vauva ensin ja sitten vasta naimisiin...outo tapa nykyään!

tuo on todella säälittävää, että joku katkera naimaton yrittää vääristellä ja väännellä, että rakkaus olisi muka avioliiton seuraus. Avioliitto on AINA rakkauden SEURAUS, koska rakkaus johdattaa menemään naimisiin. Ne joiden mies ei rakasta tosissaan, jäävät sitten rannalle ruikuttamaan naimattomuuttaan ja vihaavat jokaista naimisiin "pääsevää" naista.

Tämä oli mielestäni tosi hyvin ja älykkäästi kirjoitettu. Minunkin mielestä avioliitto on AINA rakkauden seuraus, koska miksi tehdä asiat eri tavalla kuin on tapana tehdä, ja avioliittohan on vaan niin LUONNOLLISTA! On ihan luonnotonta, ettei mene naimisiin vaikka sanoo rakastavansa toista - vaikka silloinhan ei OIKEASTI rakasta, koska aidosti rakastunut ihminen menee AINA naimisiin!!!

Mitenkä vaikea tätä asiaa on tajuta, tämähän lukee jo esimerkiksi Catherine Cooksonin hienoissa kirjoissakin, sekä Harlekiineissa, joita olen lukenut jo aika monta. Niissäkin AINA menee rakastuneet lopussa naimisiin! Ja ne jotka eivät PÄÄSE naimisiin, ovat niissä kirjoissa niitä PAHOJA NAISIA, joille käy lopussa HUONOSTI! Että kyllä minä ainakin aion mennä naimisiin, ettei minullekin vain kävisi lopussa huonosti.

Yleensähän se menee niin, että jos pariskunta on varma KESKINÄISESTÄ rakkaudestaan, he ovat valmiita menemään naimisiin jo muutaman vuoden seurusteltuaan ja ennen lasten hankintaa. Nämä parit sanovatkin naimisiinmenonsa syyksi rakkauden.

Yleensä ne parit, jotka menevät vasta lasten hankinnan jälkeen naimisiin, sanovat naimisiinmenonsa syyksi lakiasiat, lapset ym. järkisyyt.

tullut mieleen, että näissä esimerkkipareissa ensimmäiselle avioliitto itsessään merkitsee jotain ja he siksi kokevat sen kuuluvan parisuhteeseen - kun taas jälkimmäisessä pariskunta ei koe avioliiton sinänsä merkitsevän heille mitään parisuhteen/rakkauden kannalta, mutta menevät naimisiin lähinnä siksi, että hoitavat sillä lailla juridiset asiat.

Onko tullut mieleen, että eri ihmisille avioliitto tarkoittaa eri asiaa - joillekin se on parisuhteen kannalta tärkeä ja toisille ei?

Ja oma lukunsa ovat ne parit, jotka eivät ole koskaan valmiita menemään toistensa kanssa naimisiin, koska eivät ole varmoja halustaan sitoutua juuri siihen ihmiseen loppuelämäkseen, mutta saattaisivat olla valmiita naimisiin jonkun "oikeamman" ihmisen kanssa. Tekosyitä heillä tosin riittää sille nykyiselle kumppanilleen, että se ei vaan arvaisi totuutta.

Niin, kun kaikkihan kuitenkin haluavat naimisiin, vai kuinka? Jos joku väittää olevansa onnellinen ilman virallisuuksia, niin hän on tietenkin vain kateellinen tai epävarma omasta suhteestaan?

Voi jestas mistä näitä taulapäitä riittää aina tällä palstalla - tätä aihetta on vatkattu täällä aiemminkin, ja ihan samat jutut silloinkin!

En ihan ymmärrä, miten toisten tapa menetellä tässä asiassa muita häiritsee. Omassa tuttavapiirissä on kaikki mahdolliset variaatiot, ja minusta onkin hienoa, että ihmiset uskaltavat tehdä asiat oman näköisellä tavallaan.

