Lapsettomuushoidot, en kestä teitä äidit nyt

Minun veljeni oli erittäin vaikeasti sairas, ja hän itse toivoi kuolemaansa. Hänen kuolemansa oli helpotus KAIKILLE, sillä hänen elämänsä oli pelkkää tuskaa ja kipua.

Haista ämmä vittu.

Eikö sairaan ihmisen kuolemasta saisi tuntea surua? Vaikka se sairas itse sitä toivoisi. Kyllä mä ainakin suren menetettyjä rakkaitani, vaikka tietäisinkin että heillä on parempi nyt. Olen onnellinen siitä, että heidän ei tarvitse enää kärsiä, mutta silti samalla surullinen, että olen menettänyt rakkaan ihmisen. Oli niin tai näin, niin kyllä kuulostaa hurjan tunteettomalta ja kylmältä verrata toisen ihmisen kuolemaa sellaiseen, että ei saa kaikkea, mitä on itse halunnut. Todella korrektia alkaa täällä vittuilemaan. Et edes kertonut, että hän oli sairas ja halusi kuolla, vaan jätät lukijalle kuvan, että sua ei vaan pätkääkään kiinosta, onko veljesi elossa vai ei.

Eli ihan oma mokasi, ei tarvitse sen takia alkaa muille vittuilla. Ja mistä voin tietää, ettet vain keksinyt koko juttua jälkeen päin, jotta voisit yrittää saada mulle entistä huonomman olon? Jos tuo olisi totta, niin olisit varmaan ensimmäisessä viestissä kertonut syyn, miksi sulle se veljen kuolema ei ollut kriisi. Annoit vain ymmärtää, että sua ei pätkääkään liikuttanut veljesi kohtalo.

Olet kuitenkin juuri naurettava.

Mä en ainakaan ole kokenut mitään pahempaa kuin läheisen kuolema. Miten voi ihmiset puhua noin epäkunnioittavasti ja itsekkäästi, että pahempaa on se, ettei saa kaikkea, mitä on elämältään haaveillut, kun että oma veli kuolee! Jos olisin edes lähellekään yhtä ilkeä kuin te, niin voisin sanoa, että olette kriisinne ansainneet. En kuitenkaan ole noin pahansuopa ihminen, joten en väitä, että olette ansainneet, mitä olette saaneet. Eli kaikkea hyvää kuitenkin teille, mutta sääliksi käy silti perheitänne! Eikö teillä ole edes omia vanhempianne kohtaan sen vertaa sympatioita, että ette vertaisi jonkin saavuttamatta jättämistä oman lapsen menetykseen!? Oli se lapsi sitten iältään mitä vain.

Eihän tässä nyt herranjee sitä tarkoitetakaan, että joku antaisi vaikka jonkun läheisensä kuolla, että saisi lapsen! Asian pointti varmastikin oli se, että lapsettomuus kriisinä on ollut rankempi kuin läheisen kuolemasta johtunut kriisi.

Tässä verrataan kriisien läpikäymisen vaikeutta, kriisien erilaisuutta, ei sitä kumpi menetys on suurempi, veli vai syntymätön lapsi! Kun menettää läheisen ihmisensä (siis joku kuolee), suru on mahdollisesti suurempi kuin lapsettomuuden suru, mutta se suru laantuu pikku hiljaa. Hyvät muistot tulevat surun tilalle. Lapsettomuuden tuska taas on aaltoimaista ja jatkuu vuosia, vuosia. Ja vaikka asian kanssa olisi jo ollut pitkään sinut, niin ikätoverien saadessa lastenlapsia, lapseton tuntee taas itsensä ulkopuoliseksi ja käy kriisiä läpi uudestaan. Joko nyt meni ymmärrykseen? Siisi kriisit ovat erilaisia!

Ainakin näyttää olevan täyttä totta nuo lapsettomien kuvitelmat siitä, että he ovat niiiiin hienoja äitejä, kaiken muun äitiyden yläpuolella, kun ovat NIIIIIIN kovin joutuneet kärsimään...

