Miksi nykyään nostetaan haloo, jos 22-vuotias aikuinen on raskaana?

Tulin 17 vuotiaana raskaaksi, ja ihan ymmärrettävästi asia sai kohun aikaan perhepiirissä, olinhan kuitenkin ala-ikäinen. Tilanne tuntui erittäin toivottomalta: pitäisinkö lapsen, enkö pidä. Asiaa pahensi ihmisten puuttuminen valintaani. Toiselta puolen kuului että abortti on lapsen murha, jotkut voivottelivat että siinä se nuoruus menee lapsi kainalossa ihan sivu suun. Hoitaja joka ilmoitti minulle yllätysraskaudestani, tiedusteli että milloinkohan keskeytys tehdään? Puhelu taisi loppua siihen. Viikko sen jälkeen, minulle soitettiin kättäriltä ja kysyttiin mikä päivä tulisin keskeytykseen. Tunnemyllerryksessä valitsin päivän ja sukulaisten saattelemana minut marssitettiin paikan päälle. Pääsin huoneeseen jossa hoitaja selitti toimenpiteen ja kyseli onko kaikki nyt kunnossa. Pillahdin itkuun ja tokaisin että Minähän en mitään kaavintaa ota ja pidän tämän lapsen. Sukulaiset kertoivat suorasanaisesti olevansa hyvin pettyneitä.



Nyt olen 19 ja yh. Päätös oli oikea ja koskaan ei elämä ole tuntunut yhtä antoisalta.

Kyllä olen kuullut monelta, että etkös ole vielä aika nuori ym kommenttia.

Sitten kun kerron olevani naimisissa (teininä tavattu) kumppanin kanssa ja ammatti opiskeltu ja muuta. Sitten vasta saan "hyväksynnän" tulevalle lapselleni.

Ne taas, jotka minut tuntevat ovat olleet, että vähän mietinkin koska lapsia alatte tekemään.

Itseni olen ihan sieltä 17 vuotiaasta asti elättänyt. Että eiköhän tässä taloutta kykene ylläpitämään jo 22 vuotiaanankin.

En ymmärrä sitä että olisi viel liian nuori sitoutumaan, ei kaikkia välttämättä kiinnosta se bailaaminen ja meneminen. Esim itse olen hankkinut koiran heti 18 vuotiaana kun muutin omilleni ja enkä sen jälkeen ole päässyt menevään miten huvittaa. on joku josta on pitänyt pitää huoli ja vastuu, ja kyllähän sit taas lapsen jälkeenkin pääsee viel menemään jos muka niin paljon haluaa. mun mielestä jokainen itse tuntee sen koska on valmis äidiksi.

Teki oikein hyvää lapselliselle prinsessalle! ;) Toki ajatusmaailma on nuorena erilainen kuin vanhana, sehän on selvä. Nuori ihminen on yleensä positiivisempi ja ehkä tietyllä tapaa vapaampi- osa tästä asenteesta karisee elettyjen vuosien mukana pois ja tuo tietynlaista uskottavuutta, mutta toisaalta liian monelta menee usko omiin kykyihin siinä samalla.



Lapsellisia ihmisiä riittää, minäkin olen melko varmasti sellainen vieläkin. Lapsellisuus ei kuitenkaan ole rikos- vielä. Enemmän olisin huolissani väestörakenteesta 50 vuoden kuluttua, kun suomalaisia ei saada synnyttämään esikoista ennen 35. ikävuotta ja periytyviä sairauksia on tuplasti enemmän kuin nyt...



Pitäisi opettaa nuorillemme, että lapsen saaminen on normaalia ja kuuluu elämään. Lapsesta tulee toki ottaa myös vastuu ja tätä vastuunkantoa voitaisiin harjoitella vaikkapa mm. niin, että lakattaisiin pitämästä alle 25-vuotiaita alaikäisiin rinnastettavina idiootteina (nuorisolait yms.). Paheksunta synnyttää tietynlaista käytöstä...

