Mitkä ovat mielestäsi raskauden ja synnytyksen suurimmat tabut?

Kaikki ne kivut synnytyksen jälkeen tuli mulle täytenä yllätyksenä. En siis todellakaan tiennyt, että seuraavat viikot synnytyksestä olo on kuin maantiejyrän alle jääneellä. Edes neuvolassa ei mainittu jälkisupistuksista, jälkivuodosta tai että vessareissut saattavat olla vaikeita mitä varten kannattaa varata kotiin vatsanpehmikkeitä. Kukaan ei myöskään sanallakaan maininnut miten paljon ja pitkään imetys voi sattua.

oli tulleet repeämät ja niistä toipuminen. En muista, että neuvolassa niistä olisi puhuttu sanaakaan, synnytysvideoillakin lapsi tulee nätisti jalkojen välistä kohdunsuun avautuessa. Itselleni tuli neljännen asteen repeämät ja pitkä toipuminen, sairaalassa olin asiasta niin pihalla, etten osannut edes kysellä mitään. Vasta kotiin päästyä kaivoin googlella "tietoa", että mitä minulle oli juuri tapahtunut. Yksikään raskaus/synnytysopas ei ota tikkeihin ja niiden jälkihoitoon tms. kantaa synnytyksen jälkeen, vaikka repeämiä tai tikkeja(joskin ei niin pahoja kuin itselläni) taitaa tulla aika monelle.

Yllätyksenä tuli, että sektiosta voi toipua nopeammin ja helpommin kuin alatiesynnytyksestä. Sektiolla pelotellaan usein ihan turhaan. Minulle tehtiin kiireellinen sektio viikoilla 32, ja toivuin siitä neljässä päivässä. Takana on myös yksi normaali ja hyvin onnistunut alatiesynnytys, jonka jälkeen olin kipeä monta viikkoa, ja vuoto kesti kaksi kuukautta.

synnytyksen tuskat eivät lopu siihen, kun lapsi on syntynyt. Alapää on tohjona, ei pysty istumaan tai seisomaan, huimaa, kakka tulee peräruiskeella itkun saattelemana. Vauva, jonka pitäisi vain nukkua synnärillä, huutaakin 24/7. Imetys sattuu tolkuttomasti, ja vauva roikkuu tissillä puolitoista tuntia kerralla, vain pitääkseen viiden minuutin tauon ja jatkaakseen uudelleen.



Tätä jatkuu osapuilleen pari viikkoa, jonka jälkeen alkaa palata jonkinlainen toivo toipumisesta.



Olin kuvitellut ruusuisia kuvitelmia siitä, miten ihanaaa on saada oma nyytti syliin. Tosiasiassa teki mieli sanoa, että viekää se pois, en jaksa.

Järestään kukaan ei ole ymmärtänyt että minulle oli pettymys se että ensimmäinen lapsistani tuli kiireellisellä sektiolla. itkin "huonouttani" kaksi vuotta. seuraavassa raskauderssani yritin ottaa puheeksi joka paikassa ja etenkin lääkäreiden kanssa miten masentunut olin asiasta ja haluan nyt synnyttää alakautta.

minua pidettiin täysin "otolintuna" eikä kukaan ottanut todesta huoltani seuraavana kanssa joka onneksi tuli sitten alakautta.



toinen mistä ei puhuta on että maito ei heti pompsahda rintoihin kun vauva syntyy vaan udeamman päivän päästä. sektion jälkeen jopa 5pv päästä.

vauvalle annettiin silloin lisämaitoa ja meinasi oppia pelkästään pulloon. tämäkin on tabu eli kaikki hoitajat paitsi yksi olivat sitä mieltä että ei tule pullo lapsi kun syötetään pullosta monta päivää.

hörppyytyksestäkään ei missään ole eli vauva ottaa maitoa mittamukista eikä pullosta.

