Koulun hiihtokisat , opettaja oli sanonut 2lk

Mutta meillä ei neljässä sukupolvessa ole noista kisoista kenelläkään huonoja muistoja! Johtuisiko siitä että olemme kaikki aina liikkuneet...?

että sinullakin on mahdollisuus tuntea olevasi parempi kuin muut edes jossain asiassa...

että kaikkien pitää osallistua hiihtokilpailuun.

nro 32 viesti. Juuri noin se nykyään yleensä menee. Ja vieläpä niin, että oppilaat PYYTÄVÄT hiihtokisoja, koska tosiaan isoihin kisoihin ei saa lähettää kuin pari luokastaan. Fiksu ope järjestää kisat niin, että häviäjät eivät korostu.

Itse olen lähettänyt oppilaat yksitellen matkaan esim. 30 s välein, ja "arponut" niin, että heikoimmat lähtevät alkupäässä. Viimeksikin luokan heikoin poika arveli kisan jälkeen, että oli ehkä kolmen parhaan joukossa... Eli ei varmaan mitään traumoja tullut häviämisestä. Kaikki saavat jonkun pikkupalkinnon ja vain kolme ekaa kerrotaan. Kaikilla on ollut hyvä mieli, ja seuraavana vuonna toivottu taas kisoja. Että niin ne ajat ovat meidän kouluajoista muuttuneet...

Ei ne kilpailut ole välttämättä paha asia, jos ne hoidetaan niin, ettei ne samat lapset joudu aina laahustamaan viimeiseksi maaliin kaikkien tuijottessa.. Tottakai on tärkeää, että niitä lahjakkaita lapsia kannustetaan eteenpäin, mutta heikompiakin tulisi kannustaa, eikä latistaa!

Jokainen kouluaine on omalla tavallaan tärkeä, liikunta sekä yhtälailla kädentaidot. Lapselle on erittäin rakentavaa saada jotain aikaan käsillään ja kädentaidot kehittävät ja tukevat myös muuta oppimista...

Itse olin aina keskiverto tai hyvä liikunnassa, mutta mua niin otti päähän "kapteenien joukkueenvalinta"-tilanne, kun ne samat luokakaverit jäivät aina viimeiseksi, eikä heitä haluttu joukkueeseen.... Oli varmaan äärettömän nöyryyttävää seistä siinä kun kukaan ei huuda nimeä, vaan lopussa on pakko ottaa se joka siihen on jäänyt!

Mahdollisesti tuon kisan kautta joku sellainen oppilas pääsee kokemaan onnsitumisen elämyksiä joka ei niitä ehkä tavallisesta koulutyöstä kokeineen saa vaan tuntee aina olevansa vaan huono.

Aivan päivän selvää on tietenkin se, että kisat pitää järjestää niin, että esim. 3 ensimmäistä ovat järjestyksessä ja loput eivät ja että kaikki saavat vaikkapa diplomin.

Meillä ainakin lasten koulussa on ihan koko koulun olympialaiset joihin jokaisen on valittava kaksi lajia joissa suorittavat ja 3 parasta per luokkataso kerrotaan, muiden järjestystä ei.

vapaaehtoiset? Ne, jotka haluavat hiihtää, pääsevät hiihtämään ja kokemaan onnistumisia ja epäonnistumisia ja ne jotka eivät halua, voisivat tehdä sillä aikaa jotain muuta tai olla kannustamassa.

Jos se kisa järjestetään järkevästi, kuten nyt esimerkiksi omien lastemme koulussa tehdään että porukkaa ei laiteta järjestykseen mutta kaikki osallistuvat sen verran että hiihtävät sen lenkin tai hyppäävät sen yhden pituushypyn tai juoksevat 60 m tai ovat paikallisen jääkiekkoseuran järjestämässä jääkiekkopäivässä luistimilla vaikka eivät varsinaisiin peleihin osallistuisikaan. En tiedä ketään nykylasta jolla olisi sellaisia hiihtokisoja kuin 70-luvulla todellakin oli, että yhteislähtö ja hitain oli muiden tukkona ladulla ja opettaja huusi maaliintulijoiden aikoja suureen ääneen. Kyllä meillä ainakin noissa on kyse enemmän urheilupäivästä jossa on sitten kisa mukana - ja nuo kisat ovat älyttömän suosittuja! Olympialaispäivä on mahtava koulupäivä joka huipentuu opettajien viestiin.

