Lapsettomuushoidot, en kestä teitä äidit nyt

Se on luonnon valinta.Tosi lapsellista verrata esim.syöpäsairaisiin.Lasten saaminen hoidoilla on pelkästään sairasta ja häiriintynyttä.Verrattavissa kloonaamiseen.Yök.

lapselle vanhemmiksi juopot tai perinnöllistä sairaus-geeniä kantavat vanhemmat? Logiikkasi ontuu ja pahasti.

johtuu siitä, etteivät geenit ns. sovi yhteen. Eli voidaan kyllä saada lapsia, mutta se on hyvin epätodennäköistä juuri silloisen puolison kanssa. Ei mielestäni silloin voi sanoa, ettei kummankaan puolisoista ole tarkoitettu lisääntyvän. Toki jos oikein saivarrellaan, voi ajatella, ettei heidän ole tarkoitus lisääntyä keskenään. En kuitenkaan menisi huutelemaan sellaista kenellekään lapsettomuudesta kärsivälle.

että minulla on riski masennukseen, kun olemme niin pitkään yrittäneet lasta ja käyneet läpi rankkoja hoitoja vuosia. No, hän sairastui, minä en.

Tosin uskon kyllä, että lapsettomuudesta kärsineellä saattaa olla siinä mielessä taipumusta sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, koska luo itselleen niin korkeat standardit äitiydestä. Minä ainakin suoritin äitiyttä pari ekaa kuukautta vauhkona noudattaen milloin kenenkin vihjauksia ja neuvoja, koska en kestänyt ajatusta, etten olisikaan se täydellinen äiti lapselleni. Lopulta oli pakko luovuttaa ja se tuntui maailman parhaalta. Tajusin siinä kohtaa äitiydestä jotain olennaista.

En silti usko, että lapsettomuudesta kärsivien riski sairastua masennukseen olisi mitenkään selkeästi korkea vaan vain ehkä hiukan todennäköisempää.

Ymmärrän kyllä tarpeen pitää taukoa ahdistavista ihmissuhteista mutta toisaalta myös ihmettelen, keneltä sitä tukea ja apua sitten saa muutenkin vaikeassa elämäntilanteessa. Jos sairastut syöpään, lakkaatko tapaamasta terveitä ihmisiä? Jos menetät jalkasi auto-onnettomuudessa, etkö halua nähdä käveleviä ihmisiä? Pieni tauko voi olla tärkeää, mutta kaikkien lapsellisten ystävien ja sukulaisten "eliminointi" vuosikausiksi vaikeuttaa vain omaa selviytymistään. Jos sairastut syöpään, olet katkera ja olet vihainen, joskus jopa sairaalloisen mustasukkainen ystäväsi terveydestä, mutta joudut sopeutumaan ja toteamaan, että tämä on nyt elämääni ja näillä eväillä mennään. Saman on ennemmin tai myöhemmin tehtävä lapsettomienkin.

Minäkin välttelin hiukan tilanteita, joissa oli paljon lapsia, mutta jouduin niihin väkisinkin - varsinkin kun siskoni oli raskaana hoitojen aloittamisen tienoilla. Olin kyllä katkera ja vihainenkin siskolleni, koska oli onnellinen eikä lainkaan tajunnut, mitä minä kävin läpi. En voinut siskoani eristää elämästäni enkä halunnutkaan. Hammasta purren ja välillä kotona itkien kestin, kunnes yhtenä päivänä se raskaus tuntuikin jo "omalta" ja sitä siskon lasta odotti todella innoissaan. Näin sain sitten maailman ihanimman kummitytön, jota rakastan edelleen niin paljon, että välillä melkein uskon hänen olevan omani. :)

Pohjallakin voi käydä, kunhan tajuaa, että asioita ei voi lakaista maton alle vaan ne on ennemmin tai myöhemmin kohdattava.