Tekeekö se ihmisen jotenkin huonoksi mielestäsi, jos hän sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Miksi lapsettomuudesta kärsineet ovat mielestäsi sen asian yläpuolella?

Kokemukset kasvattavat ihmistä ja tuovat elämänkokemusta. Yksi kokemus se lapsettomuuskin oli, vaikka mieluummin olisin jättänyt sen kokematta. En tiedä muista lapsettomista, mutta omassa tuttavapiirissä lapsettomuushoidoilla lapsensa saaneet eivät nyt ihan pikku asioista jaksa marista. Kyllä se antaa tietynlaista perspektiiviä vauva-arkeen, lapsen kanssa elämiseen, äitiyteen ja vanhemmuuteen.

Synnytyksen jälkeisessä masennuksessa ei ole mitään hävettävää, mutta en oikein tajua av-mammojen hinkua väittää, että lapsettomuushoidoissa käyneillä äideillä olisi suurempi riski sairastua masennukseen, kun tutkimusten mukaan näin ei ole, vaan päinvastoin suunnittelematon raskaus altistaa masennukselle.

On saatu se lapsi pitkien hoitojen jälkeen ja moni entinen lapseton ajattelee, ettei ole oikeutta valittaa, eikä edes pyytää apua. Tosiasiassa kuitenkin liki kaikki niihin lapsiin joskus väsyvät, eikä aina ole mukavaa. Se on hyvä sanoa ääneen ja joskus on myös hankittava apua. Entiselle lapsettomalle se voi olla kova paikka, sillä hänhän on luonut itselleen jo ennen raskautta mielikuvan että sitten kun minulla on se lapsi niin minä en valita enkä ruikuta.

Joten kyllä, tuo aiempi kirjoittaja oli oikeassa, lapsettomuus lisää riskiä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, johan sen ihan maalaisjärkikin sanoo. Takana on iso kriisi ja seuraavaksi lapsi mullistaa elämän.

Ja myös sinä olet oikeassa, suunnittelematon raskaus lisää myös masennuksen mahdollisuutta. Niin ja muistettava on, että eivät kaikki sairastu, minullakin on takana suunnittelematon raskaus, enkä silti masentunut. Kuten ei masennu moni entinen lapsetonkaan.

Eikö sairaan ihmisen kuolemasta saisi tuntea surua? Vaikka se sairas itse sitä toivoisi. Kyllä mä ainakin suren menetettyjä rakkaitani, vaikka tietäisinkin että heillä on parempi nyt. Olen onnellinen siitä, että heidän ei tarvitse enää kärsiä, mutta silti samalla surullinen, että olen menettänyt rakkaan ihmisen. Oli niin tai näin, niin kyllä kuulostaa hurjan tunteettomalta ja kylmältä verrata toisen ihmisen kuolemaa sellaiseen, että ei saa kaikkea, mitä on itse halunnut. Todella korrektia alkaa täällä vittuilemaan. Et edes kertonut, että hän oli sairas ja halusi kuolla, vaan jätät lukijalle kuvan, että sua ei vaan pätkääkään kiinosta, onko veljesi elossa vai ei.

Eli ihan oma mokasi, ei tarvitse sen takia alkaa muille vittuilla. Ja mistä voin tietää, ettet vain keksinyt koko juttua jälkeen päin, jotta voisit yrittää saada mulle entistä huonomman olon? Jos tuo olisi totta, niin olisit varmaan ensimmäisessä viestissä kertonut syyn, miksi sulle se veljen kuolema ei ollut kriisi. Annoit vain ymmärtää, että sua ei pätkääkään liikuttanut veljesi kohtalo.

Voi olla helpottunut, mutta samalla surullinen ihmisen kuolemasta. Ilmeisesti et ole itse koskaan menettänyt ketään läheistä vaikean sairauden takia.

Minua ei kiinnosta, luuletko minun keksineen jutun vai ei. Koko helvetin elämänkertaansa ei todellakaan tarvitse selostaa jossakin anonyymin nettipalstan keskustelussa, joten minulla oli täysi oikeus jättää kertomatta veljeni kuoleman syy, ennen kuin sinä aloit vittuilla. Ehkäpä katsos asia on vielä niin kipeä, etten halunnut kertoa sitä syytä. Mutta sinun kaltaiset "minulle tulee paha olo" -ihmiset pakottavat kertomaan kaiken.

