Rehellisesti; mitä mieltä olette siitä jos jollakulla on vammainen lapsi?

ts. ajattelen usein, että vammaisen lapsen kanssa on varmasti paljon raskaampaa. Mietin myös, mitä ajatuksia vammaisuus on herättänyt ja herättää perheessä, ts. kuinka sinut ovat itse asian kanssa, miten jaksavat arkea jne. Ja rehellisesti sanottuna tunnen kiitollisuutta omien lasteni terveydestä.

Saattaisin myös ihailla sitä, että elämä perheessä on saatu tasapainoon ja on uskallettu jatkaa elämää täysillä ja myös saatu lisää lapsia. Miettisin, miten itse olisin jaksanut ja pärjännyt ja sopeutunut.

kohtaan, vaikka tiedän, että perhe ei sääliä kaipaa ja suurin osa kehitysvammaisista ei tilaansa itse säälittele. Mutta nuo ovat aina ne ekat ajatukset.

En koskaan ole tuntenut inhoa (ei kai kukaan muukaan?). Sitten se hävettävin tunne, on iloinen, että omat lapset toistaiseksi ok.



Se pelästynyt ja outo ilme on kai sitä, että tuohon on vaikea keksiä luontevaa ja järkevää keskustelunjatkoa mitä tuntemattomampi puhekumppani kyseessä.



Tsemppiä perheellenne, älä välitä meidän muiden hölmöistä naamoista tai ajatuksista.

perhettä kohtaan. Mietin millaisia prosesseja ovat käyneet ja miten saaneet arkensa rullaamaan.Mä kunnioitan paljon ihmisiä, jotka ottavat vastaan elämän sellaisena kuin se tulee, tekevät kaikkensa hyväksyäkseen tosi-asiat ja yrittävät nähdä asioiden positiiviset puolet ja osaavat iloita elämän pienistä asioista, vaikeuksista huolimatta. Vammaisen ihmisen perhe aiheuttaa minussa tämän ajatuksen. Niinkuin kyllä moni muukin haasteita kokenut perhe ja ihminen.Olen myös miettinyt äidin surua silloin kun lapsi on esim. jossain hoitokodissa. Elämä ei ole täydellistä eikä sellaista kuin sen haluaisi kuvitella olevan.. Tuskin kellään, toisten haasteet ovat vaan välillä niin suuria että miettii miten he jaksavat. Ja sitäkin miettii, että luonto on joskus epäoikeudenmukainen kun tuottaa niin paljon kipua, hankaluuksia, surua yms.

En ahdistu enkä sääli.

itsellänikin on enkä tätä kohtaloa kenellekään toivo. Kun se elämä sitten kolhii kovemmin, jossain kohti kuitenkin. Jos ei silloin kun lapsi on lapsi niin ehkä silloin kun lapsi on aikuinen.



Oikeasti moni ei osaa kohdata erilaisuutta. Se on raakaa ja raadollista, pelottavaa ja outoa, surettavaa ja säälittävää.

Joillekin se on liian suuri asia käsitellä. Vaatii liikaa, ponneistelua, uskallusta, rehellisyyttä, työtä....

itsellänikin on enkä tätä kohtaloa kenellekään toivo. Kun se elämä sitten kolhii kovemmin, jossain kohti kuitenkin. Jos ei silloin kun lapsi on lapsi niin ehkä silloin kun lapsi on aikuinen. Oikeasti moni ei osaa kohdata erilaisuutta. Se on raakaa ja raadollista, pelottavaa ja outoa, surettavaa ja säälittävää. Joillekin se on liian suuri asia käsitellä. Vaatii liikaa, ponneistelua, uskallusta, rehellisyyttä, työtä....

että kovinkaan moni ihminen ei ole henkisesti niin kehittynyt että pystyy kohtaamaan, ymmärtämään, hyväksymään erilaisuutta. SEn huomaa usein tällä palstalla. OMa turvallisuudentunne tulee siitä että paheksuu ja torjuu. Ja lohduttaa itseään omalla onnellaan. Huoh:(

noita ihmisiä löytyy ketkä ajattelevat heti että hyi hitto.