Yritän parhaillaan olla lapseni kummitädin, minun äärettömän rakkaan ystävän, tukena hänen lapsettomuudessaan ja hoidoissaan. Saan tuosta kirjoituksesta kyllä itsellenikin rohkaisua siihen, että minun lapseni ja minä voidaan olla hänelle tärkeitä hänen vaikeasta tilanteesta huolimatta.

Ap:lle kuitenkin kamalan paljon voimia ja toivottavasti koittaa vielä sekin päivä, että joko saatte oman toivotun lapsenne, tai elämä tuo teidän kohdalle jotain muuta, johon kohdistaa toiveensa ja onnensa. Ehkä todella huonosti asetellut sanat, mutta lähellä oleva pariskunta, jolle ei lasta koskaan suotu, päätti tietoisesti puhua asiasta lopulta ääneen ja keskittyä muihin asioihin ja heidän kohdallaan se helpotti tilannetta todella paljon. Ei se surua ole poistanut, mutta lapsiperheiden lähellä oleminen helpottui paljon.

se kun nyt sattuu olemaan helpointa. Pari esimerkkiä siitä, että tuskin kovin moni elämässään saa kaiken mitä haluaa ja että elämä menisi ennakkosuunnitelmien mukaan. Miksi sitten juuri tämä kaikista ongelmista on sellainen, että muiden olisi lakattava elämästä, eikä kukaan muu saisi kokea sellaista onnea, jonka itse haluaa?

Sehän tässä mättää, että aloittaja kertoo, ettei jaksa kuunnella ystäviään, ei halua olla heidän kanssaan tekemisissä silkasta kateudesta! Miten voi olla niin kateellinen muille, että pilaa ystävyyssuhteensa sen takia? Yleensä ystävät jakavat toistensa ilot sekä surut, joillekin ei tämä ole tainnut mennä perille?

Kuka sanoisi ystävälleen, että en nyt jaksa sua, kun sulla on hyvä työpaikka ja mä olen työtön? Tai että teillä on varaa hienoihin häihin ja mulla ei, en siis osallistu, enkä halua sanallakaan kuulla teidän häistänne! Mä en nyt halua olla sun kanssa tekemisissä, kun sä olet kaunis ja mä olen ruma. Kaikki kauniit ihmiset saavat sappeni kiehumaan, varsinkin, jos meikkaamalla kehtaavat omaa kauneuttaan korostaa! Se on henkilökohtainen loukkaus rumaa ystävää kohtaan! Ja siis haloo, tää ei nyt ollut mun elämästä (tai no saa jokainen niinkin kuvitella, jos haluaa, ei ole multa pois :D En mä kuitenkaan kaunis väitä olevani). Tässä vain yleisiä esimerkkejä, millainen tämä joidenkin ajattelutapa on.

minä minä minä minä minä

minä minä minä minä minä

minä minä minä minä minä

minä minä minä minä minä

minä minä minä minä minä

minä minä minä minä minä

minä minä minä minä minä

minä minä minä minä minä

Luepa kirjoituksesi! Tuleeko kaikkien tuntea samalla tavalla kuin sinun? Kun sinä tunnet näin, niin muidenkin tulisi tuntea näin?

se kun nyt sattuu olemaan helpointa. Pari esimerkkiä siitä, että tuskin kovin moni elämässään saa kaiken mitä haluaa ja että elämä menisi ennakkosuunnitelmien mukaan. Miksi sitten juuri tämä kaikista ongelmista on sellainen, että muiden olisi lakattava elämästä, eikä kukaan muu saisi kokea sellaista onnea, jonka itse haluaa? Sehän tässä mättää, että aloittaja kertoo, ettei jaksa kuunnella ystäviään, ei halua olla heidän kanssaan tekemisissä silkasta kateudesta! Miten voi olla niin kateellinen muille, että pilaa ystävyyssuhteensa sen takia? Yleensä ystävät jakavat toistensa ilot sekä surut, joillekin ei tämä ole tainnut mennä perille? Kuka sanoisi ystävälleen, että en nyt jaksa sua, kun sulla on hyvä työpaikka ja mä olen työtön? Tai että teillä on varaa hienoihin häihin ja mulla ei, en siis osallistu, enkä halua sanallakaan kuulla teidän häistänne! Mä en nyt halua olla sun kanssa tekemisissä, kun sä olet kaunis ja mä olen ruma. Kaikki kauniit ihmiset saavat sappeni kiehumaan, varsinkin, jos meikkaamalla kehtaavat omaa kauneuttaan korostaa! Se on henkilökohtainen loukkaus rumaa ystävää kohtaan! Ja siis haloo, tää ei nyt ollut mun elämästä (tai no saa jokainen niinkin kuvitella, jos haluaa, ei ole multa pois :D En mä kuitenkaan kaunis väitä olevani). Tässä vain yleisiä esimerkkejä, millainen tämä joidenkin ajattelutapa on.

minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä Luepa kirjoituksesi! Tuleeko kaikkien tuntea samalla tavalla kuin sinun? Kun sinä tunnet näin, niin muidenkin tulisi tuntea näin?

Kuka puhui mitään kateudesta. En minä ainakaan. En kadehdi ystävieni elämää.

Ei niistä raskauksista ja lapsista puhuta yhtään sen enempää kuin muistakaan normaaliin elämään liittyvistä asioista. Ihan samalla tavalla vastarakastuneet hehkuttavat onneaan tai pitkässä suhteessa olevat puhuvat puolisoistaan, vaikka paikalla leskiä tai eronneita olisikin.

Kun ei muu maailma voi lakata toimimasta jonkun henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. uskomatonta miten vaikeaa sitä voi olla käsittää.

Onhan ne lapset elämän tärkein asia. Vaikka se aviomies ei enää mitään ihmeellistä osaisi tehdä, niin aivan varmasti se oma kultamussukka jotain ihmeellistä osaa. Ja siitähän jaksetaan jauhaa.

Ennemmin voisit verrata siihen, että saako sinkkuystävälle puhua parisuhteestaan, joko kehua miestään tai valittaa jostakin! Hänellä ei sitä miestä ole, vaikka saattaisikin haluta sellaisen, mutta tuskin nyt kuitenkaan on sitä mieltä, ettet itse saisi puhua omasta parisuhteestasi? On aivan eri asia, jos joku on menettänyt miehensä. Ymmärrän, että jos joku menettää keskenmenon tai kohtukuoleman kautta lapsensa, niin silloin on oikeasti menettänyt jotain ja silloin totta kai ystävä ottaa asian huomioon. On vähän eri asia, jos ei vaan saa kaikkea toivomaansa kuin menettää jotain todella rakasta.

Sitä en just käsitä, että miten voi olla niin katkera muita kohtaan, miten se muiden onni on toiselta pois? En mäkään ole katkera niille, joilla on vielä isovanhemmat elossa, vaikka itse toivoisin, että omani olisivat ja heidän menettämisensä on ollut kova paikka.

Mutta sitten näihin, ettei vaan ole saanut elämältään kaikkea, mitä haluaisi. Ei siis menetä kuin haavekuvansa. Ystäväni asuu eräässä maassa, jossa toivoisin asuvani ja olen tavallaan vähän kateellinen siitä, kun mulla ei ole mahdollisuutta asua siellä. Mutta olen onnellinen hänen puolestaan ja kuulen mielellään juttuja sieltä, saa aivan rauhassa hehkuttaa ja valittaa asioista, joita hänen elämässään siellä on! :D

Ja entäs jos ei saa lasta, kun ei ole parisuhdetta... Oli mullakin vauvakuumetta jo vuosia ennen kuin mieheni löysin! Muuten viihdyin kyllä sinkkuna, en siis ole koskaan halunnut seurustella vain seurustelun vuoksi. Enhän mä nyt herran jestas ollut silti vihainen niille, joilla oli parisuhde ja olis ollut mahdollisuus lapseen taikka saivat lapsen! Mitäs kun on sellaisia, jotka eivät edes koskaan löydä sitä elämänkumppania toiveista huolimatta? Heille ei ilmeisesti sitten saisi mainita sanallakaan parisuhteesta? Voi voi...