On saatu se lapsi pitkien hoitojen jälkeen ja moni entinen lapseton ajattelee, ettei ole oikeutta valittaa, eikä edes pyytää apua. Tosiasiassa kuitenkin liki kaikki niihin lapsiin joskus väsyvät, eikä aina ole mukavaa. Se on hyvä sanoa ääneen ja joskus on myös hankittava apua. Entiselle lapsettomalle se voi olla kova paikka, sillä hänhän on luonut itselleen jo ennen raskautta mielikuvan että sitten kun minulla on se lapsi niin minä en valita enkä ruikuta.

Joten kyllä, tuo aiempi kirjoittaja oli oikeassa, lapsettomuus lisää riskiä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, johan sen ihan maalaisjärkikin sanoo. Takana on iso kriisi ja seuraavaksi lapsi mullistaa elämän.

Ja myös sinä olet oikeassa, suunnittelematon raskaus lisää myös masennuksen mahdollisuutta. Niin ja muistettava on, että eivät kaikki sairastu, minullakin on takana suunnittelematon raskaus, enkä silti masentunut. Kuten ei masennu moni entinen lapsetonkaan.

No, eipä tutkimukset sano, joten ehkäpä uskon mieluummin PubMedia, Duodecimia ja Väestöliittoa kuin sinun maalaisjärkeäsi.

Oli niin tai näin, niin kyllä kuulostaa hurjan tunteettomalta ja kylmältä verrata toisen ihmisen kuolemaa sellaiseen, että ei saa kaikkea, mitä on itse halunnut. Todella korrektia alkaa täällä vittuilemaan. Et edes kertonut, että hän oli sairas ja halusi kuolla, vaan jätät lukijalle kuvan, että sua ei vaan pätkääkään kiinosta, onko veljesi elossa vai ei.

Minä ainakin näin siinä vain kokemusten vertaamisen, en tuota mitä sinä näit.

Toisekseen lapsen saaminen on monille elämän tärkein asia, jota ilman elämä tuntuu merkityksettömältä. Puhut siitä kuin karkkipussin saamatta jäämisestä, joten on vaikea uskoa, että olisit todella itse kärsinyt lapsettomuudesta.

ihminen arvostaa rahaa ja lapsettomuus syö sitä erityisen paljon. Lapsettomuuteen liittyy myös sellaisia asioita, mitä muut ei ajattele. Kuten, että et voikaan matkustaa lomalle kreikkaan, kun pitäisi maksaa ne hormoonipiikitkin.

Nyt siis en tosiaankaan väitä, että tämä olisi syy miksi lapsettomat arvostavat lastaan, mutta kyllä se vuosien kärsiminen ja rahallinenkin menetys pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Että tuon rumban haluaa läpi käydä, pitää siinä todella haluta saada se lapsi, vaikkakin sitten olisi miten raskasta sen jälkeen. Monelta leikki jääkin jossain vaiheessa, koska mitenkään autuaaksi tekevää se hormonaalinen ruumiin kiduttaminen ei ole.

Niin paskaa että se lapsettomuus jotenkin jalostaisi paremmaksi äidiksi.

En ole käynyt itse lapsettomuushoidoissa, vaan saanut lapsen helposti ja suunnitellusti. Arvostan toki omia lapsiani ja en halua pistää arvostuksia sillä tavalla viivalle, mutta halusin sanoa, että lapsettomuushoidoissa olleet varmasti arvostavat lapsen saamista enemmän. En ole väittänyt, että lapsettomuudesta kärsineet arvostavat lastaan enemmän kuin muut äidit. Kommentti

"Nyt siis en tosiaankaan väitä, että tämä olisi syy miksi lapsettomat arvostavat lastaan, mutta kyllä se vuosien kärsiminen ja rahallinenkin menetys pistää asiat tärkeysjärjestykseen." Viittaa siihen, että lapsettomuudesta kärsineet eivät toki arvosta lastaan sen takia, että ovat siitä maksaneet. Sitä en ymmärrä mistä kehitit ajatuksen paremmasta äitiydestä.