"Kaikki ei jätä lapsia tekemättä nuorina rahan takia. Yksi syy on se, että kaikki ei halua tekaista mukulaa ekalle poikaystävälle. On ihan realiteetit kunnossa, että ne suhteet ei yleensä kestä kovin kauaa. Toiseksi, kaikki miehet ei hypi innoissaan tullessaan isäksi parikymppisinä opiskelijoina. Osa naisista ottaa jopa miehen mielipiteen huomioon, eikä heillä hups vain se ehkäisy pettänyt... Ja rahasta. Toki voi lapsia tehdä vaikka sossun elätettäväksi. Mutta osa ihan oikeasti haluaa opintonsa päätökseen. Kaikki ei käy vain jotain amiskoulutusta vaan ovat satsanneet koulutukseen enemmän. Ja se on tosiasia, että kun raha on lopussa niin monesti rakkaus häviää aika nopeaa niihin rahariitoihin ja kituutukseen."



Tunnen monia jotka ovat satsanneet koulutukseen ja ovat nyt sossun elättejä :)

Hänestä on koko aja pidettävät huolta, ja jos vaikka samaan aikaan opiskelee/käy töissä niin haluaa vapaa-ajan viettää lapsen kanssa (poikkeuksena toki eräät jotka pystyvät tuosta noin jättämään vauvan viikoksi mummolle hoitoon...) Ja tuosta seuraa se, että se pieni on koko ajan mielessä nro 1. ja ja aina haluaa/on pakko lähteä kotiin heti kun tunnit loppuvat tai pääsee töistä. Ja jää se spontanius kokematta elämästä. Kaikki mennäänkö kahville ja piiitkät keskustelut ja muut mitä opiskelijoina harrastettiin. Ja kaikessa huomioitava lapsi, missä asuu, mihin varaa jne. mikä ei sinänsä ole paha asia, MUTTA soisin jokaisella ihan sellaista "omaa elämää" useamman vuoden, koska se kasvattaa. Ennen ei tosiaan ollut vaihtoehtoja, nykyään on. Miksi kiirehtiä sellaista joka voi muutaman vuoden odottaa? Miksi pitäisi olla 22-v naimisissa ja äiti? En ymmärrä.

Minä olen ollut liki koko aikuisikäini äiti. Olen aina ollut siis vastuussa myös jostakusta muusta kuin itsestäni. Elämä on pitänyt miettiä siten, että ne muutkin otetaan aina asioita mietittäessä huomioon.

Sain esikoiseni 22-vuotiaana. Sitä ennen ehdin elää kyllä tuota mainitsemaasi "spontaania" elämää lukion + kolme vuotta sen jälkeen. Eikä spontaanius vauvan synnyttyäkään kadonnut, olinhan kuitenkin kotona hänen kanssaan ja yhden pienen kanssa on vielä tosi helppo liikkua ja esim. istua kahvilla kavereiden kanssa juoruamassa :).

Tuo esikoiseni on nyt kohta 22-vuotias ja kyllä jo ihan täysin aikuinen ihminen. Asuu avomiehensä kanssa, on asunut parisen vuotta. Hoitaa hienosti raha-asiansa, opiskelee yliopistossa, tekee töitä siinä sivussa jne.

Lähinnähän on huomattava, että me ihmiset olemme erilaisia: jolle kulle sopii perhe jo nuorena eikä se joku välttämättä kaipaa mitään suurta "menoa" vaan juurikin perhe-elämää.

Minä en ole _ikinä_ katunut sitä, että sain osan lapsistani nuorena. Tosin en voi sanoa eläväni "vapaata ja spontaania" elämää nytkään, 43-vuotiaana. Koska sain useamman lapsen ja nuorimmainen on vielä alle kouluikäinen :).

Musta elämä on ollut minulle täyteläisempää lasten kanssa kuin mitä se olisi ollut matkustellen jne. Tämä on sopinut minulle erittäin hyvin. Joku toinen taas olisi varmasti kaivannut erilaista elämää.

Kaikki ei jätä lapsia tekemättä nuorina rahan takia. Yksi syy on se, että kaikki ei halua tekaista mukulaa ekalle poikaystävälle. On ihan realiteetit kunnossa, että ne suhteet ei yleensä kestä kovin kauaa. Toiseksi, kaikki miehet ei hypi innoissaan tullessaan isäksi parikymppisinä opiskelijoina. Osa naisista ottaa jopa miehen mielipiteen huomioon, eikä heillä hups vain se ehkäisy pettänyt... Ja rahasta. Toki voi lapsia tehdä vaikka sossun elätettäväksi. Mutta osa ihan oikeasti haluaa opintonsa päätökseen. Kaikki ei käy vain jotain amiskoulutusta vaan ovat satsanneet koulutukseen enemmän. Ja se on tosiasia, että kun raha on lopussa niin monesti rakkaus häviää aika nopeaa niihin rahariitoihin ja kituutukseen.

