Lapsettomuushoidot, en kestä teitä äidit nyt

Siskoni odotti esikoistaan vuosia, sai lapsen lopulta adoption kautta. Odotusvuodet tekivät hänelle pahaa. Hän on edelleen katkera eikä kestä toisten onnea. Hän on edelleen vakuuttunut, että hän saa jotenkin vähemmän ja huonompaa joka ainoassa asiassa, vaikka hehkulamppua ostettaessa. Äitimme ystävällisyys minua kohtaan on heti kostettava minulle jollain ilkeällä tempulla. Enää ei kannata kertoa, jos joku sukulainen on ollut minuun yhteydessä, koska jos hän ei ole ollut yhteydessä siskooni, sisko suuttuu.



Minun lastani hänen on ollut suurinpiirtein mahdotonta sulattaa, toista vuotta hän miehineen teeskenteli, ettei lasta ole ole olemassakaan. Raskausuutiseni herätti hänessä viikoiksi raivoavan ja huutavan solvaajan, jota mies ei suostunut viemään hoitoon.



Oma lapsi ei hänelle myöskään kelpaa, lapsi tuottaa vain pettymyksiä, vaikka vuosia siskoni hoki, ettei mikään tunnu miltään, kun ei ole lasta. Lapsen odotettiin tekevän kaikesta ihanaa.



Miksi juuri lapsettomuus on sellainen tragedia, että se saa vihaamaan muita? Harvemmin esim. lesket valittaa sitä, että joillakin on puoliso. Tai sairaat syytä sairaudestaan terveitä (minulla on kuollut tuttavia nuorena mm. syöpään). Lapsettomilla saattaa nimenomaan olla raivoa muita kohtaan ikäänkuin he olisivat ongelman aiheuttaneet.

Miksi juuri lapsettomuus on sellainen tragedia, että se saa vihaamaan muita? Harvemmin esim. lesket valittaa sitä, että joillakin on puoliso. Tai sairaat syytä sairaudestaan terveitä (minulla on kuollut tuttavia nuorena mm. syöpään). Lapsettomilla saattaa nimenomaan olla raivoa muita kohtaan ikäänkuin he olisivat ongelman aiheuttaneet.

että nimenomaan raskaudesta ja lapsista puhutaan niin paljon, ikään kuin haluttaisiin oikein hieroa lapsettoman naamaan kaikki se oma onni. Kuitenkaan ei tulisi koskaan mieleenkään hehkuttaa leskelle omaa parisuhteen onnea tai hyvää terveyttään vakavasti sairaalle. Lapsettomalle saa hehkuttaa omaa onneaan, koska "se ei ole häneltä pois" ja "saan iloita omasta lapsestani", jne. Suhtautuminen on erilaista.

Mietin tuota miksi lapsettomuus saa niin vihaiseksi. Minut se nimittäin sai. Onneksi en tehnyt mitään peruuttamatonta ystävyyssuhteilleni vaikka olin surullinen omasta tilanteesta, ja katkera ja kateellinen lapsia jo saaneille ystäville. Pidin etäisyyttä ja kun sitten lopulta tulin raskaaksi, välit lämpenivät uudestaan.

Se miksi lapsettomuus on niin iso juttu, on kai biologista. Se, että lasta ei kuulu, on valtava suorituspaine ja siitä voi tulla voimakas huonommuuden tunne, vaikka ei siihen ole mitään syytä. Etenkin jos lapsuuden kasvatuksessa tai persoonassa on jo valmiina jotain painolastia, tällainen pitkään jatkuva, kenties pysyvä ongelma voi olla vaikea tai mahdoton käsiteltävä.

Naisena voin sanoa ettei mikään ole ollut niin tärkeää kuin biologisen lapsen saaminen. Kun katsoin uimahallissa niitä kauniin pyöreitä raskausvatsoja teki mieli huutaa katkeruudesta ja mieli kehitteli aika ikäviä ajatuksia. Lapsettomuus on perheenä olemisen menettämistä, tuomio elää koko elämä ilman lapsen arkea, juhlia ja ilman lapsenlapsia. Lapsen saaminen todellakin muuttaa elämän tietyllä tavalla ja pysyvästi. Jos ei enää haluaisi elää muulla tavoin, on vaikeaa olla onnellinen.