Mutta itse asiassa lapsettomuus varmasti kasvattaa ihmistä monella tapaa, esimerkiksi priorisoimaan asioita perhekeskeisesti. Joten saattaapa lapsettomuus olla yksi äitiyteen valmistava tekijä. Jos ei muuten, niin ymmärretään miltä tuntuu ravata lääkärissä yhtenään, vieläpä toisen takia. Ja raha menee muuhun kuin itsensä ehostamiseen. Parempi äitiys on taas ihan toinen juttu.

Hei, voitteko lopettaa kinastelun mun ketjussani :)

On aivan eri asia, jos pelkää jonkun kuolevan tai joku kuolee kuin että unelma kuolee. Ja tiedoksi, että mun mielestä läheisen kuolema oli silloin paljon vaikeampaa, kun hän lähti aivan yllättäin, kun silloin, kun toinen läheinen kuoli ja siihen oli osattu varautua. Tai siis oli vähän kuvaamasi tilanne (paitsi ettei ollut puoliso), eli oltiin valmistauduttu (jos nyt mahdollista) siihen, että kuolee koska vain. Sitten kuitenkin kuntoutui ja eli pari hyvää vuotta (silloinkaan ei kyllä ollut mikään varmaa) ja sitten kuoli aivan yllättäen. Vaikka tässäkin oli paljon surua, niin oli se silti suurempi järkytys menettää silloin aiemmin hyvin läheinen ihminen aivan yllättäin.

Se yksinkertaisesti loukkaa jokaista läheisensä menettänyttä (sisarus tai ei), jos vertaa oman haaveensa menetystä jonkun kuolemaan!

Ja edelleenkään siis meillä ei ollut lapsen saanti itsestään selvää tahi helppoa. En kuitenkaan kokenut kärsiväni lapsettomuudesta, mutta sen verran meni kuitenkin aikaa (ja oli oikea syy epäillä), että kerkesin pohtimaan asioita.

Ja mä en vaan ymmärrä, että miksi ei voi adoptoida? Itse olisin ollut tähän valmis ja olisin edelleenkin, kunhan rahatilanne vain olisi parempi. Jos on äidin sydän, niin on helppo rakastaa lasta, vaikkei olisi tätä synnyttänytkään.

Eihän kukaan ollut valitsemassa mitään vastoinkäymisiä, vaan kertoi kokemuksistaan. Kertarysäyksellä tapahtunut läheisen kuolema oli vähemmän raskas kokemus kuin vuosikausia jatkunut pettymysten sarja.

Jos joka kuukausi sanottaisiin, että puolisosi varmaankin selviää sairaudestaan (mikä hyvänsä sairaus) ja parin viikon päästä todettaisiin, että kyllä hän todennäköisesti kuolee - ja sitä jatkuisi vuosia! - niin olisiko se todella henkisesti helpompaa kuin yllättävä kuolema?

Ja mä en vaan ymmärrä, että miksi ei voi adoptoida? Itse olisin ollut tähän valmis ja olisin edelleenkin, kunhan rahatilanne vain olisi parempi. Jos on äidin sydän, niin on helppo rakastaa lasta, vaikkei olisi tätä synnyttänytkään.

Kaikkien tahattomasti lapsettomien lempilause!

Adoptointihan on nopea, edullinen ja etenkin takuuvarma keino saada pieni lapsi. NOT.

Hei, voitteko lopettaa kinastelun mun ketjussani :)

Nää sai sut hymyilemään höpinöillään. Ei paha siis.

On saatu se lapsi pitkien hoitojen jälkeen ja moni entinen lapseton ajattelee, ettei ole oikeutta valittaa, eikä edes pyytää apua. Tosiasiassa kuitenkin liki kaikki niihin lapsiin joskus väsyvät, eikä aina ole mukavaa. Se on hyvä sanoa ääneen ja joskus on myös hankittava apua. Entiselle lapsettomalle se voi olla kova paikka, sillä hänhän on luonut itselleen jo ennen raskautta mielikuvan että sitten kun minulla on se lapsi niin minä en valita enkä ruikuta.