Ja onnellista meillä avioliittoa on nyt takana jo kymmenen vuotta, ihan vaikka naimisiin mentiinkin siis vasta esikoisen syntymän jälkeen, hui..

että oltiin menossa naimisiin ja lapsi sai tulla kun tuli, ja ilmoittikin tulostaan heti (koska eihän niitä lapsia kuitenkaan heti saa ;) ) ja minä halusin myös juhlia häitä niin naimisiin mentiin kun lapsi oli jo syntynyt. Itsekäs ämmä varmaan, kun en vatsa pystyssä vihille halunnut, mutta mitä sitten? Meille sopi hyvin ja saatiin vauva ja toisemme, kakkonen ilmoitteli tulostaan sitten säädyllisesti häiden jälkeen :D

lapsesta on jos on vaan avoliitossa. Tuleeko lapsiin lisää toimintoja tms. iloa tuottavia asioita jos naimisiin menee?

Vaan nimenomaan ne lapset on osoitus sitoutumisesta. Yhtä laillahan avioliitossa voi lähteä jos ei halua olla toisen kanssa. Kyllä sen sitoumuksen täytyy lähteä omasta itsestään ei siinä ole mitään merkitystä papereilla.

Eihän avioliittoon sitoutuminen lähde mistään paperista, vaan nimenomaan puolisoiden välisestä rakkaudesta ja omasta vapaasta tahdostaan. Ei pappi, eikä paperi eikä mikään muukaan ulkoinen avioliittoon velvoita, vaan oman sydämen vapaa tahto. Siksihän alttarilla sanotaan "tahdon". Ja ylipäätään, ei pariskunta toivottavasti ole sitoutunut VAIN lasten takia, vaan juuri KESKINÄISESTÄ rakkaudesta, josta kuuluisi olla varma ENNEN kuin lapset hankitaan.

En tarvitse siihen instituutiota.

Oltiin pitkään sitä mieltä, ettei mennä ollenkaan naimisiin. Jossain vaiheessa kuitenkin muutettiin mielemme ja päätettiin mennä naimisiin. Ei siinä mistään sitoutumiskammosta ollut kyse. Nuorena oltiin niin kauhean mustavalkoisia arvo- ja ajatusmaailmaltamme. Näin vanhemmiten on alkanut tajuamaan myös harmaista sävyjä ;). Avioliitossa on hyviä puolia ja olihan häitä kiva juhlia (vaikka tehtiinkin se tosi pienesti).

oli selvää, että tuon miehen kanssa haluan olla, vaikka osoittautuisikin sitten tuhkamunaksi ja siksi menimme ensin naimisiin. Ei todellakaan tullut edes mieleen ajatus, että jättäisin mieheni jos olisimmekin lapsettomia. Mutta mulle mies onkin paljon muuta kuin pelkkä lapsentekokone. Lapsi sai sitten tulla jos oli tullakseen. Enkä missään vaiheessa sanonut, että kaikkien suomimorsiammien kuuluu ryypätä omissa häissään! Kunnon bileet oli se meidän juttu, ja muut saa pitää omat juhlansa niin kuin haluaa. Tai olla pitämättä.



33

jonka uskon ainakin hiukan selvittävän tätä nyky menoa. Olin 17-vuotias, kun koin olevani riittävän kypsä äidiksi. Haaveilin tulevani nuorena äidiksi. Tapasin nykyisen mieheni opiskelujen merkeissä 21-vuotiaana. Hän oli 20-vuotias. Ensimmäisillä treiffeillä jo tuli selväksi, että lapset ovat meille molemmille tärkeitä. Olin melkein 23-vuotias, kun ensimmäinen lapsi syntyi toivotusti ja odotetusti. Naimisiin menosta oli puhuttu jo heti alkuun, mutta aivan yhtä hyvin olisimme voineet olla menemättä ja elää ihan vain avoliitossa. Lapsen syntymän myötä minulle tuli sellainen tunne, että on kätevämpää, kun minullakin olisi sama sukunimi, kuin muulla perheellä ja sain kuin sainkin "hääkuumeen". Naimisiin meno on toki ollut hieno juttu, mutta ei mielestäni pakollinen. Mies on ylpeä saadessaan puhua vaimosta ja minusta on hienoa olla rouva. Naimisiin menimme siis "vasta" 24 ja 25-vuotiaina, jolloin opiskelut oli jo suoritettu ja seuraava lapsi tulossa. Nyt meillä on iso asuntolaina ja kolme lasta ja työpaikat ja kyllä näin 32-vuotiaana vaan on ihan hienoa olla naimisissakin :)



Meille ne lapset vain olivat se isompi sitoutumisen ja tunnepuolen asia ja naimisiin meno enemmän käytännön asia. Siksi naimisiin menolla ei silloin nuorena ollut kiirettä. En oikein osaa sanoa, että oliko lasten tekemisellä jokin kiire, aika vain tuntui sopivalta. Opiskeluissa oli sellainen vaihe, että vauva sopi hyvin kuvioihin. Lisäksi näin jälkeenpäin ajatellen olen hyvin tyytyväinen, että aloitimme nuorena :)



En vain jaksa ymmärtää, miksi naimisiin pitäisi mennä ennen lapsia?