Joku tuttu sanoi joskus, että lapsettomuuden suru menee aaltoina. Joskus on kamalia aikoja, toisinaan parempia. Hän kärsi lapsettomuudesta yli kymmenen vuotta eikä tämä aaltoliike koskaan helpottanut.

Siskoni odotti esikoistaan vuosia, sai lapsen lopulta adoption kautta. Odotusvuodet tekivät hänelle pahaa. Hän on edelleen katkera eikä kestä toisten onnea. Hän on edelleen vakuuttunut, että hän saa jotenkin vähemmän ja huonompaa joka ainoassa asiassa, vaikka hehkulamppua ostettaessa. Äitimme ystävällisyys minua kohtaan on heti kostettava minulle jollain ilkeällä tempulla. Enää ei kannata kertoa, jos joku sukulainen on ollut minuun yhteydessä, koska jos hän ei ole ollut yhteydessä siskooni, sisko suuttuu. Minun lastani hänen on ollut suurinpiirtein mahdotonta sulattaa, toista vuotta hän miehineen teeskenteli, ettei lasta ole ole olemassakaan. Raskausuutiseni herätti hänessä viikoiksi raivoavan ja huutavan solvaajan, jota mies ei suostunut viemään hoitoon. Oma lapsi ei hänelle myöskään kelpaa, lapsi tuottaa vain pettymyksiä, vaikka vuosia siskoni hoki, ettei mikään tunnu miltään, kun ei ole lasta. Lapsen odotettiin tekevän kaikesta ihanaa. Miksi juuri lapsettomuus on sellainen tragedia, että se saa vihaamaan muita? Harvemmin esim. lesket valittaa sitä, että joillakin on puoliso. Tai sairaat syytä sairaudestaan terveitä (minulla on kuollut tuttavia nuorena mm. syöpään). Lapsettomilla saattaa nimenomaan olla raivoa muita kohtaan ikäänkuin he olisivat ongelman aiheuttaneet.

Katkolla kaikista noista keskusteluista, mutta kuitenkin tulet masokistina tälle palstalle kärvistelemän.

Miksi juuri lapsettomuus on sellainen tragedia, että se saa vihaamaan muita? Harvemmin esim. lesket valittaa sitä, että joillakin on puoliso. Tai sairaat syytä sairaudestaan terveitä (minulla on kuollut tuttavia nuorena mm. syöpään). Lapsettomilla saattaa nimenomaan olla raivoa muita kohtaan ikäänkuin he olisivat ongelman aiheuttaneet.

että nimenomaan raskaudesta ja lapsista puhutaan niin paljon, ikään kuin haluttaisiin oikein hieroa lapsettoman naamaan kaikki se oma onni. Kuitenkaan ei tulisi koskaan mieleenkään hehkuttaa leskelle omaa parisuhteen onnea tai hyvää terveyttään vakavasti sairaalle. Lapsettomalle saa hehkuttaa omaa onneaan, koska "se ei ole häneltä pois" ja "saan iloita omasta lapsestani", jne. Suhtautuminen on erilaista.

Miksi juuri lapsettomuus on sellainen tragedia, että se saa vihaamaan muita? Harvemmin esim. lesket valittaa sitä, että joillakin on puoliso. Tai sairaat syytä sairaudestaan terveitä (minulla on kuollut tuttavia nuorena mm. syöpään). Lapsettomilla saattaa nimenomaan olla raivoa muita kohtaan ikäänkuin he olisivat ongelman aiheuttaneet.

että nimenomaan raskaudesta ja lapsista puhutaan niin paljon, ikään kuin haluttaisiin oikein hieroa lapsettoman naamaan kaikki se oma onni. Kuitenkaan ei tulisi koskaan mieleenkään hehkuttaa leskelle omaa parisuhteen onnea tai hyvää terveyttään vakavasti sairaalle. Lapsettomalle saa hehkuttaa omaa onneaan, koska "se ei ole häneltä pois" ja "saan iloita omasta lapsestani", jne. Suhtautuminen on erilaista.