Joten kyllä, tuo aiempi kirjoittaja oli oikeassa, lapsettomuus lisää riskiä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, johan sen ihan maalaisjärkikin sanoo. Takana on iso kriisi ja seuraavaksi lapsi mullistaa elämän.

Ja myös sinä olet oikeassa, suunnittelematon raskaus lisää myös masennuksen mahdollisuutta. Niin ja muistettava on, että eivät kaikki sairastu, minullakin on takana suunnittelematon raskaus, enkä silti masentunut. Kuten ei masennu moni entinen lapsetonkaan.

No, eipä tutkimukset sano, joten ehkäpä uskon mieluummin PubMedia, Duodecimia ja Väestöliittoa kuin sinun maalaisjärkeäsi.

kantasi asiaan eikä se siitä muuksi muutu vaikka saisit mitä tahansa linkkejä ja lähteitä. Kumoaisit ne kaikki jollain syyllä. Voisit kyllä hiukan miettiä mistä tuo asenteesi johtuu.

Sanoin vain, että oli syytä olettaa ongelmia ja raskauden alkuun saamisessa kesti sen verran, että kerkesin asioita pohtia. Ja tiesin jo ennen yrittämistä, että voi tulla ongelmia. En mä ole silti ollut koskaan katkera, että joku muu saa lapsen. Tänä aikana meinaan lähipiiriini syntyi lapsia ja sain raskausuutisia. Ei todellakaan käynyt mielessäkään mitään muuta kuin onni toisten puolesta!

Enkä todellakaan pidä samana asiana, kuin sitä, ettei saa karkkipussia. Mulla tosiaan on tuttavapiirissä lapsettomuushoidoissakin käyneitä. En todellakaan halua vähätellä asiaa, mutta ei ole vielä ennen tullut vastaan, että joku todellakin sanoisi rankemmaksi kuin läheisen menettämisen. Mulle muuten yksi kaverini sanoi raskausuutisesta kuultuaan, että mä olen niin äiti, siis että olisin ollut ennen lasta ikään kuin äiti ilman lasta. Että juuri mulle koko kaveripiiristä voisi sen vauvan kuvitella. Vaikka hän ei ole niin läheinen, että olisi tiennyt yrityksestä, saati mistään ongelmista.

Eli kyllä mä todellakin ymmärrän, ettei se ole helppo pala nieltäväksi, jos ei onnistu saamaan lasta. En väitä, että ymmärrän sen lapsettomuuden kokemuksen, mutta sen voin sanoa, että mulle oli todellakin tärkeätä saada lapsi ja olen erittäin onnellinen. Raskausaika oli yhtä helvettiä (en todellakaan sen kokemuksen jälkeen kadehdi raskaana olevia, mutta vauvoista silti saatan olla kateellinen, mutta siis sellaisella hyvällä tavalla), mutta vauva-aika oli ihanaa koliikista, huolesta ja nukkumattomuudesta huolimatta.

En kuitenkaan ymmärrä, että miksei voi adoptoida, jos ei itse saa lasta? Säästyisipä raskaudelta ja synnytykseltä.

Minä ainakin näin siinä vain kokemusten vertaamisen, en tuota mitä sinä näit.

Toisekseen lapsen saaminen on monille elämän tärkein asia, jota ilman elämä tuntuu merkityksettömältä. Puhut siitä kuin karkkipussin saamatta jäämisestä, joten on vaikea uskoa, että olisit todella itse kärsinyt lapsettomuudesta.

kantasi asiaan eikä se siitä muuksi muutu vaikka saisit mitä tahansa linkkejä ja lähteitä. Kumoaisit ne kaikki jollain syyllä. Voisit kyllä hiukan miettiä mistä tuo asenteesi johtuu.

Mietipä itse omaa asennettasi.

On aika turha vetää mitään suoria johtopäätöksiä sen suhteen, millainen äiti ihmisestä tulee lapsettomuuden jälkeen. Siinä on ihan samanlainen kirjo äitejä kuin kaikissa muissakin.