Omasta mielestäni tabu on myös se, että raskaus tekee monet todella sairaiksi. Itse olin raskaana ollessani todella kipeä; oksensin koko raskausajan. Saatoin herätä yöllä siihen, että oksensin päälleni. En ole koskaan ollut niin huonossa kunnossa henkisesti, enkä fyysisesti.Vietin paljon aikaa myös sairaalassa. Kun olin raahautunut viimeisillä voimillani lääkäriin hakeakseni sairaslomaa, totesi lääkäri "Niin, kun tämä raskaushan ei kuitenkaan ole mikään sairaus..." Eikä muuten ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun minulle raskauteni aikana näin sanottiin. Ei, raskaus ei ole sairaus, mutta se voi tehdä todella sairaaksi.

mun mielestä se, että jollakin (niin kuin mulla) raskaus voi olla fyysisesti elämän parasta aikaa: ei vaivoja, ei väsymystä, pirteämpi ja energisempi olo kuin koskaan.



Synnytyksen suhteen:

- että sektio voi olla helpompi, kivuttomampi tapa saada lapsi ja toipuminen voi olla käsittämättömän nopeaa

- miten valtavasti maidon tulo rintoihin voi sattua ja miten kipeää imettäminen voi tehdä

Repeämimen.. Itselläni viidennen asteen repeämä (Mikä minulla tarkoitti mm sulkijalihasten repeämistä). En voinut KUVITELLAKAAN että noin huonosti voisi käydä. En edes tiennyt oikeastaan.. Toivuin kahdeksan viikkoa ja söin antibiootteja niistä neljä jottei alapääni tulehtuisi.

Mulla ollut kaikkien raskauksien jälkeen imetys ekat n. 4 viikkoa todella tuskallista. Se vaikuttaisi olevan hyvin yleinen vaiva. Tuo kipu saa jotkut jopa lopettamaan imetyksen, kun eivät tiedä että yleensä se loppuu alkuviikkojen jälkeen.

Tästä ei todella puhuta. En toki tiedä onko tässä rintojen kipeydessä yksilöllisiä eroja, kun asiasta ei todellakaan puhuta. Itsellänikin imetyksen ekat viikot ovat olleet todella rankkoja kipeiden nännien, kipeän sektio/episiotomiahaavan kanssa (kaksi lasta). Imetys on tuntunut todella mukavalta tavalta ruokkia vauvaa noin 3 - 4 viikon kuluttua synnytyksestä, kun nännit eivät ole olleet enää lainkaan kipeät.

Synnytyssairaalassa suhtaudutaan muuten hieman niuhosti rintakumeihinkin. Ilman niitä imetykseni olisi jäänyt varmaankin kummallakin vauvalla todella lyhyeksi. Niiden avulla kun sai syötettyä ne ekat viikot, voi ne heittää pois ja loppuimetys oli tosiaan ihanaa.

ei saa ruokaa. Synnytys voi kestää useammankin vuorokauden ennen sairaalaan saapumista eikä missään vaiheessa saa mitään kunnollista syötävää. Jos vielä joskus synnytän, otan omat eväät mukaan!

En lukenut ihan koko ketjua läpi, mutta ihmetyttää KELA:n päätös poistaa imetysvihkonen äitiyspakkauksesta, kun monella tuntuu olevan imetyksen kanssa muutenkin ongelmia.. En ymmärrä...

