa lukioiässä, koimme silti intti-, opiskeluajat ja opiskelijavaihdon ennen avioitumista ja yhteistä kotia.

samaa mitä näköjään moni muukin... aloin seurustella liian nuorena liian vakavasti - jäi opiskelijaelämä, vaihdot yms. kokematta kun piti vaan nyhjätä miehen kanssa...

etten opiskellut silloin kuin sen aika oli,oli ihan kamala kiire perheen perustamiseen. rakastan toki lapsiani ylikaiken,mutta tekisin asiat hieman toisessa järjestyksessä.

huusin pienille lapsilleni niin paljon ja jopa tukistinkin niitä :-(

se että nuorena varastelin,

ja se että olin teininä ilkeä joillekin koulukavereille.

menin naimisiin 19-vuotiaana,voi herran jestas kuinka lapsellinen sitä olikaan...

ja tässä sitä edelleen ollaan.

Aloitin seukkaamaan 15-v ja olin koko nuoruuden tässä suhteessa,jäi sitten luion vaihto-oppilas vuosikin tämän takia kokematta,samoin se muu nuoruuden huolettomuus ja kokeiluvaihe. Vasta 27-vuotiaana mietin kuka MINÄ olen ja mitä elämältäni haluan. Oli rankkaa itsenäistyä vasta tuon ikäisenä.Asuin yksin vasta tuolloin 27-v. Asiat olisi todellakin kannattanut tehdä toisessa järjestyksessä.

silloin, kun ensimmäisen lapseni sain. Lapsi oli vahinko, koska typeryyksissäni en edes huolehtinut ehkäisystä kunnolla, vaikken lapsia halunnutkaan. Pidin kuitenkin lapsen, joka toisaalta oli kyllä ihmeen fiksu teko minulta siinä lapsellisuudessani. Aborttia uskoisin katuvani vielä enemmän.



Kaduttaa kuitenkin että lapsi joutui lapsekseni jo silloin kun en ollut tehtävään tarpeeksi kypsä, jos hän olisi saanut syntyä mulle vasta 10 vuotta myöhemmin, olisin ollut huomattavasti parempi, pitkäpinnaisempi, lapsen kanssa aikaa viettävä äiti. Nyt ensimmäiset vuodet lapsi lähinnä oli omissa oloissaan, pidin toki huolta perustarpeista mutta en juurikaan jaksanut olla lapsen kanssa pakollisia enempää. Lapsi leikki yksin huoneessaan ja mä tein omiani yms. Onnekseni olen löytänyt pari silloin otettua valokuvaa, jossa lapsi on mun sylissä ja molemmat nauramme, kai niitä hyviäkin hetkiä siis oli. Toivottavasti lapsi muistaa ennemmin ne...



Kadun myös etten kyennyt tarjoamaan lapselle ehjää kotia ja että hän joutui ravaamaan kahden kodin väliä ihan liian pienestä lähtien. Varmasti ollut vaikeaa, hämmentävää, surullista ja turvatonta aikaa hänelle.



Kadun myös sitä, että petin nykyistä miestäni suutelemalla muutaman eri miehen kanssa useaan otteeseen muutama vuosi ennenkuin menimme naimisiin.



Nyt asiat ovat hyvin, ja olen oppinut ja kypsynyt paljon. Esikoisestakin on tullut ihmeen ihana ja tasapainoisen oloinen teini. Ja aviomiehen kanssa menee hyvin, meillä on kaksi yhteistä lasta joille olen osannut olla parempi äiti kuin esikoiselle. Uskon -ja toivon- että olen oppinut virheistäni.

Se kaduttaa kun en lähtenyt ulkomaankomennukselle työpaikassani kun sitä mahdollisuutta tarjottiin,olin silloin lapseton sinkku. Mitä ihmettä on yläkerrassani liikkunut:ei ilmeisesti mitään... nyt se kaduttaa.

Mitään en toisin tekisi, mitään muuta en elämältä haluaisi kuin tämän. Kaikki mitä olen kokennut ja hölmöillyt, ne ikävätkin jutut, on osa mua ja olen niistä ottanut opikseni.



Enkä kadu myöskään sitä , että olen edelleen saman miehen kanssa, ensimmäiseni :)



Jos jotain pakko repiä, niin kadun sitä että annoin itseni lihota raskauksien varjolla, mutta sehän ei ole vielä peruuttamattomissa!

Nyt en voi saada lasta nykyisessä suhteessa uuden puolisoni kanssa.