Minulla on useampi krooninen sairaus. Kukaan ei ehkä hehkuta minulle terveyttään, mutta sitä kyllä, mitä saavat aikaan ja mitä suunnittelevat. Minä en saa juuri mitään aikaan ja suunnitelmani eivät koskaan pidä. Terveet myös patistavat minua tekemään kaikkea sellaista, mihin en enää kykene. "Eiks sun kannattais...", "Hyvähän sun on kun osaat itse tehdä...", "Ei se tuu kalliiks, kun tekee itse...". Kun muut puhuvat tulevaisuudestaan, minulla on se, mitä olen joskus kyennyt tekemään. Nyt en läheskään aina kykene edes lukemaan, koska kirjan käsitteleminen on liian fyysistä.

Terveydentilani haittaa myös menestystäni miesmarkkinoilla. Ei se estä työkaveriani kehumasta päivittäin miestään ja kertomasta lapsistaan, vaikka hän ymmärtää, että ainokaiseni jää ainokaisekseni. Ymmärrän, ettei elämänkumppanin löytyminen ole enää realistista.

Olen kiitollinen, ettei tunteitani varota. Pitää pysyä normaalielämässä kiinni.

Miksi juuri lapsettomuus on sellainen tragedia, että se saa vihaamaan muita? Harvemmin esim. lesket valittaa sitä, että joillakin on puoliso. Tai sairaat syytä sairaudestaan terveitä (minulla on kuollut tuttavia nuorena mm. syöpään). Lapsettomilla saattaa nimenomaan olla raivoa muita kohtaan ikäänkuin he olisivat ongelman aiheuttaneet.

että nimenomaan raskaudesta ja lapsista puhutaan niin paljon, ikään kuin haluttaisiin oikein hieroa lapsettoman naamaan kaikki se oma onni. Kuitenkaan ei tulisi koskaan mieleenkään hehkuttaa leskelle omaa parisuhteen onnea tai hyvää terveyttään vakavasti sairaalle. Lapsettomalle saa hehkuttaa omaa onneaan, koska "se ei ole häneltä pois" ja "saan iloita omasta lapsestani", jne. Suhtautuminen on erilaista.

Ei niistä raskauksista ja lapsista puhuta yhtään sen enempää kuin muistakaan normaaliin elämään liittyvistä asioista. Ihan samalla tavalla vastarakastuneet hehkuttavat onneaan tai pitkässä suhteessa olevat puhuvat puolisoistaan, vaikka paikalla leskiä tai eronneita olisikin.

Kun ei muu maailma voi lakata toimimasta jonkun henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. uskomatonta miten vaikeaa sitä voi olla käsittää.

mutta onneksi en näyttänyt sitä läheisilleni. Osa ihmisistä oli uskomattoman ymmärtämättömiä sille, mitä kävin läpi (anoppi, miehen sisko), ja tyytyivät lähinnä päivittelemään sitä, miten ihania vauvat ovat ja miten sääli, jos en niitä saa. Välillä teki mieli huutaa ja karjua, että jos heillä olisi samanlainen elämäntilanne esim. olisivat niin allergisia valolle, että eivät voi käydä ulkona, niin auttaisiko se, että minä päivittelisin tilannetta ja kertoisin, mikä sääli se on, että sinne ulos ei voi mennä, kun siellä on niin ihanaa ja kaunista.



Minua auttoi se, että en koskaan osannut ajatella kovin paljon lapsen syntymää pidemmälle. En luonnostani ollut mikään äiti-ihminen, tuttavapiiriin alkoi syntyä vauvoja vasta, kun aloitimme lapsettomuushoidot. Pidin lapsista, mutta en vain osannut ajatella niin pitkälle. Minulle oli nimenomaan tärkeää tulla raskaaksi ja saada se vauva. Lapset olivat aika vieraita minulle.



Jokainen raskausmaha satutti. Kaupoissa oli vain lastenvaunuja ja äitejä vauvoineen. Ystäväpiiriin syntyi vauvoja. Mutta onneksi aika pian nuo vauvat muuttuivat lapsiksi enkä enää osannut ajatella, että nuo lapset olisivat juuri sitä, mitä minulta puuttui. Ehkä se kaikista kipein asia oli, kun joku kertoi olevansa raskaana ja kun se maha alkoi hiljalleen kasvaa. Sitä minäkin toivoin ja halusin. Mutta en koskaan päässyt siihen asti.