Oman lapseni serkku oli viiden vuoden yrittämisen ja hoitojen tulos. Äitinsä selitti, kuinka ehti monet kerrat luvata, että koskaan ei huutaisi lapselleen, kunhan sellaisen vain saisi.



No sai kunnon yliaktiivisen sählääjän, jo vauvana kunnon koliikkihuutajan. On myöhemmin maininnut useampaan kertaan, että ei todellakaan olisi tehnyt lasta, jos olisi tiennyt millaista se on.



Enää en ole tuon äidin kanssa tekemisissä, koska ovat eronneet veljeni kanssa, eikä hän halua olla tekemisissä. Lasta tapaamme, ja kaikenlaista jännää häneltä kuulee, kuten sen, että hänellä mm. on sisäpäivät ja ulkopäivät. Ulkopäivinä hän ei saa olla sisällä, vaikka olisi millainen keli. Lisäksi nyt 10-vuotiaana on katsonut kaikki mahdolliset K18-kauhuelokuvat ja pelannut vastaavia pelejä, kotonaan.



Mutta joo, tunnen läheisesti kaksi pitkästä lapsettomuudesta kärsinyttä, ja toinen on tuo ja toinen taas on oikeasti äiti mitä ihanin. Mutta hän olisi ollut sitä varmasti ilman lapsettomuuttakin, kuten tuo yllä mainittu olisi ollut huono helposti lapsen saatuaankin.

Itse lapsikaan ei tule edulliseksi. Yleensä vievät aikaakin kauan, jopa kauemmin kuin se adoptioprosessi. Ja kyllähän nyt ihminen saa adoptiolapsen, jos hänellä on asiat kunnossa? Vaikka prosessi vie aikaa ja rahaa, niin säästyypähän raskaudelta ja synnytykseltä, kivulta ja tuskalta! Jos mulla olis varaa, niin adoptoisin vaikka heti. Mulla ei kuitenkaan ole, kun olen opiskelija. Joo, mäkään en pystynyt elämääni vuoden tarkkaan suunnittelemaan ja olen opiskelija vielä lähes kolmekymppisenä. Ja mulla on opinnot alkuvaiheessa. Rahahuolia on vaikka muille jakaa, mutta en mä varmaan saisi valittaa mistään muusta elämässäni, kun mulla on lapsi? Ja ei, en vaihtaisi lastani yhtään mihinkään. Luulen, että olen harvinaisen onnellinen ihminen, jos vertaa muihin samoilla tuloilla toimeentulemaan joutuvien kanssa. Mistä te tiedätte, mitä olen joutunut kokemaan ja kenet olen menettänyt? Sitä mä en tosiaan ymmärrä, että jos ei saa kaikkea haluamaansa, niin se saa sitten olla maailman suurin kriisi, muista viis välittämättä. Voi mitätöidä jokaisen muun ongelmat ja jokaisen väsyneen äidin oikeuden olla tyytymätön mistään asiasta elämässään, kun maailman suurin ongelma on se, ettei itse saa lasta biologisesti. Eli siis tämä asenne mun mielestä on käsittämätön. Onneksi tosiaan en tunne tuonlaisia ihmisiä. Ja mä olen äärettömän pahoillani, kun joudun katsomaan kenenkään tuskaa asiasta. Ei heistä silti yksikään sano, ettei kellään muulla voisi olla ongelmia tai että heidän ongelmansa olisi se kaikista suurin.

Kaikkien tahattomasti lapsettomien lempilause!

Adoptointihan on nopea, edullinen ja etenkin takuuvarma keino saada pieni lapsi. NOT.

vaikka ei tiedä miksi, kun rautalangasta vääntökään ei tunnu auttavan.