En keksi miksi pitäisi olla jotain muuta ohjelmaa tarjolla jos kerran on sitä hiihtoa? Ei kai matematiikankokeidenkaan aikaan järjestetä virkkausta niille jotka ei halua laskea matematiikkaa?

Pakkoliikuntaa on niin helppo syyttää, että se vei ilon liikkua, vaikka kyse on puhtaasti laiskuudesta.

Laiska en ole ollut koskaan, muilla elämänalueilla. Liikuntaa rupesin harrastamaan kun oli pakko, toisin sanoen terveys rupesi brakaamaan. Sitten olikin ihan hämmästynyt että hetkinen, tämähän on kivaa... Liikkatunneilla ei ikinä tiennyt etukäteen että onko tulossa joku nöyryytys vai ei. Nyt osaisin paremmin käsitellä asioita, mutta ei mulla ollut lapsena sitä viisautta mikä nyt on. Sattui kun aina tuli valituksi viimeiseksi ja luokkakaverit riiteli meistä kahdesta huonommasta että kumpi liikuntaluuseri otetaan joukkueeseen. Olin huono liikunnassa joo, ja paitsi että kärsin enemmän kuin muut, sain vielä open ylenkatsomiset päälle. Sori nyt vaan ettei tästä nyt varsinaisesti syntynyt kipinää liikuntaharrastukselle.

Ja jos nyt otetaan vertailukohdaksi kokeet, niin ei se ole matikassa kuintenkaan samanlaista. Ei siinä ole mitään jokatuntisia joukkuematikkakisoja, joissa yksilön huono matikkapää pilaa kaikkien matikoinnin ja sitten väännetään siitä että onko toi pakko ottaa meidän matikkajoukkueeseen.

lukuaineissa olin luokan parhaita aina.

ja muille koululiikkunnan traumattamille:



Mikä oli teidän lähtötasonne? Ja koititteko koskaan tehdä mitään ollaksenne parempia liikunnassa, eli vaikka lenkkeillä jotta kunto nousisi tai pelasitteko palloa isän/kaverin kanssa jotta hallitsisitte sen paremmin?



Moni ei "treenaa" liikuntaa kotona, ja siksi on huono. Jos ei koskaan tekisi läksyjä lukuaineissa vaan olisi tunnilla opitun varassa, niin paljon huonommin ne menisivät. Moni ei käsitä, että liikuntaakin voi treenata vapaa-ajalla.

ja muille koululiikkunnan traumattamille:

Mikä oli teidän lähtötasonne? Ja koititteko koskaan tehdä mitään ollaksenne parempia liikunnassa, eli vaikka lenkkeillä jotta kunto nousisi tai pelasitteko palloa isän/kaverin kanssa jotta hallitsisitte sen paremmin?

Moni ei "treenaa" liikuntaa kotona, ja siksi on huono. Jos ei koskaan tekisi läksyjä lukuaineissa vaan olisi tunnilla opitun varassa, niin paljon huonommin ne menisivät. Moni ei käsitä, että liikuntaakin voi treenata vapaa-ajalla.

maku noiden pakkohiihtokisojen vuoksi. Edelleen treenaan 5-6 kertaa viikossa ja lajeja on useita, mistä pidän. Vaan enpä suksia ole jalkaani laittanut sitten alakoulun.

ja muille koululiikkunnan traumattamille:

Mikä oli teidän lähtötasonne? Ja koititteko koskaan tehdä mitään ollaksenne parempia liikunnassa, eli vaikka lenkkeillä jotta kunto nousisi tai pelasitteko palloa isän/kaverin kanssa jotta hallitsisitte sen paremmin?