Kun lopulta olin raskaana, osasin ajatella vain askeleen eteenpäin. Muistan joskus rv 30+ ajatelleeni, että ainakin nyt tiedän, miltä tuntuu olla raskaana. Pelkäsin vauvan menettämistä, mutta toisaalta se oli myös niin tuttua aiemmilta vuosilta, että iloitsin pelkästään siitä, että olin ollut raskaana ja tiesin, miltä se tuntuu.



Vielä nykyäänkin on joskus vaikeaa suhtautua toisten raskausuutisiin - varsinkin jos perään puhutaan yllätyksestä tai helposta alusta. Ne vuodet, jolloin kammoksuin näitä uutisia, jättivät jälkensä, ja vaikka järkeni tietää, että toisten onni ei ole minulta pois, on välillä todella kipeää muistaa niitä omia tunteitaan noilta vuosilta.



Ainoastaan täysin ymmärtämätön voi kohautella olkiaan lapsettomuuden kokemuksille ja kehottaa adoptointiin. Jos itse on saanut lapsensa ilman hoitoja, ei oikeasti voi tietää mitään lapsettomuuden kokemuksista. Siitä vuosikausien odotuksesta, toiveista ja ainaisista pettymyksistä. Siitä, että se raskaus on melkein jo alullaan, ja sitten se taas viedään pois. Adoptointi on aivan eri matka eikä mikään patenttiratkaisu lapsettomuuteen.

ikinä ajatellut, että ystäväsi ehkä valittavat vauva-arjestaan, jotta saisivat sut ymmärtämään, että ei se lapsiperhe-elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä se aina ole kadehdittavaa? Että vaikka oletkin jäänyt äitiyden iloista paitsi, niin sinulla on kuitenkin jotain mitä äideillä ei ole, kuten vapaus, mahdollisuus nukkua aamuisin pitkään, mahdollisuus reppureissata, laittaa sitä ruokaa mitä itse haluaa syödä, käydä viihteellä, teatterissa ym. Että he saisivat sinut näkemään, että elämässäsi on paljon hyvää, vaikka lasta ei (vielä) olekaan.

Et luonto on tarkoittanut ne lisääntymään joiden on tarkoitus jatkaa geenejään.Ei ne eläimetkään lisäänny joiden geenit ois sairaita.Kannattaisko katsoa peiliin ja hyväksyä se tosiasia ettei sun geeneillä ole mitään syytä jatkua.Ota plan kummilapsi.

Mitä se luonto on mun kohdalla tarkoittanut, kun ekaa lasta piti tehdä näillä kamalan luonnottomilla konsteilla, mutta toka tuli kotikonstein. Jos nyt voisit vastata, että onko se luonto tarkoittanut mut lisääntymään vai ei? Niin että tietäisin, mitä sieltä peilistä katsoo.

Olen valtavan pahoillani tilanteestasi :(

Olen nähnyt läheltä tuon lapsena kun äiti halusi uudessa parisuhteessaan lisää (minä ainut) lapsia ja itselleni oli valtavan tärkeää että olisin saanut pieniä sisaruksia... No oli rankat hoidot ja murhetta... Ei niistä enempää ja tiedän että kyseessä vielä rankempia asia kun ei ole sitä yhtäkään lasta...



Voimia sinulle ja toivottavasti joskus pääset pois siitä vihaisuudesta jota koet äitejä kohtaan... se kun ei ole heidän vikansa vaikka se katkeruus sisintäsi korventaa...



Toivon teille aidosti kaikkea hyvää...

Miksi juuri lapsettomuus on sellainen tragedia, että se saa vihaamaan muita? Harvemmin esim. lesket valittaa sitä, että joillakin on puoliso. Tai sairaat syytä sairaudestaan terveitä (minulla on kuollut tuttavia nuorena mm. syöpään). Lapsettomilla saattaa nimenomaan olla raivoa muita kohtaan ikäänkuin he olisivat ongelman aiheuttaneet.

että nimenomaan raskaudesta ja lapsista puhutaan niin paljon, ikään kuin haluttaisiin oikein hieroa lapsettoman naamaan kaikki se oma onni. Kuitenkaan ei tulisi koskaan mieleenkään hehkuttaa leskelle omaa parisuhteen onnea tai hyvää terveyttään vakavasti sairaalle. Lapsettomalle saa hehkuttaa omaa onneaan, koska "se ei ole häneltä pois" ja "saan iloita omasta lapsestani", jne. Suhtautuminen on erilaista.