Haluat vähätellä kokemusta ja kuvitella, että adoptio pyyhkii pois lapsettomuuden kipeyden. Haluat ajatella, että vuosikymmenien lapsettomuus on sama kokemus kuin rakkaiden isovanhempien poismeno 10-vuotiaana (enkä vähättele nyt ylipäätään läheisen kuoleman kipeyttä, siitä voi todellakin tulla identiteettiä muovaava kokemus, josta ei koskaan selviä vaan vähättelen isovanhempiesi kuoleman kokemusta suhteessa lapsettomuuteen). Et ole kovin empaattinen ihminen.



Puhuin lapsellisten TILANNETAJUSTA, TILAN ANTAMISEESTA, MYÖTÄTUNNOSTA eli EMPATIASTA. En missään vaiheessa selitellyt toisten elämän kadehtimisesta vaan siitä, että oma kipeä kokemus vaikuttaa ystävyyssuhteeseen, ja ystävien pitäisi olla niitä, jotka sen tajuavat ja jotka yrittävät parhaansa helpottaakseen toisen tuskaa.



Lapsettomuudessa on kyse aina oman kehon pettämisestä. Harvoin kyse on geeneistä (pelkästään) vaan enemmän siitä, että jokin ulkoinen ärsyke on tehnyt tilanteen (näin usein esim. miehillä ja naisilla esim. hormonitason muutokset stressin takia, kiinnikkeiden synty leikkauksissa tai munanjohtimien tukokset). Huippu-urheilijaksi ei synnytä vaan siihen tehdään lujasti töitä. Joskus vaan se ei riitä, sen tietävät kaikki, jotka treenaavat, koska kyse on myös lahjakkuudesta ja ahkerasta harjoittelusta. Lapsen saamiseen harvoin pystyy kovasti treenaamaan. Se ei ole (useinkaan) omissa käsissä.



Vertauksesi ontuvat etkä edes yritä ymmärtää. Kun se lapseton ei yleensä ole se, joka puhuu hoidoistaan ja kipuilustaan lapsettomuutensa kanssa. Yleensä ei edes haluta puhua siitä kovinkaan usein. Ei sittenkään, vaikka se todellakin käsittää koko elämän, on koko elämän sisältö monellakin ihmisellä. Joudut miettimään, miksi juuri sinun kehosi on pettänyt, miksi juuri sinä et saa lasta, joudut pohtimaan, mitä tehdä, jos et sitä lasta saa, mietit, voitko ryhtyä adoptioon (joka on vähän niin kuin koulun liikuntatuntien joukkuejako, jossa aina se yksi valitaan vastentahtoisesti viimeiseksi, adoptiojonossa sinut arvioidaan tiettyjen kriteerien perusteella ja sitten vain jonotat mutta välttämättä sinua ei valita koskaan...). Lapsettomuus muovaa sinua uusiksi yhtä varmasti kuin äitiys. Erona on se, että äitiyteen kuuluu mielettömiä onnen tunteita, lapsettomuuteen ei koskaan. Kyllä se äitiyskin on koko elämän sisältö ja toki siitä saa iloita, mutta ehkä niitä ilon (ja valituksen) ääniä voisi suunnata muille kuin lapsettomille.



Ei edelleenkään ole kyse asiasta, joka on sama asia kuin mikä tahansa haave tai mikä tahansa menetys. Kyse on koko loppuelämän kipuilusta, asiasta, joka on aina läsnä ja johon et voi omilla valinnoillasi vaikuttaa. Adoptio ei ole automaattiratkaisu lapsettomuuteen. Lapsettomuuden kanssa on oltava sinut, jotta voi edes päästä adoptiojonoon. Sinun on hyväksyttävä se, että et voi saada omaa biologista lasta ja lisäksi kaikki lapsettomuudesta johtuvat masennukset on pitänyt voittaa ennen adoptiojonoon pääsyä. Monelle täysin mahdoton tilanne, vaikka sitä adoptiota haluaisikin. Adoptio ei ole lääke lapsettomuuteen vaan vaihtoehtoinen tapa tulla äidiksi. Ymmärrät kai sen? Jotta voit adoptoida, joudut olemaan parempi kuin keskiverto luomuäiti. Et voi sairastaa kroonisia sairauksia (ystäväni diabetes esti adoption 20 vuotta sitten), et mielenterveysongelmia, sinun on oltava sinut kehosi ja lapsettomuuden tunteiden kanssa, parisuhteesi pitää olla luja, molemmilla ammatit, iän pitää olla sopiva ja esim. parit, joilla on iso ikäero (esim 8 vuotta), eivät käytännössä voi adoptoida, jos ovat odottaneet tätä 30-vuotiaaksi asti.