Siis totta kai ystävä ottaa huomioon toisen tunteet, mutta on vähän eri asia, jos oikeasti vaikka menettää jotain kuin että ei saa jotain, mitä oikein kovasti haluaa. Jos koko oma elämä pyörii tämän ympärillä, niin ok, mutta ei voi silti olla niin itsekäs, että kieltäisi muiden onnen sen tähden!

En sanallakaan maininnut sitä, että pitäisi kieltää muiden onnen vaan puhuin muiden ihmisten tilannetajusta. Se, miksi lapsettomuus koetaan niin rankaksi, johtuu muista ihmisistä, sellaisista, jotka eivät tajua eivätkä jaksa ymmärtää, miksi se jollekulle on todella arka paikka. Yleensä nämä ihmiset ovat sellaisia kuin sinäkin. Olet itse saanut lapsia ja vähättelet toisten kokemuksia ja vaadit heitä kokemaan asiat niin kuin sinä, jotta he olisivat sinusta normaaleja.

En tiedä, saanko sinut ymmärtämään, miten järkyttävästi aliarvioit lapsettomuuden kokemusta vertaamalla sitä asumiseen toisessa maassa. Tai vertaamalla ylipäätään sitä kokemuksiin, joita ei elämässä ole saanut vaikka haluaisikin. Siis ovatko lapset sinulle vain kokemuksia? Onko äitiys sinulle vain jokin ohimenevä vaihe, mielenkiintoinen kokemus niin kuin toisessa maassa asuminen tai ammattiin opiskelu? Se, että joku on menettänyt isovanhempansa ja se, että joku ei ikinä saa lapsia, ovat kaksi aivan täysin eri asiaa, joita ei voi edes verrata. Sinä tuskin määrittelet elämääsi isovanhempiesi kautta. Identiteettisi tuskin muovautui uusiksi, kun he kuolivat. Heidän kuolemansa ei johtu kehosi käsittämättömästä toiminnasta, josta koet vuoroin syyllisyyttä, vuoroin vihaa ja kiukkua.

Yritän vääntää rautalangasta, vaikka tunnenkin voimatonta kiukkua sinunkaltaisiasi ylimielisiä ihmisiä kohtaan, jotka latistavat ja vähättelevät erästä kipeintä kokemusta elämässä. Ja sanomattakin on selvää, että vähättelijänä et ole itse sitä kokemusta kokemassa. Lapsettomuus muovaa identiteettiä, sinua itseäsi. Sinä et pääse siitä eroon etkä kykene sitä unohtamaan. Koskaan. Ei ole kysymys kokemuksesta tai vain toteutumattomasta haaveesta, vaikka varmasti näitäkin lapsen saaminen on. Kysymys on perustavanlaatuisesta elämän oletusarvosta, joka jostain syystä on sinulta riistetty pois.

Kaikki eivät koe lapsettomuutta yhtä kipeänä asiana. Ihmisiä on erilaisia. Mutta sitä ei voi verrata siihen, että en päässytkään tiettyyn opiskelupaikkaan tai päässyt asumaan tiettyyn maahan. Nuo haaveet tuskin muuttavat käsitystäsi itsestäsi ja kehostasi. Tuskin aivan pienestä lapsesta saakka olet päättänyt asua tuossa maassa, yleensä sellaista ei lapselta odotetakaan. Mutta koko yhteiskunta odottaa kyllä aivan automaattisesti jokaisen jäsenensä kykenevän lisääntymään. Niitä odotuksia syötetään jo aivan pienille lapsille, niiden mukaan aletaan nuorina aikuisina valita ammattia ja asuinpaikkaa ja tietysti sitä puolisoakin.