Ei niistä raskauksista ja lapsista puhuta yhtään sen enempää kuin muistakaan normaaliin elämään liittyvistä asioista. Ihan samalla tavalla vastarakastuneet hehkuttavat onneaan tai pitkässä suhteessa olevat puhuvat puolisoistaan, vaikka paikalla leskiä tai eronneita olisikin.

Kun ei muu maailma voi lakata toimimasta jonkun henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. uskomatonta miten vaikeaa sitä voi olla käsittää.

Ongelma on teissä ymmärtämättömissä ihmisissä, joiden mielestä omaa onnea saa aina hehkuttaa ja muiden on siihen vain sopeuduttava. Te ette kestä ajatusta siitä, että joitakin aiheita voisi kohteliaisuuttaan varoa tai ainakin mainita niistä lyhyesti. Olette tietyllä röyhkeällä tavalla aina sitä mieltä, että teidän perheenne on se täydellisin ja teidän asianne ne tärkeimmät ja että te ette hyssyttele vaan sanotte asiat niin kuin ne ovat. Jos joku kokee ne ongelmaksi, no, on sen jonkun ongelma, ei teidän. Olette ihmisinä välinpitämättömiä ja jopa julmia muille, ja maailma pyörii lähinnä vain oman navan ympärillä.

Ei muu maailma voikaan lakata jonkun ongelmien takia, mutta hyvät ystävät ottavat ne hienotunteisesti huomioon. Minulla on kaksi läheistä ystävää, ja pari vuotta sitten toisen avioliitto päättyi eroon ja toisen puoliso kuoli yllättäen. Kahden vuoden ajan olen varonut tilanteita, joissa korostaisin omaa ehjää perhettäni ja ihanaa puolisoani. Ei ole kovin suuri vaiva, joskin vaivaa se vaatii, että miettii hiukan, mitä asioita elämästään kertoo. En siis hehkuta, miten mieheni kantoi aamiaisen vuoteeseen tai järjesti yllätysmatkan. En myöskään valita, miten se mies ei osallistu tarpeeksi kotitöihin tai tekee aina iltamyöhään töitä. Olen myös sitä mieltä, että ystävilläni on tarpeeksi kestämistä ilman, että minä ryhdyn valittamaan , miten rankkaa on, kun mies tulee vasta yömyöhään kotiin ja minä yksin hoidan lapsia iltaisin. Toki minulla on välillä rankkaa ja varmasti minäkin ansaitsen tukea, mutta on ihan fakta, että minun ongelmani ovat takuulla pienemmät kuin näiden kahden ystäväni. Ei siis tulisi mieleenikään kehua tai haukkua miestäni näille kahdelle. Toki miehestäni puhun, ihan vastaan jopa heidän kysymyksiinsä, mitä hänelle kuuluu, mutta en hehkuta enkä valita - vielä. Jonakin päivänä varmasti, mutta en silloin, kun ystävilläni on vielä vaikeaa.

Kyllä ihmisillä pitää jopa nykyaikanakin olla tilannetajua. En osaa arvostaa tai kunnioittaa ihmisiä, joiden mielestä jonkun onglemat ovat niin henkilökohtaisia, että muiden ei tarvitse ottaa niitä lainkaan huomioon. En ymmärrä anoppiani, joka jaksaa länkyttää toiselle miniälleen jatkuvasti siitä, miten ihania lapset ovat ja miten heidän pitäisi niitä saada, kun tietää varsin hyvin, että hänen poikansa ja miniänsä kärsivät lapsettomuudesta. En käsitä mieheni siskon röyhkeyttä, kun hän jaksaa hehkuttaa lapsiaan juuri tälle parille ja muistuttaa joka ikinen kerta, miten paljosta nämä jäävät paitsi, jos eivät lapsia saa. Anopppini ja mieheni sisko ovat näitä ihmisiä, joiden mielestä maailma ei tasan tarkkaan SAA pyöriä muiden kuin heidän itsensä ympärillä. Anoppini ilmoitti jopa omalle siskolleen, että tämä voittaisi syövän, jos ei olisi tuollainen nössö ja saamaton - kun niin moni muukin on sen voittanut...