No, taas tuli pitkä sepustus. En kirjoita enää. Lisään vielä, jotta ei tule epäselvyyksiä: olen kahden lapsen onnellinen äiti. Lapsettomuudesta tiedän paljon lähipiirin ja omakohtaisten kokemusten kautta. Olen onneksi normaalilla tunneälyllä varustettu ihminen, joka kykenee empatiaan ja joka omaa sen verran tilannetajua, että ei suomi sitä, joka kärsii ja kipuilee. En koskaan kerro ihmisille, miten heidän pitäisi kipuansa käsitellä. Olen ilmeisesti empaattisempi kuin keskivertoäiti yleensä.

lapsettomuudesta kärsineillä vaikuttaa eniten juuri tuollainen asenne kuin ap:lla on.



Mä tunnen muutamia lapsettomia, ja aika selkeästi heidät voi jakaa kahteen kastiin:



a) ne jotka pystyvät käsittelemään lapsettomuuden henkilökohtaisena ongelmanaan, eivätkä projisoi sitä kaikkiin muihin. He pystyvät pitämäänyhteyttä ihmisiin ja suhtautumaan väintäänkin ulospäin järkevästi ihmisiin. Esim veljeni puoliso sanoi minulle ihan suoraan aikanaan, kuinka paljon häntä otti päähän se, että minä tulin kertalaakista raskaaksi, kun he olivat yrittäneet jo vuosia. Ja sitten asiasta keskusteltiin, mä sanoin, että mulle ei tarvitse kertoa hoidoista tms. mutta jos haluaa, niin kuuntelen ja tuen parhaani mukaan. Ja että mä olen niin heidän puolellaan tuossa asiassa, ja toivon vain parasta. Ei siis mitään kyräilyä ja mun lapsen ristiäisissä pillittämistä tms.





b) ja sitten on se toinen puoli, jonka lapsettomuus kääntyy siihen, että katkeroidutaan, vertaillaan itseä muihin, halveksutaan kaikkia jotka eivät ole yhtä hyviä äiteinä kuin itse mielikuvissaan on. Tehdään just niitä päätöksiä, että minä en sitten koskaan tee sitä tai tätä, ja minä olen äitinä sellainen ja tuollainen, yleensä päätetään sekin millainen se tuleva lapsikin on. Ei kiinnostuta toisten ihmisten lapsista, koska ne on tavallaan itseltä pois. Sosiaalisesti lapsettomuus rajoittaa näitä ihmisiä tosi paljon, koska kaikki vauvapuheet, raskausuutiset jne. on henkilökohtaisia loukkauksia.



Joo ja tiedän ,että jossain määrin varmasti noita kaikkia käy pidempään lapseton läpi. Kysymys on lähinnä vallitsevasta asenteesta. Ja joukon b) naiset ovat just niitä, jotka eivät sitten kestäkään sitä, kun se epätäydellinen pieni ihminen syntyy toiselle epätäydellisellä, ja pitäisi kestää sitä epätäydellistä arkea.

En noita kaikkia jaksanu lukea mutta sulle kirjoitan...

Me tahtiin ekaa yli 5 v ja mulle oli tosi vaikeeta iloita muitten raskaus-uutisista. Ja kun olen huono esittämään niin mahtoi olla näky kun naamalla keinohymy kun "onnitteli"...

Mutta uskon että ystävät ymmärsi. Sillä YRITINHÄN olla iloinen, ees jollain tavalla.

Mutta nyt kun on 2 ihanaa lasta saanut niin jaksaa iloita muitten raskauksista ihan eri meiningillä!

Puhu siitä pahasta olosta sun ystäville. Jos ovat oikeita ystäviä niin todellakin ymmärtävät kun purat sydäntäsi.

Toivon sulle onnea!