KUn sinusta tuli äiti, kävit läpi tietyn muodonmuutoksen etkä ehkä osaisi enää ajatella itseäsi ilman äiti-minääsi. Äitiys on yleensä hyvin luonnollinen osa omaa itseä. Lapseton ei saa tuota luonnollista osaa itseensä vaan hänessä roikkuu tuo ylimääräinen luonnoton lapsettomuuspala, joka laajenee ja levittää läsnäoloaan elämän joka alueelle. Lapseton joutuu miettimään omaa osaansa elämässä täysin uusiksi. Hän joutuu muuttamaan odotuksiaan ja elämänarvojaan uusiksi. Hän joutuu ensin vuosikausiksi pysäyttämään elämänsä yrittäessään tulla äidiksi, ja sen jälkeen se elämä tuntuu hyvin tyhjältä. Hänen pitää määritellä itsensä ja elämäntehtävänsä uusiksi, löytää uudet päämäärät ja uudet tavoitteet. Niin, pitää löytää usein jopa uusi identiteetti, koska se lapsettomuus määrittelee niin paljon elämässä.

Et ilmeisesti halunnut kovin kovasti perhettä etkä parisuhdetta. Sait ne vähän niin kuin kaupan päälle ja koet, että kaikkien pitäisi suhtautua asioihin ja elämään ylipäätään samalla tavalla. Mutta meitä on erilaisia. Osa tietää haluavansa äideiksi jo teini-iästä lähtien. Heille sinkkuna olo ja lapsettomuus ovat todellakin kriisin paikkoja. Et kai voi niitä kokemuksia vähätellä vain siksi, koska sinä et kokenut niistä mitään kriisiä?

Ei ole kysymys vain jostain, jota ei saa, vaikka haluaisi. Kysymys on ihan kokonaisesta elämästä, joka jää elämättä. Kyllä, koko elämä pyörii tämän asian ympärillä aina 40 ikään asti. Ei niiltä muilta voi onnea kieltää, mutta niiltä muilta voisi edellyttää tilannetajua. Tuntuu, että tosi monelle perheelliselle kaikki pyörii lasten ympärillä. Niistä puhutaan, niistä valitetaan, niitä kehutaan. Kun lapseton ei enää jaksa, valitetaan, miten tämä lapseton on itsekäs, kun ei kestä toisten onnea. Miten ihmeessä ei voida olla sen verran empaattisia, että tajuttaisiin toisen elämän kipupiste ja annettaisiin sitä tilaa - tarvittaessa jopa vuosiksi? Eikö sen ystävyyden kuulu olla sitä, että silloin kun toinen on rikki - oli syy sitten kuinka käsittämätön tahansa - se otetaan huomioon ja yritetään auttaa sitä omalla käytöksellään, eikä vain vähätellä ja keskitytään siihen omaan elämään, joka aina tuntuu olevan lapsiperheiden mielestä tärkeintä tuoda esille.

T. nro 164

Siis se, kenelle tuo edellinen oli osoitettu...



Kyllä, halusin todella kovasti perhettä ja haluan edelleenkin enemmän kuin yhden lapsen, josta olen todella onnellinen toki! Olen kyllä aivan pienestä pitäen tiennyt haluavani lapsia. En edelleenkään pidä itsestään selvänä, että saisin enemmän lapsia, vaikka yhden olenkin jo saanut. Lapseni on ehdottomasti tärkein asia elämässäni. Tuntuisikin siis kummalliselta, jos joku ystävistäni ei ymmärtäisi sitä, että puhun lapsestani. Yhdelläkin on kova vauvakuume, mutta hänen miehensä ei suostu vielä. Eipä ole ollut mitään ongelmaa, mielellään hän vierailee meillä ja leikkii lapsen kanssa, sekä kyselee kuulumisia!



