Olenko ainoa, jota jotenkin kuvottaa

Että ihan PARI viikkoa..? Ja sitten ihmetellään, miksi muksuilla on nykyisin niin paljon ongelmia.

Julkisesti voidaan kertoa että kasvettiin erilleen tai kyllästytti tms. keveitä perusteita kun ei haluta kertoa niitä todellisia.

Ja sitten, tapasin hyvin pian eropäätöksestä, kun vielä asuin vanhan katon alla, uuden rakkaani. Lapsetkin saivat tutustua aika pian häneen.

Lapsilla tietysti otti rankimmaksi tuo muutto pois vanhasta kodista. Mutta parissa viikossa pahin stressi meni pois. Tietysti on pitänyt jutella aiheesta moneen otteeseen. Mutta olen sitä mieltä, että lasten on vaan sopeuduttava. Ei tässä nyt koko elämää aleta lasten ehdoilla elämään yksin! Enkä ymmärrä niitä jotka sitten alkaa näyttää lapsille uusia kumppaniehdokkaitaan joka viikko uuden tms. Mutta jos tuntuu että suhde on vakaalla pohjalla, niin tottakai lapset kuuluvat pakettiin.

Ja ei sitä voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Monet uusperheet myös pysyy yhdessä lopun elämäänsä. Joskus taas menee jotain pahasti pieleen tai muuttuu, ja on parempi erota taas.

Jokainen voi parhaansa mukaan yrittää ennakoida mutta kun kaikkea ei voi ennakoida.

Ok. Tämä on juuri se ajatusmaailma, jota minä en ymmärrä. Ett lasten on vaan pakko sopeutua HETI aikuisen onnen takia. Miksi et voinut odottaa edes sitä toista kahta viikkoa?

Itse tapasin lapseni isän nuorena. Rakastuimme ja saimme ihanan lapsen. Rakastamme kummatkin lastamme enemmän kun mitään muuta. Teemme kaikkemme lapsemme eteen. Emme vain enää rakasta toisiamme. Onko meidän oltava yhdessä? Mies ei rakasta minua, enkä minä häntä. Hän haluaa aivan erilaisia asioita. Olen nuori ja haluan kokea vielä onnellisuutta elämässäni. Haluan näyttää lapselleni, että äiti on onnellinen. Se ettemme enää voi jatkaa lapsen isän kanssa, on surullisinta mitä olen kokenut. Kauhea syyllisyys, miksen osannut silloin nähdä tätä.



Pitääkö huonoon suhteeseen jäädä lasten takia? Pitääkö odottaa, että lapset kasvavat aikuisiksi ja sitten erota?

jotka joutuvat asumaan vuoroviikoin jommankumman vanhemman luona. Ei voi mitään. Vaikka tottuvathan lapset varmaan nopeasti siihen kuvioon, mutta silti...Itse en aikuisenakaan viihtyisi elämässäni kovin hyvin, jos joutuisin vaihtamaan asuinpaikkaa joka toinen viikko ja elää elämää, jossa "matkalaukku olisi aina pakattuna".

Miksi sanotaan että "lapset sopeutuu niin helposti", miksei aikuiset voisi tehdä sitä uhrausta, että asuu kahdessa kodissa eli eronneet vanhemmat vuorottelis kahden asuinpaikan välillä ja lapsilla olis vaan yksi koti. No siksi, että aikuisen on helpompi tehdä lapsesta heittopussi kuin ryhtyä itse sellaiseksi, vaikka on itse eropäätöksen tehnyt.

kunnes itse erosin. Mies häipyi, enkä suostu vain sen takia olemaan loppuelämääni yksin. En olisi koskaan halunnut erota mutta ei suhteessa voi roikkua jos toinen ei halua. Lapseni oli silloin vielä vauva, ja ajattelin etten koskaan tule tapaamaan ketään ihanaa miestä. Väkisinkin pikkuhiljaa alkoi mieli uusperheiden "kuvottavuudesta" muuttua jos toinen vaihtoehto on viettää loppuelämä yksin. Nyt mulla on ihana mies joka itsekin on eronnut, meillä molemmilla on yhdet lapset edellisistä liitoista ja yksi yhteinen. Ei tässä ole mitään kuvottavaa ;)

jotenkin näyttää, että aika moni otti syyttä itseensä tästäkin aloituksesta, eihän tässä mun mielestä ainakaan kritisoitu uusperheitä yleensä, vaan sitä asennetta, että aikuiset ihmiset menee niin mielihalujen ja hetkellisten tunteiden mukaan, että ikään kuin unohtaa, että on vastuussa lapsista, jotka sitten siinä vaihtuvien parisuhteiden pyörteessä yrittävät selvitä, monesti vielä ilman pysyvää kiinnekohtaa elämässä. No, ehkä toinen vanhemmista siinä säilyy, mutta tiuhaan vaihtuva kumppani tekeekin kaikesta kuitenkin jotenkin epävarmaa.



Jokainen kuitenkin elää elämänsä itse ja maksaa virheistään ihan itse.. mutta jotenkin tämä vaan heijastaa ajatusmaailmaa, jossa mikään ei oo pyhää. Ei edes omien lasten elämä ja tunteet

valinnat aina oikeita ja onnistuneita?



Oikeesti ap, elä sinä omaa täydellistä elämääsi ja anna muiden elää omaansa.



Kukaan ei pysty tekemään täydellisiä ratkaisuja, ja aina joku väkisinkin kärsii. Pitää kuitenkin miettiä kokonaisuutta.



Ja muista: sinä et välttämättä tiedä, miksi jokin pariskunta erosi. Päälle päin voi näyttää siltä, että (hyvää) syytä ei ole, mutta oikeasti et voi sitä tietää.