Itseäni ei haittaa, kysyisin varmaan että mikäs hänellä on jos saan kysyä? Kyllä mua ainakin kiinnostais asia, enkä millään negatiivisella tavalla vaan ihan positiivisella. Ei se lapsi sille mitään voi jos hänestä on "tullut" vammainen, ihailen on ehkä liian painava sana mutta kunnioitan vanhempia jotka ovat siitä huolimatta jos ovat esim. tienneet lapsen syntyvän vammaisena ovat silti halunneet pitää hänet. Jos itselleni syntyisi vammainen lapsi niin kyllä silti pitäisin hänet ehdottomasti, tottakai elämä muttuu mutta silti hän olisi tärkeä ja arvokas minulle. Jos lapseni vammautuisi silti on olisi yhtä rakas kuin aina ennenkin.



Sellasille ihmisille jotka inhoavat vammautuneita lapsia tai aikuisia, vois lykätä heidät esim. hetkeks pyörätuoliin ja pyytää elämään päivän siinä niin varmaan asenne muuttuis vammaisia kohtaan. Toivottavasti ainakin.

niin olen tosi kiinnostunut, mutta itsekään vammaisen lapsen äitinä en löydä silti aina sanoja. Haluan tietää :



- minkälainen vamma on? - onko lapsi syvästi kehitysvammainen? - miten vamma huomattiin? - millaista koulua lapsi käy? - kuinka arki sujuu?



ja miljoona muuta asiaa, mutta tiedän etten itsekään näitä ihan kaikille tutuille halua tai aina jaksakaan kertoa... joten voisin näyttää juurikin hämmentyneeltä.



Yleensä jos itse kerron ihmiset näyttää hämmästyneiltä (lapsesta ei hevin huomaa, kun on lievä kv). Sitten yllättävän usein haluavat jakaa omia kokemuksiaan.



Ihmisestä näkee mielestäni aika kauas kannattaako tällaista asiaa ottaa esiin. Kylmille, kiireisille, itsekeskeisille kiitäjille en asiasta edes kerro.

voisin kysyä mikä lapsella jne on.miten olette pärjännyt, missä sairaalassa lapsi on ollut jne. Itselläni esikoinen on vammainen lapsi ja ennen tätä lapsen tuloa en olisi uskonut miten raadollinen maailma todellakin on erilaisuudelle, ei niinkään lapset eikä yleensä isät vaan ne äidit. Ei se äitiys kaikille tuo sitä avarakatseisuutta, mitä sen luulisi tuovan ja ymmärrystä kanssaeläjiä kohtaan.

Ajattelen ensinnä että ompa vanhempien pitää olla aika hienoja ihmisiä että ovat pitäneet vammaisen lapsen, mikäli ovat siis jo raskausaikana tienneet asiasta eivätkä tehneet aborttia.



Toisekseen ajattelen että heille vanhemmuus on varmasti rankempaa, mutta myös antoisaa. Tuttavapiirissäni on yksihuoltaja jolla 6-vuotias downinsyndroomalapsi, joka on aivan ihana ja aurinkoinen persoona. Meilläkin usein leikkimässä lasteni kanssa.



Että enpä ainakaan mitään negatiivista ajattele, en todellakaan. Enkä säikähdä. Uskon etä ne jotka tuollaisesta säikähtää on kouluttamattomia, kokemattomia, juntteja.

Opettele eka vamman oikeet nimet.

Itse en pidä vammaisen ihmisen elämää ihmisarvoisena. Miksi on pitänyt sellainen saattaa tähän maailmaan? Jo pelkkä vieraitten ihmisten tuijotus tuntuu pahalta, puhumattakaan syrjinnästä, kiusaamisesta, rajoitteista (työ, ihmissuhteet, oma asunto, jne). Esimerkkinä: muita ihmisiä oksettaa, jos vammainen sattuu samaan savintolaan viereiseen pöytään syömään, ruoat valuvat rinnalle ja mässytys on hirveää. Ihmisen ulkonäkökin on ruokahalun kadottavaa.