Miksi ihmeessä nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että avioituvalla parilla on jo lapsia? Onko ihmisillä niin hirveä kiire tehdä kakaroita, että ei voi ensin olla kahdestaan niin kauan, että ehtii naimisiin? Tuntuu, että lasten hankinta on ihan pikku juttu avioliiton rinnalla, kun tosiasiahan on, että kyllä siittä puolisosta pääsee tarvittaessa helpommin eroon kuin lapsesta..

ketju on muuttunut taas jankkaamiseksi siitä, onko avoliitossa kyse vain siitä, että mies ei suostu ja nainen ei pääse (hohhoijaa). Mutta vastaus alkuperäiseen kysymykseen:

Tavat todellakin muuttuvat, ja nykyisin ihmisillä on mahdollisuus valita. Elämässä ei asioita tarvitse tehdä tietyssä järjestyksessä, ja halutessaan voi jättää jotain aiemmin normeina pidettyjä kokonaan välistä. Ei ole pakko mennä naimisiin ollenkaan, ei ole pakko hankkia lastakaan. Minusta on vain mukavaa, että yhteiskunta muuttuu vapaammaksi ja ihmiset voivat elää sen mukaan, miten itse haluavat - se on pelkästään positiivista.

Moni kommentoikin sitä, että järjestyksen muuttuminen ei tarkoita sitä, että "tärkein" jätettäisiin viimeiseksi - vaan pikemminkin juuri sitä, että nythän ihmiset voivat tehdä mitä haluavat. Ja usein voikin olla, että se vähiten merkityksellinen jää viimeiseksi. Avioliiton kohdalla se voi tarkoittaa sitä, että ihmiset, jotka eivät koe avioliittoa tärkeäksi tai merkittäväksi itselleen tai suhteensa kannalta, menevät joskus myöhemmin naimisiin vain omaisuusasioiden järjestelyn yms. takia.

Eihän kukaan nyt voi tosissaan väittää, että ihmiset tekevät lapsia kevytmielisesti, mutta pitäisivät avioliittoa niin vakavana ja pelottavana asiana, etteivät "uskalla sitoutua". Kyllä jokainen tajuaa, että lapsi sitoo ainakin 18 vuotta, mutta avioliitosta ja puolisosta pääset puolessa vuodessa eroon hyvinkin vaivattomasti.

uskotteko, että pariskunta voi olla tosissaan sitoutunut, jos ei uskalla tehdä lasta keskenään? Siis vaikka olisi naimisissakin.



Tuli vaan mieleen, kun epäiltiin esim. avoparien sitoutumista ja rakkauden aitoutta. Eli onko se vain ja ainoastaan avioliitto, vai pitäisikö olla vielä lapsikin todisteena? Ja onko vielä muita normeja?



Ajattelin vaan, että nuo olisi hyvä listata, niin ihmisten olisi helppo katsoa, ketkä ovat tosissaan ja ketkä eivät - ja itsekin voisi siitä taulukosta kätevästi tsekata, että onko oma puoliso nyt varmasti Se Oikea.



Vai riittäisikö vaan se naimisiin meno? (Voi vitsi, toivottavasti riittäis, niin sit meillä olis SE JUTTU, ja sit ei tarvis enää tehdä MITÄÄN!) Mut hei, kertokaa nyt!