Meillä kaikilla on ongelmamme, mutta ei vaadi paljoa ottaa niitä läheisten ongelmia huomioon normaalissa kanssakäymisessä ja yrittää tehdä toisen oloa siten helpommaksi.

Mutta elämä on epäreilua. Me olemme saaneet biologisia lapsia, mutta ei kaikki muu ole elämässä mennyt niin kuin olisin toivonut.



Voitko ajatella, että jollain äidillä on sitten sellainen asia pielessä, mikä sinulla on hyvin?



Mutta ymmärrän kyllä sikäli sinua, että lapsen saaminen on niin fyysinenkin tarve, että olo ilman lasta on ihan sietämätöntä.



Toivon todella, että saatte vielä sen lapsenne!

Eivät meille eivätkä valtiolle (laskin, että yhden vuoden aikana oli omia kuluja 24000mk ja kela kustansi isomman osan).



Ja mielestäni voisit ottaa itseäsi niskasta kiinni, et ole maailman ensimmäinen apsettomuudesta kärsivä etkä viimeinen. Kyllä meillä kaikilla ihmisllä on huolemma, milloin mitäkin.



Odotatko, että jos hoidot onnistuvat ja olet onnellisesti raskaana, ystäväksi vielä ovat sinusta kiinnostuneita?

ikinä ajatellut, että ystäväsi ehkä valittavat vauva-arjestaan, jotta saisivat sut ymmärtämään, että ei se lapsiperhe-elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä se aina ole kadehdittavaa? Että vaikka oletkin jäänyt äitiyden iloista paitsi, niin sinulla on kuitenkin jotain mitä äideillä ei ole, kuten vapaus, mahdollisuus nukkua aamuisin pitkään, mahdollisuus reppureissata, laittaa sitä ruokaa mitä itse haluaa syödä, käydä viihteellä, teatterissa ym. Että he saisivat sinut näkemään, että elämässäsi on paljon hyvää, vaikka lasta ei (vielä) olekaan.

Anoppisi ja miehesi sisko kyllä kuulostavat ilkeiltä toden totta. Tällaiset ihmiset nyt ovat asia erikseen. Mutta se on kummallista, etteikö saisi normaalisti jakaa omaa onneaan läheistensä kanssa? Puhua normaaleista arkeensa kuuluvista asioista? Toki, jos joltain on kuollut läheinen, niin ei silloin mennä omaa onneaan hehkuttamaan ja alleviivaamaan menetystä, mutta en usko, että se kuolleen omainenkaan haluaisi, että kukaan lähipiirissä ei saisi enää olla avoimesti onnellinen omasta elämästään.



Musta on aivan naurettava vertaus, että ei mene hehkuttamaan perheonnea miehensä menettäneelle... Siis tämä nyt kuulostaa aivan päivänselvältä asialta. Toivottavasti suurimmalle osalle. Ennemmin voisit verrata siihen, että saako sinkkuystävälle puhua parisuhteestaan, joko kehua miestään tai valittaa jostakin! Hänellä ei sitä miestä ole, vaikka saattaisikin haluta sellaisen, mutta tuskin nyt kuitenkaan on sitä mieltä, ettet itse saisi puhua omasta parisuhteestasi? On aivan eri asia, jos joku on menettänyt miehensä. Ymmärrän, että jos joku menettää keskenmenon tai kohtukuoleman kautta lapsensa, niin silloin on oikeasti menettänyt jotain ja silloin totta kai ystävä ottaa asian huomioon. On vähän eri asia, jos ei vaan saa kaikkea toivomaansa kuin menettää jotain todella rakasta.



Sitä en just käsitä, että miten voi olla niin katkera muita kohtaan, miten se muiden onni on toiselta pois? En mäkään ole katkera niille, joilla on vielä isovanhemmat elossa, vaikka itse toivoisin, että omani olisivat ja heidän menettämisensä on ollut kova paikka.