Ovatko vanhemmat tietäneet etukäteen odottavansa vammaista lasta? Jos ovat, niin pidän heitä tekopyhinä marttyyreinä. Jos vamma on osunut kohdalle puun takaa, toivon, etten joutuisi itse olemaan paljoa tekemisissä vammaisen ihmisen kanssa, valitettavasti. :(



T: Rehellinen

Itse en pidä vammaisen ihmisen elämää ihmisarvoisena. Miksi on pitänyt sellainen saattaa tähän maailmaan? Jo pelkkä vieraitten ihmisten tuijotus tuntuu pahalta, puhumattakaan syrjinnästä, kiusaamisesta, rajoitteista (työ, ihmissuhteet, oma asunto, jne). Esimerkkinä: muita ihmisiä oksettaa, jos vammainen sattuu samaan savintolaan viereiseen pöytään syömään, ruoat valuvat rinnalle ja mässytys on hirveää. Ihmisen ulkonäkökin on ruokahalun kadottavaa. Ovatko vanhemmat tietäneet etukäteen odottavansa vammaista lasta? Jos ovat, niin pidän heitä tekopyhinä marttyyreinä. Jos vamma on osunut kohdalle puun takaa, toivon, etten joutuisi itse olemaan paljoa tekemisissä vammaisen ihmisen kanssa, valitettavasti. :( T: Rehellinen

Kovin moni ei ajattele kuten sinä. Olet varmaan kovinkin lämminhenkinen ja kunnioitettu ihminen lähipiirissäsi muutenkin? Kehotan katsomaan peiliin, ja miettimään mitä sieltä näkyy.

Toki ymmärrän, etteivät kaikki ihmisen voi olla superavarakatseisia jne., mutta kaltaisesi ahdasmielisyys ja itsekeskeisyys on kuvottavaa.

T: toinen rehellinen

Itse en pidä vammaisen ihmisen elämää ihmisarvoisena. Miksi on pitänyt sellainen saattaa tähän maailmaan? Jo pelkkä vieraitten ihmisten tuijotus tuntuu pahalta, puhumattakaan syrjinnästä, kiusaamisesta, rajoitteista (työ, ihmissuhteet, oma asunto, jne). Esimerkkinä: muita ihmisiä oksettaa, jos vammainen sattuu samaan savintolaan viereiseen pöytään syömään, ruoat valuvat rinnalle ja mässytys on hirveää. Ihmisen ulkonäkökin on ruokahalun kadottavaa. Ovatko vanhemmat tietäneet etukäteen odottavansa vammaista lasta? Jos ovat, niin pidän heitä tekopyhinä marttyyreinä. Jos vamma on osunut kohdalle puun takaa, toivon, etten joutuisi itse olemaan paljoa tekemisissä vammaisen ihmisen kanssa, valitettavasti. :( T: Rehellinen

Kovin moni ei ajattele kuten sinä. Olet varmaan kovinkin lämminhenkinen ja kunnioitettu ihminen lähipiirissäsi muutenkin? Kehotan katsomaan peiliin, ja miettimään mitä sieltä näkyy.

Toki ymmärrän, etteivät kaikki ihmisen voi olla superavarakatseisia jne., mutta kaltaisesi ahdasmielisyys ja itsekeskeisyys on kuvottavaa.

T: toinen rehellinen

Tiedän olevani tässä asiassa ahdasmielinen. Monessa muussa asiassa olen taas erittäin avomielinen, mitä jotkut eivät voi käsittää (esim. ajankohtainen aihe homojen oikeudet). Mutta AP pyysikin rehellistä mielipidettä, jonka annoin. Tiedän, etten ole ainoa. Tästä ketjustakin jo näkee, että olen vähemmistöä mielipiteineni, mikä on taas ihan hyvä, sillä en pysty olemaan vammaisen ihmisen elämässä "täysillä", ehkä joku teistä avomielisimmistä voi. En kuitenkaan halua olla kaksinaamainen.

T: se eka rehellinen

P.S. Suvusta ja kaveripiiristä löytyy kyllä vammaisia (tosin ovat jo aikuisia)

mutta ehkä säälittää vähän. saattaa olla vaikea suhtautua.