Mä olen täällä kirjoittanut, että osasin odottaa ongelmia ja pelätä lapsettomuutta, yksinkertaisesti siitä syystä, että mulla on aina ollut epäsäännöllinen ja tavallista pidempi kuukautiskierto. Ei mulle ole ollut aikuisena mitenkään itsestään selvää, että mä tai kukaan muukaan pystyy saamaan omia lapsia. Ei se ole mikään subjektiivinen oikeus. Sitä mä en vaan voi käsittää, että miksei voi adoptoida, jos ei omia lapsia saa? Jos meillä ei onnistu luonnollisesti saada lisää omia lapsia, niin adoptio on varteenotettava vaihtoehto, ehkä parempi kuin ne hedelmöityshoidot. En tiedä, kumpi on kalliimpaa edes? Eli joka tapauksessa pitäisi odottaa vähän vanhemmaksi, mutta onneks ei olla ihan ikäloppuja vielä.



Jos omat geenit estää joitain asioita elämässä, oli se nyt sitten lapsettomuus, tai ettei ole kykyjä olla huippu-urheilija, vaikka on kuinka pienestä saakka sitä halunnut, eikä mitään muuta olekaan halunnut tai vaikka ei voi olla se missi, kun ei vaan ole geenejä siihen, niin sitten pitää vain asiaan sopeutua ja miettiä vaihtoehtoja. Lapsen voi tosiaan adoptoidakin, mutta jos ihminen on koko elämänsä tähdännyt huippu-urheilijaksi, eikä kyvyt vain ihan riitä siihen, niin ei kai se silti katkeroidu asiasta kaikille muille?



Ja tuosta kokemuksesta; ei äitiys tietenkään ole kokemus, vaan se tärkein asia elämässäni. Mä olen asunutkin siinä maassa, johon haluaisin edelleenkin muuttaa, jos se vaan olisi mahdollista. Mä tulin Suomeen takaisin ja luovuin joistakin unelmista miehen takia, miehen, josta tuli mun lapseni isä. Ja en tietenkään ole päivääkään katunut valintaani. Totta kai mä ennemmin oon täällä ihanan perheeni kanssa, mutta kyllä mua silti harmittaa, etten voi saada kaikkea mitä haluan. Ei kukaan voi. Sillä lapsettomalla voi olla joku muu asia paljon paremmin kuin mulla, esim. ei rahahuolia, jne. En siis silti tarkoita, että vaihtaisin hänen kanssaan paikkoja. Mutta siis kyllä se vaan vaikuttaa mitä suurimmilta määrin kateudelta, jos ei osaa olla iloinen siitä, että toisella on jotain, mitä itsellä ei ole. En vaan voi ymmärtää, miten OMILLE ystävilleen voi olla katkera ja niin kateellinen, ettei edes halua olla heidän kanssaan tekemisissä. Mun mielestä sellainen ei mikään oikea ystävä olekaan. Ystävät jakavat ilot ja surut, ovat toisen puolesta iloisia ja surullisia. Siis todellakin olisin surullinen, jos ystäväni ei voisi saada lapsia, tukisin parhaani mukaan. Mutta jos se tarkoittaisi, etten saisi puhua omasta lapsestani, tärkeimmästä asiasta elämässäni, niin aika metsään mennään. Kyllä sen ystävyyden on toimittava molempiin suuntiin.



Ja mitä tulee noihin isovanhempiin, niin pahin paikka elämässäni on ollut äidinäidin menetys, kun olin 10 vuotta. Mitään muuta en noilta ajoilta muistakaan, kuin sen surun. Äitikin sanoi, että luuli, etten ikinä selviä siitä. Eli voit olla varma, että jos multa olisi silloin kysytty, että haluaisinko isoäitini takaisin, jos en sen seurauksena voisi ikinä saada omia lapsia, niin ei olis tarvinnut miettiä. En mä tietenkään nyt lastani vaihtais yhtään mihinkään, mutta se on vähän eri asia silloin, kun ei sellaista vielä ole. Eikä nyt tietenkään tuon ikäisellä olekaan, mutta kyllä mä varmaan 20-vuotiaanakin olisin ottanut rakkaan mummoni takaisin tuolla "vaihtokaupalla", vaikka se nyt ei tietenkään ole realistinen. Mä en vaan voi ymmärtää, että joku vertaisi kenen tahansa läheisen menettämistä siihen, ettei saa jotain. Oli se jotain kuinka tärkeää sitten tahansa. Äidiksi voi tulla tosiaan muutenkin kuin synnyttämällä. Se raskaana olo ja synnyttäminen nyt vain ovat pakollisia pahoja, joita ei minkään muun takia haluaisikaan kokea.