Opiskeluaika nyt ei yliopistollakaan kestä vuosikymmeniä, vaan rajallisen ajan (5-6 vuotta). Sen ajan pärjää vähemmälläkin rahalla, jos ja kun osaa hoitaa raha-asiansa.

Minä sain kaksi vanhinta lasta opiskeluaikana ja opiskelija-asunnoissa oli paljon meitä korkeakoulussa/yliopistossa opiskelevia, joilla oli lapsia.

ja muitakin siihen painostavissa, että onko tullut mieleen, että kaikilla ei haluta alkaa seurustella vakituisesti alle parikymppisinä.



Omalta kohdalta voin sanoa, että minulle ei tullut mieleenkään seurustella vakituisesti jossain lukioiässä. Toiseksi, ennen kuin olisin muuttanut yhteen ja tehnyt lapsen, olisin halunnut muutaman vuoden oppia tuntemaan toista, ettei tule sitten näitä yllätyksiä, että mies huitelee menemään ja ottaa viinaa jne..



Voi toki lapsen tehdä yksinkin tai kelle tahansa. Mutta itse ainakin halusin katsella rauhassa maailmaa, opiskella ja elää yksin kun muutin kotoa pois. En halunnut vakkaripoikaystävää ja heti kotoa muuttaa avoliittoon ja heti siihen tehdä lasta.



Koin olevani valmis suhteeseen vasta myöhemmin ja tapasinkin mieheni vasta 26 vuotiaana. Esikoisen saimme kun olin 29v.



Olen todella tyytyväinen, että sain elää yksin ja mies myöskin sai elää yksin. En olisi halunnutkaan mitään poikaa, joka suoraan muutti minun kanssa mamman helmoista armeijan jälkeen. Minusta ihmiselle tekee hyvää elää itsekseen ja nähdä, että ei pelkää yksinoloa.

mielestä 22 vuotiaan pitäs olla jo aikuinen. Tai ettei sen ikänen tosiaankaan voi enää laittaa tehtyjä tyhmyyksiä iän piikkiin.



Sain esikoiseni 19 vuotiaana. Kolmas syntyy ennen kuin täytän 24. Luulen että näytän (voi minua :D ) ikäistäni vanhemmalta,eikä kukaan tuijottele esim ko kaupustelen kahen pienen kans maha pystyssä cittarissa :D Sitte kyllä jotkut hieman ihmettelevät jos ikäni tulee puheeksi.

Mie olen halunnut aina lapset nuorena.

Puolisoni kanssa olemme pitänet yhtä viitisen vuotta. Mies on minua 10 vuotta vanhempi,sekin on ehkä vauhdittanut toivettani tehdä lapset nyt nuorena ja peräjälkeen. Emme ole päättäneet haluammeko enempää kuin kolme lasta,neljäskään ei tunnu mahottomalta.

Emme ole naimisissa,mutta yhteinen asuntolaina löytyy. Lainan ottaessani olin 21 vuotias. silloin kun voin,käytän satunnaisesti alkoholia ja osaan pitää hauskaakin,tietäen tosin että aamulla on noustava. Olen maatalon tyttö ja kasvanut vastuuseen ja tienannut itse autokoulu,auto ja bensarahat jne. Ammatti löytyy. Opintolainaa en ottanut,vaan tein kahta työtä opiskelun ohessa.



Useita ikäisiäni pidän naurettavan vastuuttomina ja epäkypsinä. Tosin moni kolmekymppinen ja vanhempikin voi olla aika yksinkertainen :O



Kyllä parikymppinen joutuu jo täyteen vastuuseen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. Eikös semmoinen ole aikuinen jo?

niin asia on ok.

Mutta aikuisuuteen tarvitaan muutakin kuin perinteiset "omakotitalo, iso laina, mies, tila-auto ja pari muksua"

Aikuisuus voi olla juuri sitäkin, että ei kiirehdi näihin osoittaakseen, että on aikuinen. Vaan haluaakin kasvaa omana itsenään ihan rauhassa ja ei kiirehdi siihen omaan kotiin heti lapsuudenkodista muutettuaan.

mielestä 22 vuotiaan pitäs olla jo aikuinen. Tai ettei sen ikänen tosiaankaan voi enää laittaa tehtyjä tyhmyyksiä iän piikkiin.