Moni ei "treenaa" liikuntaa kotona, ja siksi on huono. Jos ei koskaan tekisi läksyjä lukuaineissa vaan olisi tunnilla opitun varassa, niin paljon huonommin ne menisivät. Moni ei käsitä, että liikuntaakin voi treenata vapaa-ajalla.

Kotona oli ankeaa, mt-ongelmaiset vanhemmat. Asuttiin syrjässä ja oltiin henkisestikin eristäytyneitä, pakenin kirjojen lukemiseen. Ja toi kommentti pallon pelaamisesta isän kanssa, what... :). Ajatus pallon pelaamisesta isän kanssa on yhtä mahdoton kuin pallon pelaaminen Tarja Halosen kanssa. Ei mahdollisten asioiden kategoriassa. Ei oltu oikein läheisiä isän kanssa. Ei mulle tullut mieleenkään että olisisin vapaaehtoisesti liikuntaa harrastanut, elämä oli tarpeeksi ankeeta muutennkin, siihen sitten vielä lisäankeutta vapaa-aikaan liikunnalla. Nykyaikuisen näkökulmastahan tuo tietysti oli täysin väärin, mutta kun ei siitä liikunnasta oikeasti ollut mitään positiivisia kokemuksia tuolla lailla tavoitteellisena toimintana.

Ala-asteella odotettiin, etta paasi liikuntatunnille ja niilla oli hauskaa. Talvisin hiihdetyt kilometrit karttuivat, luistinradalla oli aina jokin peli menossa, jumppakerho oli pari kertaa viikossa; kesaisin mikaan ei pitanyt poissa pyoranselasta, vaeltamasta ja uimasta.



Ulos ja luontoon oli paastava, se oli ihanaa.



Ylaasteella paikkakunta vaihtui ja meille tuli olympiatason kilpaurheilija opettajaksi. Olo oli muutenkin hauras kaikista kropan muutoksista ja nyt tama vailla mitaan herkkyytta oleva suorittajaopettaja oli myrkkya ainakin omalle itsetunnolleni. Han oli kylla nainen, mutta tyyliltaan todella kova jatka.



Muut oppilaat tietysti ihailivat hanta, silla olihan han paikkakunnan tahti. Mina vierastin. Ohjatun liikunnan into sammui vahitellen olemattomiin. Lukiossa sitten lenkkeilin ja aloitin kavelyn, mutta ilo oli kadonnut. Mielta painoi enaa vain se, ettei ollut tarpeeksi hyva ja tulokset eivat koskaan riittaneet (vaikka enhan mina mikaan kilpaurheilija ollut!).



Meni melkein parikymmenta vuotta ennenkuin aloitin aktiivisen liikuntaharrastuksen, johon sitten kylla hurahdinkin. Edelleen kylla valitsen vetajani ja valmentajani huolella, tietysti jo siksi, etta itse siita myos maksan.

Ala-asteella odotettiin, etta paasi liikuntatunnille ja niilla oli hauskaa. Talvisin hiihdetyt kilometrit karttuivat, luistinradalla oli aina jokin peli menossa, jumppakerho oli pari kertaa viikossa; kesaisin mikaan ei pitanyt poissa pyoranselasta, vaeltamasta ja uimasta.

Ulos ja luontoon oli paastava, se oli ihanaa.

Ylaasteella paikkakunta vaihtui ja meille tuli olympiatason kilpaurheilija opettajaksi. Olo oli muutenkin hauras kaikista kropan muutoksista ja nyt tama vailla mitaan herkkyytta oleva suorittajaopettaja oli myrkkya ainakin omalle itsetunnolleni. Han oli kylla nainen, mutta tyyliltaan todella kova jatka.