Tuolla kun kirjoitit, ettei voi verrata esimerkiksi siihen, ettei pääse haluamaansa opiskelupaikkaan. Kyllä joillain vain on se elämän ainoana päämääränä päästä opiskelemaan johonkin ja sitä kautta haaveammattiinsa. Kyllä mä tiedän ihmisiä, jotka eivät halua mitään muuta kuin jonkin tietyn ammatin. Ja se haave on ollut todella pienestä ja sen eteen on tehty paljon töitä. Siihen todellakin voi rakentua ihmisen identiteetti. Eli en ymmärrä vertaustasi taaskaan. Jos ei pääse millään opiskelemaan, niin vaihtoehtoja ei ole, rahalla et pääse lääkäriksi, jos kyvyt eivät vain riitä opiskelemaan alaa. Mutta tosiaan, lapseton voi adoptoida. Ainoa tie äidiksi ei ole se synnyttäminen. Vai väheksytkö jotenkin adoptiovanhempia? Mikä siinä on, että jotkut kokevat olevansa liian hyviä sellaiseen?

vain todella pieni murto-osa sellaista odottavista. Moni odottaa vuosikausia, ellei vuosikymmenen, ja silti turhaan.

miten koko hänen elämänsä kiertää lasten ympärillä, mutta hänestä on outoa, että lapsellisten elämä kiertää lasten ympärillä.

Mutta tosiaan, lapseton voi adoptoida. Ainoa tie äidiksi ei ole se synnyttäminen. Vai väheksytkö jotenkin adoptiovanhempia? Mikä siinä on, että jotkut kokevat olevansa liian hyviä sellaiseen?

Kaikki eivät voi adoptoida. Läheskään kaikilla ei ole edes haluja siihen. Adoptio maksaa halvimmillaankin tuhansia euroja eikä _mitään_ takuita siitä, että lapsen saa, ole. Adoptio ei ole lapsen tilaamista tavarantoimittajalta. Voi olla, että lupa on jo annettu ja pariskunta odottaa passit ja lentoliput kädessä lähtöä hakemaan lasta, kun kohdemaassa puhkeaa joku poliittinen kriisi ja rajat suljetaan.

Adoptio on hyvin raskas henkinen prosessi, joten jos on jo kokenut vuosien raskaat lapsettomuushoidot (niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin), ei välttämättä yksinkertaisesti enää jaksa ajatella adoptiota. Ikäkin on ehkä tullut vastaan.

Kaikkien geeneissä ei ole vikaa, joka estää lapsensaannin. Syy voi olla niinkin mekaaninen kuin tukkeutuneet munanjohtimet. Tai paha kysta munasarjassa. Ovatko ne geeneistä riippuvaisia? Tuskin. Jos lapsettomuus johtuisi geeneistä, niin miksi Suomi pullistelee diabeetikkoja, sydän- ja syöpäsairaita? Geeneistähän nekin johtuvat. Miten sellaisten geenien kantajat voivat lisääntyä?

Lapsettomuus on iso henkilökohtainen tragedia eikä kukaan, joka sitä ei ole oikeasti kokenut, voi tulla lässyttämään, että adoptoikaa ja kyllä mä hei tiedän miltä teistä tuntuu.

Mauton kommentti.

Olen tyrmistynyt keskustelun tasosta.