Sain esikoiseni 19 vuotiaana. Kolmas syntyy ennen kuin täytän 24. Luulen että näytän (voi minua :D ) ikäistäni vanhemmalta,eikä kukaan tuijottele esim ko kaupustelen kahen pienen kans maha pystyssä cittarissa :D Sitte kyllä jotkut hieman ihmettelevät jos ikäni tulee puheeksi.

Mie olen halunnut aina lapset nuorena.

Puolisoni kanssa olemme pitänet yhtä viitisen vuotta. Mies on minua 10 vuotta vanhempi,sekin on ehkä vauhdittanut toivettani tehdä lapset nyt nuorena ja peräjälkeen. Emme ole päättäneet haluammeko enempää kuin kolme lasta,neljäskään ei tunnu mahottomalta.

Emme ole naimisissa,mutta yhteinen asuntolaina löytyy. Lainan ottaessani olin 21 vuotias. silloin kun voin,käytän satunnaisesti alkoholia ja osaan pitää hauskaakin,tietäen tosin että aamulla on noustava. Olen maatalon tyttö ja kasvanut vastuuseen ja tienannut itse autokoulu,auto ja bensarahat jne. Ammatti löytyy. Opintolainaa en ottanut,vaan tein kahta työtä opiskelun ohessa.

Useita ikäisiäni pidän naurettavan vastuuttomina ja epäkypsinä. Tosin moni kolmekymppinen ja vanhempikin voi olla aika yksinkertainen :O

Kyllä parikymppinen joutuu jo täyteen vastuuseen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. Eikös semmoinen ole aikuinen jo?

ihan aikuinen, nykyisin kun ajattelen olin ihan kakara. Ei silti fiksuja nuoria aikuisia ovat lapset.

Nykyisin ajattelen että elämän voi elää muutenkin kuin 20v naimisiin, ammattiin 23v, lapsi 24v ja omakotitalo ennen kuin on 30v, ero 40v ja sitten niin ei sitten enää oikeasti jaksa elää sitä nuoruutta, jota muka voisi elää kun lapset ovat isoja.

Ei sitä enää 45v lähdetä reppumatkalle Aasiaan, koska ajattelee että kuitenkin on joku vastuu aikuisista opiskelevista lapsista, harrastukset on niitä keski-ikäisen naisen teatteria, pyöräilyä jne. Paikat alkaa olla siinä kunnossa että vuorikiipeilyhaaveet saa unohtaa, laskettelukaan ei enää onnistu kuluneilla polvilla.

ELi jos nyt saisin valita olisin elänyt sen nuoruuden 30v asti ja nyt kyllä vielä jaksaisin matsata 15v murkun kanssa.

Minä taas koen olevani tyytyväinen valintoihini, kun sain lapsen 25-v. Toisinkin olisi voinut mennä, olen niin kiitollinen näistä kahdesta, jotka olen saanut. Jokainen saa minun puolestani elää kuten tahtoo ja kyllähän kaksviitonenkin on voinut elämää nähdä jo paljonkin. Me kehitymme niin yksilöllisesti.

Omiin haaveisiini ei ole koskaan mikään Aasian reppumatkailu kuulunut, en voisi kuvitellakaan moiselle lähteväni. Minulle riittää hotellimatkailu vaikkapa ihan euroopassakin lasten kanssa.

Aika harva on niin huonossa kunnossa tuntemistani naisista sinun iässäsi, ettei polvet kestäisi vuorikiipeilyä tai ettei muka voisi bilettää. Onko sinulla kovasti ylipainoa? Itsellänikin ainakin kaveripiiriin kuuluu hyvin eri-ikäisiä naisia ja kyllä tavallisesti 45-v. jaksaa vielä paljonkin.

Eivätkä kaikki kakskymppisenä naimisiin menneet nelikymppisinä eroa, onhan noita onnellisiakin pareja. Kuulostat todella pahasti katkeroituneelta. Ehkä sinun sijassasi jäi sitten todellakin jotain elämättä ja kokematta.

t. äiti 32-v.

niin asia on ok.

Mutta aikuisuuteen tarvitaan muutakin kuin perinteiset "omakotitalo, iso laina, mies, tila-auto ja pari muksua"

Aikuisuus voi olla juuri sitäkin, että ei kiirehdi näihin osoittaakseen, että on aikuinen. Vaan haluaakin kasvaa omana itsenään ihan rauhassa ja ei kiirehdi siihen omaan kotiin heti lapsuudenkodista muutettuaan.