Koko synnytyksessä kamalinta oli epiduraalin laittaminen. Anestesialääkäri ei saanut sitä millään laitettua ja sen piikin runnominen sattui enemmän kuin ponnistusvaihe. Lopulta se onnistui onneksi. Olin jo perumassa koko toimenpidettä kun itkin ja tärisin. Kyllä se sitten vaikutti, joten oli sen arvoista.

suurinpana yllätyksenä tuli se että kaikkihan ei välttämättä lopu siihen ku vauva tulee ulos... itse jouduin heti seuraavana päivänä kaavintaan ku kohtu ei ollutkaan tyhjä,sain hirveän päänsäryn siitä epiduraalista ja poika joutui teholle kun sai jonkun infektion... olin aina kuvitellut että siellä sairaalassa viivytään pari päivää ja sit kotiin, mulla meni viikko ja silti olin aika heikossa hapessa...



toinen mistä raskaana ollessa luki paljon juttuja oli nämä toivelistat! eihän mulla ollut harmainta hajuakaan että mitä tulee tapahtumaan niin kyllä jäi listat tekemättä ja minä kyllä heittäydyin hoitajien armoille ihan suosiolla enkä kokenut sitä pahana asiana,tuntuu vaan että nykyään kaikki pitää olla etukäteen suunniteltu ja synnytyskii kirjattu minuutti minuutilta että mitä tapahtuu...

Kivun, paskan ja jälkivuodon määrä. Imetys ei kertakaikkiaan kaikilta onnistukaan, siihen en ollut ollenkaan henkisesti varautunut.



Ärsytti, että ensisynnyttäjää pidettiin vähän pimennossa touhun brutaaliudesta ja seuraavaan oli mukavampi mennä, kun ei näitä shokkeja tullut. Vaikka edelleen oli kovat kivut, paskaa ja runsasta jälkivuotoa. Eikä se imetys onnistunut silloinkaan, kuten ei kolmannenkaan vauvan kanssa, mutta ne eivät olleet enää yllätyksiä. Suhtauduin järkevämmin epämieluisiin asioihin.

jälkisupistukset voivat olla. Toisaalta, ehkäpä niiden ansiosta lähdinkin kahdesta ekasta synnytyksestä litteän mahan kera kotiin...

hoitajien asenne oli syvältä, supistukset alkoivat alku illasta ja puolilta öin valitin miten koskee niin hoitaja vain toteaa että itse olet tuohon tilaan joutunt joten koita kestää, enkä voi sua auttaa kun pitää syöttää tätä vauvvaa. toinen hoitaja/kätilö oli synnytyksessä, mutta se oli sit onneksi ihan mukava. Olin jo kumminkin 7cm auki..



Toinen juttu oli viimeinen yö sairaalassa olisi pitänyt pitää lapsi vierihoidossa, mutta vauvva ei rauhoittunut millään illalla 11 hoitaja kävi katsomassa miten pärjäillään, vauvva itkee ja minäkin melkein, hoitaja vain totesi että sellaista se kuule tulee olemaan vielä monta vuotta, oisko sinun tyttö kuule pitänyt miettiä äidiksi tulemista vähän enemmän?! olin 18v lapsi todella toivottu, mutta olin epävarma sen hoidon suhteen, pelkäsin että vauvva hajoaa tai kuolee jos teen jotain väärin yms.. Lopulta hoitaja tuli 2 aamuyöllä hakemaan vauvvan pois, että saisin nukkua vähän ennen kotiin lähtöä. Oli siinä aika epäonnistunut olo äitinä eikä uni tullut silmään vaikka olin väsynyt, mietin miten sitten pärjään kotona jos olen näin huono.

Kun sain esikoisen syliin, ei todellakaan tullut pakahduttavaa rakkauden tunnetta. Olin väsynyt, kivuissani ja muutenkin pihalla, eikä syliin ilmestynyt rääpäle ollut kuin uppo-outo pötkylä. Äidinrakkaus syttyi hiljalleen viikkojen kuluessa ja vasta parin kuukauden kohdalla yhtäkkiä iski se pakahtuminen ja tunne siitä, että lapsi on sydämessä. Toista lasta odottaessa osasin jo varautua tuohon, eikä tullut mitään huonon äidin tunnetta, vaikka synnytyssalilla oma lapsi oli vain outo. Viimeksi lapsimessuilla kuuntelin, kuinka joku hörhö luennoi siitä, miten synnyttävä äiti on "leijonaemo", joka synnyttää ilman kivunlievitystä ja on heti synnytyksen jälkeen niin täynnä äidinrakkautta ja tarmoa, että pystyy mihin vain! Rima korkealle vaan, huh.