Mutta sitten näihin, ettei vaan ole saanut elämältään kaikkea, mitä haluaisi. Ei siis menetä kuin haavekuvansa. Ystäväni asuu eräässä maassa, jossa toivoisin asuvani ja olen tavallaan vähän kateellinen siitä, kun mulla ei ole mahdollisuutta asua siellä. Mutta olen onnellinen hänen puolestaan ja kuulen mielellään juttuja sieltä, saa aivan rauhassa hehkuttaa ja valittaa asioista, joita hänen elämässään siellä on! :D



Ja entäs jos ei saa lasta, kun ei ole parisuhdetta... Oli mullakin vauvakuumetta jo vuosia ennen kuin mieheni löysin! Muuten viihdyin kyllä sinkkuna, en siis ole koskaan halunnut seurustella vain seurustelun vuoksi. Enhän mä nyt herran jestas ollut silti vihainen niille, joilla oli parisuhde ja olis ollut mahdollisuus lapseen taikka saivat lapsen! Mitäs kun on sellaisia, jotka eivät edes koskaan löydä sitä elämänkumppania toiveista huolimatta? Heille ei ilmeisesti sitten saisi mainita sanallakaan parisuhteesta? Voi voi...



Siis totta kai ystävä ottaa huomioon toisen tunteet, mutta on vähän eri asia, jos oikeasti vaikka menettää jotain kuin että ei saa jotain, mitä oikein kovasti haluaa. Jos koko oma elämä pyörii tämän ympärillä, niin ok, mutta ei voi silti olla niin itsekäs, että kieltäisi muiden onnen sen tähden!

Tears and hope videon linkittäjälle. Oon se kerran kuullut ja etsinyt. Tippa tuli linssiin.

Muo kans ottaa päähän te jotka ette niitä lapsia syystä tai toisesta ole saaneet.Se ei ole mun vika,joten pura kiukkusi johonkin muuhun.Olen onnellinen lapsestani ja raskaudestani ja minulla on myös oikeus siitä iloita.Joku syy siihenkin on että toiset eivät niitä lapsia saa....Luonnotonta on tökkiä itseensä hormooneja ja saada itsensä keinotekoisesti raskaaksi jos se ei luonnollisesti onnistu niin sitten se ei ole niin tarkoitettu.

turha sun mua on syyttää lapsettomuudestasi.

Kyllä ap:kin tuon ymmärtää ihan itse, mutta varmasti olisi valmis luopumaan tuosta kaikesta, jos vaan saisi sen lapsen. Sitten kun/jos sen lapsen saa, on uusien murheiden aika ja voi itsekin noista valittaa. Mutta siltikään ei ikinä, koskaan olisi valmis siitä lapsesta luopumaan saadakseen tämänhetkisen vapautensa takaisin.

Itse tein sen ratkaisun, etten kertonut hoidoista ystävilleni (muuta kuin ihan läheisimmälle). Samoin silloin kun olo oli tuollainen kun ap:llä nyt, pidin etäisyyttä kaikkiin raskaana oleviin ystäviini. Se vain oli liikaa kestettäväksi joinanin hetkinä.

Voimia sinulle ap!

t. 'ei enää lapseton'

ikinä ajatellut, että ystäväsi ehkä valittavat vauva-arjestaan, jotta saisivat sut ymmärtämään, että ei se lapsiperhe-elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä se aina ole kadehdittavaa? Että vaikka oletkin jäänyt äitiyden iloista paitsi, niin sinulla on kuitenkin jotain mitä äideillä ei ole, kuten vapaus, mahdollisuus nukkua aamuisin pitkään, mahdollisuus reppureissata, laittaa sitä ruokaa mitä itse haluaa syödä, käydä viihteellä, teatterissa ym. Että he saisivat sinut näkemään, että elämässäsi on paljon hyvää, vaikka lasta ei (vielä) olekaan.

naiselle se lapsen saaminen on se elämän tarkoitus. Kun miettii asiaa ihan biologiseltakin kannalta, ihmisen on tarkoitus lisääntyä nääs. Ei siinä auta vaikka olis kuinka aikaa ja vapautta jos kokee elämänsä tyhjäksi ja merkityksettömäksi ilman lasta. Niistä asioista vihjaaminen vain vituttaa. Ap:tä kehoittaisin menemään juttelemaan jollekin ammattiauttajalle, varsinkin siinä vaiheessa jos päätätte joskus lopettaa yrittämisen lopullisesti. Se on monelle raskas päätös, vähän niin kuin joutuisi hautaamaan oman lapsensa. Surutyö on tehtävä jotta pääsee elämässä eteenpäin ja oppii hyväksymään tilanteen.