Meinasin ensin kommentoida yhteen ylempään viestiin, että ei kai nyt kukaan oikeasti INHOA vammaisia, mutta ilmeisesti sellaisiakin ihmisiä löytyy... Huoh.



Itsekin suhtaudun lähinnä yhden aikaisemman kirjoittajan kuvaamalla tavalla, eli jos lapsi on lievästi vammainen, ajattelen suurinpiirtein, että "Hei, kyllä meitä tänne mahtuu vähän erilaisiakin". Jos lapsi on taas selvästi vaikeasti vammainen ja kärsii siitä, mietin millaista tuskaa vanhemman täytyy lapsensa puolesta kantaa joka päivä. Ja samaan hengenvetoon lähetän kiitoksen siitä, että omat lapseni ovat (ainakin toistaiseksi) terveitä.



Mutta rehellisesti: Se ihan ensimmäinen ajatukseni on usein, että kyllä ihmisten pitäisi nykyään tietää ottavansa riskin kun lykkäävät lapsen hankkimista niin myöhään. Kaikenlaisten kehityshäiriöiden riskihän kasvaa merkittävästi, kun äidin ikä ylittää 35 vuotta. Ja kyllä, tiedän, että kaikilla lapsen saamisen lykkääntyminen ei ole oma valinta, mutta tämä ajatus nyt kuitenkin yleensä ensimmäisenä tulee mieleeni...

Ensimmäinen ajatus olisi varmaankin, että mitenköhän nuo vanhemmat jaksavat. Seuraavaksi ajattelisin, että onneksi itselläni ei ole vammaista lasta.

En minä siitä vielä mitään johtopäätöstä voi vetää. En minä ketään asian takia jolle ei itse voi mitään, tuomitse tietenkään, mutta en myöskään voi pelkästään siitä tietää millaisia ovat ihmisinä. Se minulle on tärkeämpää mitä ihminen ylipäättän on.

Tietenkin asia herättää monia mietteitä, että miten itse jaksaisin samassa tilnteessa yms ja inhimillisesti sitä miettisi, että koska noita vaikeuksia on ollut niin on kiitollinen ettei tätä vaikeutta ole. Samalla kuitenkin ehkä voisin ymmärtää jotenkin koska itselläni on ollut raskasta.

Saattaisin myös ajatella, että että ainakaan nämä ihmiset eivät voi kuvitella hallitsevansa kaikkea ja ehkä eivät harrasta tympeitä positiivari lauseita.

Vammaisten lasten vanhempia ja vammaisia lapsi on erinlaisia joten en voi suhtautua kehenkään mitenkään tietyllälailla vain tällaisen uutisen kuultuani.

[quote author="Vierailija" time="30.03.2011 klo 12:34"]

Ensimmäisenä ajatuksena tulee sääli.
Säälittää kun lapsi ei koskaan itsenäisty eikä tee normaaleja jutuja kuten tuo kotiin ensimmäistä tyttö-/poikaystävää, saa ajokorttia yms.

Mä nostan hattua että joku pystyy pitämään vammaisen lapsen ja jaksaa sen kanssa.

[/quote]

Tervetuloa 200-luvulle.Tätä tapahtuu. No ajokorttia nyt ei ehkä, mutta muut kyllä. Riittävien tukitoimien avulla vammaiset nuoret kouluttautuvat, muuttavat kotoaan (tuettuihin) asuntoihin, seurustelevat ja tekevät sitä mitä muutkin. Kyse ei ole siitä etteikö voisi tehdä näin, vaan siitä katsooko ns. terveet sen oikeutetuksi heille, varataanko tarpeeksi resursseja tarvittaviin tukitoimiin. Ja se, että hyväksytäänkö se että he tekevät sen omalla tavallaan, eivät välttämättä ns. normaaliuden määreiden mukaan. Ja mikä on normaalia ja miten se määritellään.

Kysymykseen vastaus: suhtaudun vammaiseen lapseen perheessä samalla tavalla kuin suhtaudun keneen tahansa muuhunkin.

Anteeks, 2000-luvulle