Itselläni äidin rakkaus heräsi myös hiljalleen vasta myöhemmin. Alkuun suhde vauvaan muodostui enemmänkin velvollisuuden tuneesta ja suojelemisen halusta.

En lukenut ihan koko ketjua läpi, mutta ihmetyttää KELA:n päätös poistaa imetysvihkonen äitiyspakkauksesta, kun monella tuntuu olevan imetyksen kanssa muutenkin ongelmia.. En ymmärrä...

No, jos se vihkonen on samaa imetyspropagandaa, jota itse sain aikoinaan luettavakseni, näistä oikeista ongelmista siinä ei puhuta mitään. Ainakin 2000-luvun alun oppaissa väitetään, että imetys ei satu, jos vain vauvan imemisote on oikea. Tämä on täyttä fuulaa. Samoin juuri synnyttäneitä äitejä pakkoimetetään synnytyssairaaloissa, vaikka maitoa ei nouse vielä yhtään. Tähän ongelmaan mikään imetysopas ei ole ratkaisu. Oppaista on ollut todella vähän hyötyä, mutta äitien syyllistämisessä ne ovat olleet omiaan.

mutta ainakin meidän neuvolassa kuoliaaksi vaiettu asia oli keskosuus/ennenaikaisuus. Joakisessa valmennuksessa, synnärillä tutustumisessa yms. toitotettiin että ensiodottajilla usein menee yli lasketun ajan ja reippaasti, missään ei kerrottu että esikoinen voi syntyä yli kuukauden ennen laskettua aikaa ja olla 2vkoa vastasyntyneiden teholla.. Mitään tietoa ei ennenaikaisuudesta/keskosuudesta ollut ennenkuin taysin vastasyntyneiden teho-osaston perhehuoneessa löysin sinne kootun kansion missä yleisimpiä ongelmia ja riskejä oli listattuna.



Vauva-aika oli kaikkea muuta kuin ruusuista onnea alusta asti, missään ei kerrottu että muillakin on väsyneenä oikeasti ajatuksia siitä miten näppärästi vaunut rullaisivat rekan alle loputtomilla vaunuttelureissuilla koliikkia seitsemättä tuntia huutavan käärön kanssa. Luulin ihan oikeasti olevani ainoa äiti joka kiroilee öisin ja räyhää umpiväsyneenä että viekää tuo huutava kakara helvettiin nyt. Vauvalehdet yms. media on pullollaan vain äitiyden onnea (vaikeista aluista ja ongelmista huolimatta!) tihkuvia kertomuksia.



Väsymys on väsymystä, ei välttämättä masennusta, tämänkin huomasin kun vauva 6kk ikäisenä alkoi vihdoin nukkua 2h pitempiä pätkiä öisin ja sain univelkaani kuitattua. En ollut masentunut, vaan väsynyt!

- se että sektiota ei naisten keskuudessa koeta synnytykseksi, vaikka vauva selkeästi syntyy maailmaan

- se miten agressiivisesti alatiesynnyttjät muutenkin suhtautuvat sektion läpikäyneisiin, se ei koskaan ole vapaaehtoinen valinta

- se että sektion läpikäyneet ovat sairaalassa kakkosluokan äitejä, etenkin jos on käynyt läpi pelkosektion, tämä on hyvin konkreettista mutta siitä ei saa puhua

Tää ei ole aivan näin: itse kaksi lasta alateitse synnyttäneenä en jaa tätä väitettyä asennetta. Olen törmännyt tähän ilkeilyyn kyllä tällä palstalla, mutta ehkä siihen syyllistyvät ne, jotka eivät voi päteä millään muulla osaamisella kuin että ovat synnyttäneet lapsia.