Muut oppilaat tietysti ihailivat hanta, silla olihan han paikkakunnan tahti. Mina vierastin. Ohjatun liikunnan into sammui vahitellen olemattomiin. Lukiossa sitten lenkkeilin ja aloitin kavelyn, mutta ilo oli kadonnut. Mielta painoi enaa vain se, ettei ollut tarpeeksi hyva ja tulokset eivat koskaan riittaneet (vaikka enhan mina mikaan kilpaurheilija ollut!).

Meni melkein parikymmenta vuotta ennenkuin aloitin aktiivisen liikuntaharrastuksen, johon sitten kylla hurahdinkin. Edelleen kylla valitsen vetajani ja valmentajani huolella, tietysti jo siksi, etta itse siita myos maksan.

On mielenvikaisuutta pakottaa lapset tai nuoret siihen muottiin, mihin kilpaurheilijat vahaaehtoisesti hakeutuvat (ellei heitakin sitten vaan pakotettu lapsina siihen). Se tuhoaa lapsen itsetunnon ja mika kaikkein vakavinta, vie liikunnanilon ja alkaa nakya pian kansanterveydessa!!!

Torkeata nuorten hyvaksikayttoa.

Ei ole pakko osallistua.

Tosin taisivat kaikki kuitenkin osallistua.



Liekö juuri se juju, ettei ollut pakko.

Itsekin ihmettelin, etä oma poika osallistui, kun ei yleensä tykkää kilapiluista vaikka hiihdosta kylläkin.

Lapsi saa valita osallistuuko kisaan vai hiihteleekö omaan tahtiin erähiihtoporukassa.

Varmaan joku 7-vuotias osaa ajatella, että "treenaanpa vähän niin menestyn hiihtokisoissa". Ei ollut mitenkään kunnosta kiinni, olin vaan niin paniikissa jo pelkästä ajatuksesta että toiset katsovat kun tulen viimeisenä maaliin.

En ikinä unohda sitä häpeän tunnetta.

Lopuksi vielä piirtoheitinkalvolta katsottiin tulokset ja mun nimi oli aina siellä viimeisenä. Olisin voinut vajota maan alle.

Isän kanssa tykkäsin hiihdellä kaikessa rauhassa ja ulkona leikittiin enemmän kuin sisällä. Silti liikuntatunnit olivat mulle koko kouluajan pahinta painajaista. Nöyryytystä toisen perään.

ja muille koululiikkunnan traumattamille:

Mikä oli teidän lähtötasonne? Ja koititteko koskaan tehdä mitään ollaksenne parempia liikunnassa, eli vaikka lenkkeillä jotta kunto nousisi tai pelasitteko palloa isän/kaverin kanssa jotta hallitsisitte sen paremmin?

Moni ei "treenaa" liikuntaa kotona, ja siksi on huono. Jos ei koskaan tekisi läksyjä lukuaineissa vaan olisi tunnilla opitun varassa, niin paljon huonommin ne menisivät. Moni ei käsitä, että liikuntaakin voi treenata vapaa-ajalla.

ja muille koululiikkunnan traumattamille:

Mikä oli teidän lähtötasonne? Ja koititteko koskaan tehdä mitään ollaksenne parempia liikunnassa, eli vaikka lenkkeillä jotta kunto nousisi tai pelasitteko palloa isän/kaverin kanssa jotta hallitsisitte sen paremmin?

Moni ei "treenaa" liikuntaa kotona, ja siksi on huono. Jos ei koskaan tekisi läksyjä lukuaineissa vaan olisi tunnilla opitun varassa, niin paljon huonommin ne menisivät. Moni ei käsitä, että liikuntaakin voi treenata vapaa-ajalla.

ja nimenomaan treenasin liikuntaa vapaa-ajalla: harrastin aktiivisesti uintia ja judoa. Nämä eivät kuitenkaan liikunnanopettajamme mielestä olleet "oikeita" lajeja (vrt. kaupungin korisseuraan kuuluvat tytöt saivat automaattisesti kympin liikunnasta, vaikka saivat testeissä huonommat tulokset kuin minä).