Ennen naimisiinmenoa olimme yhdessä noin kymmenen vuotta. Eennen naimisiinmenoa oli tehty lapsilukukin täyteen avoparina. Suhteen alkuvuosina teimme sopimuksen lastenteosta. Se oli minulle se tärkein. En koe suhteen muuttuneen sen vakaammaksi naimisiinmenon takia. Yhtä vakaa tai epävakaa kuin ennenkin. Koin naimisiinmenon kulttuuriperinteen ja suvun vuoksi tärkeänä, olen käsittänyt, että sama oli miehelläni. Olisi sen voinut tehdä jossain aiemmassakin vaiheessa, mutta elämä oli sen verran vaihtelevaista, eikä asia niin järisyttävän tärkeä meille, joten juhla pidettiin kun pidettiin. Naimisiinmeno/häät eivät olleet mulle mikään prinsessaunelma. Esim. juhlissa ei ollut sen kummemmin meidän tuttavia edes, vain sukulaisia. Ei polttareita, ei hääleikkejä, ei mitään hinkua 'omannäköiseen täydelliseen juhlaan'. Sukujuhla reilulla pitoruualla. Vanhojen ihmisten jututtamista ja kokoon juhlimaan kutsumista, sellaiseksi häämme tarkoitimme ja sellaiset ne oli. Olemme rauhallisia ja suht laiskoja, tuskin tästä kovin eroamaan aletaan.

Miksi ihmeessä nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että avioituvalla parilla on jo lapsia? Onko ihmisillä niin hirveä kiire tehdä kakaroita, että ei voi ensin olla kahdestaan niin kauan, että ehtii naimisiin? Tuntuu, että lasten hankinta on ihan pikku juttu avioliiton rinnalla, kun tosiasiahan on, että kyllä siittä puolisosta pääsee tarvittaessa helpommin eroon kuin lapsesta..

ketju on muuttunut taas jankkaamiseksi siitä, onko avoliitossa kyse vain siitä, että mies ei suostu ja nainen ei pääse (hohhoijaa). Mutta vastaus alkuperäiseen kysymykseen:

Tavat todellakin muuttuvat, ja nykyisin ihmisillä on mahdollisuus valita. Elämässä ei asioita tarvitse tehdä tietyssä järjestyksessä, ja halutessaan voi jättää jotain aiemmin normeina pidettyjä kokonaan välistä. Ei ole pakko mennä naimisiin ollenkaan, ei ole pakko hankkia lastakaan. Minusta on vain mukavaa, että yhteiskunta muuttuu vapaammaksi ja ihmiset voivat elää sen mukaan, miten itse haluavat - se on pelkästään positiivista.

Moni kommentoikin sitä, että järjestyksen muuttuminen ei tarkoita sitä, että "tärkein" jätettäisiin viimeiseksi - vaan pikemminkin juuri sitä, että nythän ihmiset voivat tehdä mitä haluavat. Ja usein voikin olla, että se vähiten merkityksellinen jää viimeiseksi. Avioliiton kohdalla se voi tarkoittaa sitä, että ihmiset, jotka eivät koe avioliittoa tärkeäksi tai merkittäväksi itselleen tai suhteensa kannalta, menevät joskus myöhemmin naimisiin vain omaisuusasioiden järjestelyn yms. takia.

Eihän kukaan nyt voi tosissaan väittää, että ihmiset tekevät lapsia kevytmielisesti, mutta pitäisivät avioliittoa niin vakavana ja pelottavana asiana, etteivät "uskalla sitoutua". Kyllä jokainen tajuaa, että lapsi sitoo ainakin 18 vuotta, mutta avioliitosta ja puolisosta pääset puolessa vuodessa eroon hyvinkin vaivattomasti.

Nimenomaan lapsia jo hankkineiden suusta kuulee usein kommentteja, että haluavat vielä miettiä naimisiinmenoa, koska se on niin iso sitoumus tai että eivät mene naimisiin, koska puoliso ei ole siihen valmis. Siis vaikka on jo lapsia. Eikö tuollaiseen tilanteeseen ole aika kevytmielistä tehdä lapsia? Ensinhän pitäisi olla varma halusta sitoutua loppuelämäkseen ja sitten vasta tehdä lapset.

Ja nimenomaan siksihän ihmiset haluavat miettiä naimisiinmenoa pitkään ja kunnolla, koska se ei ole mikään pikkujuttu eikä mikään paperinpala, vaan vakava koko loppuelämäksi tarkoitettu sitoumus. Eniten siinä painaa se henkinen puoli, vaikka ne juridiset asiatkin tulee siinä sivussa.

Ja on surullista, jos pariskunnalla sitoutumisen syynä on vain lapsi, mutta pariskunta on epävarma keskinäisestä rakkaudestaan. Sitten ovat vain sen lapsen takia yhdessä.