Mä en kuitenkaan tiedä että miten päin saisin olla, jotta lapsettomat eivät kokisi mun polkevan heidän oikeuksiaan. Mulla on lapsia, halusin niitä tosi paljon ja jouduin yrittämäänkin aika kauan ennen kuin niitä sain (ihan panemalla kuitenkin, ei mitään hoitoja).



Puhun lapsistani kodin ulkopuolella joskus, ehkä pari kertaa kuukaudessa. Oikeastiko lapsistaan ei saisi lainkaan puhua? Ei hyvää, ei pahaa? Joku läsnäolijahan saattaa olla tahattomasti lapseton. Lapset ovat mun syntinen salaisuuteni josta pitää vaieta.



Silloin kun olin raskaana, yritin välttää siitä puhumista koska se oli niin kamalaa, mutta maailma on täynnä ihmisiä joiden mielestä on ihan asiallista kysyä toiselta ruokapöydässä, millaisia raskausoireita sillä on ollut. Pitäisikö siihenkin vastata mahdollisesti tahattomasti lapsettomien kuulijoiden suojelemiseksi, että "en kerro"? Vai pitääkö valehdella että ei voi todella huonosti?



Ap myös sanoi että inhoaa sitä kun lapsia itse saaneet ihmiset pahoittelevat ja väittävät "ymmärtävänsä".



Ainoa mikä kelpaa on että lapsista tai niiden puutteesta ei saa puhua lainkaan, koska tahattomasti lapsettomia saattaa olla missä hyvänsä (sehän ei suinkaan ole asia jota välttämättä tehtäisiin kaikille tiettäväksi).



Eikö se oikeasti ole vähän liikaa vaadittu?

Se on luonnon valinta.Tosi lapsellista verrata esim.syöpäsairaisiin.Lasten saaminen hoidoilla on pelkästään sairasta ja häiriintynyttä.Verrattavissa kloonaamiseen.Yök.

Sille löytyy ihan oma sairauskoodikin. Lapsettomuus ei sen sijaan ole sairaus. Enkä ole verrannut missään vaiheessa syöpäsairaisiin. Tosi asia vain on, että kaikki sairaat hoidetaan meidän yhteiskunnassamme, toki tietysti erilaisin resurssein. Kloonaaminen on eri asia kuin hedelmöityshoidot.

Kirjoituksesta huomaa, että taisi peruskoulukin jäädä kesken.

ei sitten viitsi enää ottaa yhteyttä, kun olet itse raskaana tai valitat valvottujen öiden raskautta?

Ehkei he jaksa siinä vaiheessa, kun ovat itse taas ihan toisessa vaiheessa?

Miten se ystävyys nyt määriteltiinkään....?

Ymmärrän tunteen,koska olen itse joutunut käymään läpi lapsettomuushoitoja.Vaikka tämä ei ehkä sinua pätkääkään kiinnosta,niin itse olin alussa kauhean turhautunut ja katkera kaikille jotka saivat lapsia tai olivat raskaana.Sitä tunnetta vaan kestää sen aikaa kuin kestää.Itselläni helpotti viha vasta sitten,kun pystyin käsittelemään asian itsekseni kokonaan läpi..sen jälkeen helpotti..ja huom,en ollut tuolloin vielä saanut lapsia hoidoista huolimatta.Toivottavasti pääset itsekkin sujut asian kaikkien puolien kanssa.

Ymmärrän tunteen,koska olen itse joutunut käymään läpi lapsettomuushoitoja.Vaikka tämä ei ehkä sinua pätkääkään kiinnosta,niin itse olin alussa kauhean turhautunut ja katkera kaikille jotka saivat lapsia tai olivat raskaana.Sitä tunnetta vaan kestää sen aikaa kuin kestää.Itselläni helpotti viha vasta sitten,kun pystyin käsittelemään asian itsekseni kokonaan läpi..sen jälkeen helpotti..ja huom,en ollut tuolloin vielä saanut lapsia hoidoista huolimatta.Toivottavasti pääset itsekkin sujut asian kaikkien puolien kanssa.