Moni ei käsitä, että pärjäämättömyys koulun sota-ajalta periytyvissä liikuntalajeissa ei välttämättä tarkoita sitä, ettei lapsi liikkuisi vapaa-ajallaan.

Lapsi saa valita osallistuuko kisaan vai hiihteleekö omaan tahtiin erähiihtoporukassa.

Koulussasi on järjestetty hyvin.

perheemme oli köyhä ja ei ollut varaa ostaa esim. kunnon suksia ja luistimia. Hiihtokilpailut on viimeisen päälle välinelaji, missä pärjää hyvillä vehkeillä ja hyvällä voitelulla. Tämän nimittäin tiedän, koska nykyään aikuisena olen hiihtänyt kisoissa.

Pallopeleissä olin huono, koska olen kömpelö. Nopeutta ei löytynyt pikajuoksukisoissa, mutta kestävyyttä minussa on. Mutta koulussahan ei harrastetakaan kestävyysjuoksua vaan pelkästään pikamatkoja.

Niin ja olen tällä hetkellä ihan virallisestikin kilpaurheilija.

ja muille koululiikkunnan traumattamille:

Mikä oli teidän lähtötasonne? Ja koititteko koskaan tehdä mitään ollaksenne parempia liikunnassa, eli vaikka lenkkeillä jotta kunto nousisi tai pelasitteko palloa isän/kaverin kanssa jotta hallitsisitte sen paremmin?

Moni ei "treenaa" liikuntaa kotona, ja siksi on huono. Jos ei koskaan tekisi läksyjä lukuaineissa vaan olisi tunnilla opitun varassa, niin paljon huonommin ne menisivät. Moni ei käsitä, että liikuntaakin voi treenata vapaa-ajalla.

Moni ei käsitä, että pärjäämättömyys koulun sota-ajalta periytyvissä liikuntalajeissa ei välttämättä tarkoita sitä, ettei lapsi liikkuisi vapaa-ajallaan.

kun kinattiin tästä samasta aiheesta ja joku kirjoitti että jos tytöt saisivat valita, ne haluais vaan jotain tanssia. Jotain tanssia? Mikä on se parempaa ja hauskempaa liikuntaa kuin tanssi?! Mut ei, sen sijaan kaikkien pitää pelata vaan jotain korista jossain ei taatusti tule yhtä hiki kuin tanssiessa varsinkin jos ei yhtään osaa, tai harrastaa jumalattoman tylsiä ja tosiaan sota-aikaisia urheilulajeja.

muuten ei liikunta kiinnostanut. Vanhemmat yrittivät kyllä kannustaa liikkumaan, liikuntavälineet oli aina oikeanlaiset ja uudet. He veivät minua myös esim. hiihtämään ja luistelemaan sekä yrittivät ohjata minua jos jonkinlaisiin liikuntaryhmiin.

Mutta liikunta ei kiinnostanut siinä määrin kuin esim. musiikki, käsityöt tai lukeminen. Niitä harrastin ihan omaehtoisesti ja paljon.

ja muille koululiikkunnan traumattamille:

Mikä oli teidän lähtötasonne? Ja koititteko koskaan tehdä mitään ollaksenne parempia liikunnassa, eli vaikka lenkkeillä jotta kunto nousisi tai pelasitteko palloa isän/kaverin kanssa jotta hallitsisitte sen paremmin?

Moni ei "treenaa" liikuntaa kotona, ja siksi on huono. Jos ei koskaan tekisi läksyjä lukuaineissa vaan olisi tunnilla opitun varassa, niin paljon huonommin ne menisivät. Moni ei käsitä, että liikuntaakin voi treenata vapaa-ajalla.

että kaikkien kokeiden tulokset laitettaisiin paremmuusjärjestykseen taululle ja vielä monisteina kotiinkin, kylläpä alkaisivat vanhemmat opettamaan lapsille matematiikkaa ja englannin sanoja. Nythän näin tehdään vain urheilukilpailujen tuloksille.