Joten ei lapsi välttämättä ole osoitus parin keskinäisestä rakkaudesta ja sitoutuneisuudesta. Onhan kaikenmaailman häntäheikeillä lapsia siellä sun täällä.

sillä hetkellä, kun päätettiin yrittää yhteistä lasta. Naimisiin ehdittiin vasta sen jälkeen, koska mietittiin, että tartteeko ollenkaan mennä. Mentiin sitten.

jonka uskon ainakin hiukan selvittävän tätä nyky menoa. Olin 17-vuotias, kun koin olevani riittävän kypsä äidiksi. Haaveilin tulevani nuorena äidiksi. Tapasin nykyisen mieheni opiskelujen merkeissä 21-vuotiaana. Hän oli 20-vuotias. Ensimmäisillä treiffeillä jo tuli selväksi, että lapset ovat meille molemmille tärkeitä. Olin melkein 23-vuotias, kun ensimmäinen lapsi syntyi toivotusti ja odotetusti. Naimisiin menosta oli puhuttu jo heti alkuun, mutta aivan yhtä hyvin olisimme voineet olla menemättä ja elää ihan vain avoliitossa. Lapsen syntymän myötä minulle tuli sellainen tunne, että on kätevämpää, kun minullakin olisi sama sukunimi, kuin muulla perheellä ja sain kuin sainkin "hääkuumeen". Naimisiin meno on toki ollut hieno juttu, mutta ei mielestäni pakollinen. Mies on ylpeä saadessaan puhua vaimosta ja minusta on hienoa olla rouva. Naimisiin menimme siis "vasta" 24 ja 25-vuotiaina, jolloin opiskelut oli jo suoritettu ja seuraava lapsi tulossa. Nyt meillä on iso asuntolaina ja kolme lasta ja työpaikat ja kyllä näin 32-vuotiaana vaan on ihan hienoa olla naimisissakin :)

Meille ne lapset vain olivat se isompi sitoutumisen ja tunnepuolen asia ja naimisiin meno enemmän käytännön asia. Siksi naimisiin menolla ei silloin nuorena ollut kiirettä. En oikein osaa sanoa, että oliko lasten tekemisellä jokin kiire, aika vain tuntui sopivalta. Opiskeluissa oli sellainen vaihe, että vauva sopi hyvin kuvioihin. Lisäksi näin jälkeenpäin ajatellen olen hyvin tyytyväinen, että aloitimme nuorena :)

En vain jaksa ymmärtää, miksi naimisiin pitäisi mennä ennen lapsia?

Yleensä ne, jotka menevät naimisiin ennen lasten hankintaa, sanovat naimisiinmenon syyksi rakkauden ja painottavat sitä tunnepuolta.

Ja yleensä ne, jotka menevät naimisiin vasta lasten hankinnan jälkeen, sanovat syyksi juridiset ym. järkevät syyt ja "kun on ne lapsetkin tullut hankittua, niin kai sitä vois sitten naimisiinkin mennä".

Ja miksi jotkut ei sitten voi mennä naimisiin ennen lasten hankintaa, jos kuitenkin on tarkoitus joskus mennä naimisiin? Kun naimisiin pääsee nopeastikin ja ilman suurta vaivaa. Tarvitseeko jompikumpi vielä miettimisaikaa, jota peitellään sitten erilaisin tekosyin?

miksi toisten päätökset ottavat sua pannuun?

Asioita voi elämässä tehdä erilailla, sinun tapa ei välttämättä ole se ainoa ja oikea.

Meillä ainakin lapset nautti suunnattomasti kun saivat olla häissämme ja kahdella isommalla oli kirkossa pieni rooli.

Kannattaa varmaan keskittyä siihen omaan elämäänsä, eikä miettiä muiden touhuja.

vauva ensin ja sitten vasta naimisiin...outo tapa nykyään! Miksi ihmeessä nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että avioituvalla parilla on jo lapsia? Onko ihmiäsillä niin hirveä kiire tehdä kakaroita, että ei voi ensin olla kahdestaan niin kauan, että ehtii naimisiin? Tuntuu, että lasten hankinta on ihan pikku juttu avioliiton rinnalla, kun tosiasiahan on, että kyllä siittä puolisosta pääsee tarvittaessa helpommin eroon kuin lapsesta..

Tottakai avioparit uskovat, että heidän suhde kestäisi ilmankin avioitumista. Mutta miksi jättäisivät avioitumatta, koska ovat tunteistaan ja suhteestaan niin varmoja ja koska heille se avioliitto on suurin rakkauden osoitus.

tietysti tuollaisessa tapauksessa kannattaa mennä naimisiin, jos se (avioliitto) tuntuu sopivalta tavalta olla yhdessä. Tässähän ei ole kysymys ollutkaan siitä, että joku kyseenalaistaisi sen, jos ihmiset menevät naimisiin - vaan päinvastoin avioliittofanaatikot ovat kyseenalaistaneet muiden tavan tehdä asiat eri lailla. Kun kaikille se avioliitto ei ole noin tärkeä, ja tätä joidenkin on ollut vaikea ymmärtää - samoin kuin sitä, että joillekin vaikkapa avoliitto ei tarkoita mitään avioliittoa edeltävää kokeilua, vaan on tietoinen valinta elää yhdessä toisen ihmisen kanssa.

Se on niin suuri ja valtava se rakkauden tunne ja halu sitoutua avioliittoon ja se tunne siinä kun sanotaan "tahdon", että sitä on vaikea edes sanoin kuvailla ja vaikeaa sellaisten ymmärtää, jotka eivät sitä tunnetta ole kokeneet.

Mielenkiintoista. No tässä me ihmiset olemme niin erilaisia. Jotkut saavat siviilisäädystään näköjään suurtakin elämystä - ja hyvä niin, mikäs siinä. Jollekin muulle taas avioliiton solmiminen on ihan yhtä arkinen tapahtuma kuin mikä tahansa muu byrokraattinen paperihomma. Kumpikin on ihan ok - ihmiset saavat elämyksiä ja sisältöä elämäänsä niin eri asioista. Ihan kiinnostavaa kuulla, että tuosta naimisiinmenon rituaalista "sanoa tahdon" voi saada noin suuren tunne-elämyksen. Itselleni on todellakin vaikea kuvitella, että innostuisin tuollaisesta, mutta en tietenkään vähättele muiden onnen kokemuksia. Minä saan jotain vastaavaa sitten jostain muusta, mikä taas ei välttämättä liikuta jotakuta toista.

Ja avioliitto on kyllä yhä nyky-yhteiskunnassakin arvossaan ja kautta aikojen ihmiset ovat ajatelleet että ne jotka ovat tosissaan yhdessä, menevät myös naimisiin. Kyllä yhä suuri osa ihmisistä ajattelee noin, vaikka eivät toki päin naamaa mene toisten naimattomuutta ihmettelemään.

No, vaikka joka ikinen ihminen maailmassa ajattelisi noin, niin se ei kyllä olisi minulle mikään syy mennä naimisiin. Toisten ihmisten mielipiteiden vuoksi? Tapanani ei muutenkaan ole erityisemmin välittää, mitä ihmiset ajattelevat, elän omaa elämääni.

Taitaa ainoastaan ne naimattomat, jotka eivät pääse naimisiin tai sitoutumiskammoiset, väittää avioliittoa vanhentuneeksi instituutioksi. Niinhän se usein menee, että mitä ei voi saada, sen arvoa pitää yrittää alentaa jopa itselleen ja muille valehtelemalla ja samalla sydän itkee salaa.

Täällä on taas joku oikein pistänyt parastaan tunteikkailla kielikukkasillaan. No mutta, en tiedä, onko se varsinaisesti vanhentunut instituutio sinänsä, mutta kyllä sen merkitys on muuttunut hyvin paljon ja siinä mielessä vanhentunut. Tietyllä tavalla sitä perinteistä avioliittoinstituutiota ei enää olekaan, koska naimisiinmeno ei ole "pakollista", ja toisaalta monessa tilanteessa avioliitto ei enää eroa lainkaan vaikkapa avoliitosta (esim. mitä oikeuksia ihmisillä on jne). Nykyisin avioliitto on jotain ihan muuta. Jokainen itse luo sille sen merkityksen, jonka haluaa - eli jollekin se voi ehkä ollakin noin huumaavan ihana asia kuin kirjoituksestasi sinulle on (joskin on aika vaikea uskoa, että kirjoitat tosissasi), toisaalta jollekin muulle ihan yhdentekevä ja jollekin vain tapa siirtää talonpuolikas verottomana toiselle.

Mutta miten niin joku "ei voisi saada avioliittoa"? Jos se kerran on noin arvostettu ja yleinen asia, mitä itsekin kirjoitat, niin luulisi olevan maailman helpoimpia asioita "päästä naimisiin".

Ja jos jonkun "sydän itkee salaa" sen vuoksi, ettei pääse - niin jäisikö tällainen ihminen oikeasti sitten avoliittoonsa kärsimään? Tuskinpa vaan. Silloin kannattaisi erota ja etsiä joku toinen - ja jos kerran nimenomaan se AVIOLIITTO on se elämän ihanin asia, niin kai sen silloin voi toteuttaa jonkun vähän epäsopivammankin kumppanin kanssa. Koska voihan sitten erota. Se "ihana tunne sanoa tahdon" on kuitenkin koettu, ja ehkä eron jälkeen voi etsiä uuden kumppanin ja kokea se "ihana tunne sanoa tahdon" uudestaan.

Joten eikös tällainen avioliittofanaattisuus vähän ruoki eroja?

Happamia, sano kettu pihlajanmarjoista.

Avoliittolaisia kuvaan yhdellä lauseella Happamia, sano kettu pihlajanmarjoista.

Hyvä kun joku sanoo niinkuin ne asiat oikeasti on. Kyllä minäkin olen tätä ketjua suurella huvittuneisuudella lukenut, miten siellä yritetään kovasti selittää, ettei muka haluttaisi mennä naimisiin. Mutta miten niin joku voisi syvällä sisimmässään ajatella niin, kun avioituminen on kuitenkin niin yleinen tapa (meidän yhteiskunnassamme). Että kyllä on takana jotain keksittyjä syitä, jos väittää ettei muka naimisiin halua. Ne ihmiset eivät kyllä ole OIKEASTI sitä mieltä! Naimisiin meno on niin vakiintunut tapa, ettei sitä pidä mennä kyseenalaistamaan millään tuulesta temmatuilla tekosyillä tai väittämällä, ettei muka haluaisi.

Itsekin koin juuri noin, se naimisiin meno ja sana "tahdon" siinä alttarilla olivat niin jännittävä ja ihana tapahtuma, että ääneni tärisi, ja vieläkin muistan sen valtavan tunnemyrskyn, kun mieheni kosi minua ja sillä lailla todisti minulle olevansa tosissaan. Säälittävää, jos joku ei halua tällaista onnen tunnetta kokea, enkä voi sitä mitenkään uskoa!

Avoliittolaisia kuvaan yhdellä lauseella Happamia, sano kettu pihlajanmarjoista.

Hyvä kun joku sanoo niinkuin ne asiat oikeasti on. Kyllä minäkin olen tätä ketjua suurella huvittuneisuudella lukenut, miten siellä yritetään kovasti selittää, ettei muka haluttaisi mennä naimisiin. Mutta miten niin joku voisi syvällä sisimmässään ajatella niin, kun avioituminen on kuitenkin niin yleinen tapa (meidän yhteiskunnassamme). Että kyllä on takana jotain keksittyjä syitä, jos väittää ettei muka naimisiin halua. Ne ihmiset eivät kyllä ole OIKEASTI sitä mieltä! Naimisiin meno on niin vakiintunut tapa, ettei sitä pidä mennä kyseenalaistamaan millään tuulesta temmatuilla tekosyillä tai väittämällä, ettei muka haluaisi.

Itsekin koin juuri noin, se naimisiin meno ja sana "tahdon" siinä alttarilla olivat niin jännittävä ja ihana tapahtuma, että ääneni tärisi, ja vieläkin muistan sen valtavan tunnemyrskyn, kun mieheni kosi minua ja sillä lailla todisti minulle olevansa tosissaan. Säälittävää, jos joku ei halua tällaista onnen tunnetta kokea, enkä voi sitä mitenkään uskoa!

Ja sen verran vielä lisään tuohon äsköiseen viestiini, että tunsin kuinka jumala kohotti kätensä taivaasta olkapäälleni kun tein niinkuin jumala meidän on tarkoittanut tekevän.