Mutta, 22 vuotiaan ei pitäisi enää olla niin lapsen tasolla, ettei osaa edes itsestään pitää huolta. Siinä on kasvatus mennyt vanhemmilla pieleen.

Ei oikein vakuuta jos joku tulee sanomaan että 22v on vielä lapsi. Jos on itse ollut vielä lapsi siinä iässä, saa miettiä mistä se johtuu.

Omat vanhempani kasvattivat minut sen verran hyvin, että 22v iässä en todellakaan enää ollut lapsi, vaan nuori aikuinen joka osasi itse hoitaa asiansa. Eikä tarvinnut vanhempien nilkassa roikkua kiinni.

Ja en ollut tuo jolle vastasit.

Kyllähän se ajatusmaailma muuttuu vanhemmiten, mutta ei se missään tapauksessa tarkoita, etteikö parikymppinen olisi riittävän aikuinen kyetäkseen vanhemmaksi pienelle lapselle.

Olen muuttanut 15vuotiaana kotoa ja olin jo siinä iässä vakituisessa työpaikassa jne..

Mutta minulle ei tullut mieleenkään vielä siinä iässä osoittaa aikuisuutta perustamalla perhettä. En halunnut edes kiirehtiä vakituiseen parisuhteeseenkaan.

Kuinka moni silloin minun nuoruudessa hätäili sen poikaystävän kanssa ja sen kanssa, että pitää saada se lapsi äkkiä, että päästään leikkimään sitä oikeaa kotia. Ennen kuin edes 24v oli tullut täyteen, oli erottu ja lapsi kulki kahden kodin väliä.

Joskus se aikuisuus on juuri sitä, että uskaltaa olla yksin, eikä hätäile näiden asioiden kanssa. Lapsellisempaa on minusta haaveilla siitä, että saa oman miehen ja pääsee leikkimään kotileikkiä mahdollisimman nuorena, että vaikuttaisi mahdollisimman aikuiselta.

niin asia on ok.

Mutta aikuisuuteen tarvitaan muutakin kuin perinteiset "omakotitalo, iso laina, mies, tila-auto ja pari muksua"

Aikuisuus voi olla juuri sitäkin, että ei kiirehdi näihin osoittaakseen, että on aikuinen. Vaan haluaakin kasvaa omana itsenään ihan rauhassa ja ei kiirehdi siihen omaan kotiin heti lapsuudenkodista muutettuaan.

Mutta, 22 vuotiaan ei pitäisi enää olla niin lapsen tasolla, ettei osaa edes itsestään pitää huolta. Siinä on kasvatus mennyt vanhemmilla pieleen.

Ei oikein vakuuta jos joku tulee sanomaan että 22v on vielä lapsi. Jos on itse ollut vielä lapsi siinä iässä, saa miettiä mistä se johtuu.

Omat vanhempani kasvattivat minut sen verran hyvin, että 22v iässä en todellakaan enää ollut lapsi, vaan nuori aikuinen joka osasi itse hoitaa asiansa. Eikä tarvinnut vanhempien nilkassa roikkua kiinni.

Ja en ollut tuo jolle vastasit.

suurin osa aikoinaan lapsensa parikymppisenä tehneistä tuntuu toivovan, että omat lapset ei lisääntyisi niin aikaisin vaan eläisivät vapaasti ensin. Voihan se nyt 21- vuotiaasta tuntua, että joku neljä vuotta kestänyt biletys riittää ja oli ihan tylsääkin ja nyt on jo sit aikuinen ja voi alkaa järkeväksi, mutta mielipide voi olla toinen sitten nelivitosena.

joka on tehnyt lapset nuorena ja katunut sitä. Omituisia puheita tuollaiset.

[ Monet myös haluavat elää hieman rappiollista elämää jonkin aikaa, eli käydä vaikka juhlimassa (onnistuu ilman alkoholiakin) monta kertaa viikossa ja herätä iltapäivällä, istuskella ystävien kanssa puistossa koko yön jne, mikä näyttää vähän tyhmältä jos olet 35 eikä myöskään onnistu sen ikäiseltä lasten äidiltä.

[/quote]

Miten minusta jotenkin kolme kertaa uimahallissa käyminen tuntuu toden totta fiksummalta haaveelta? :D

ihmiset ovat erilaisia. Veljeni on 27v eikä edes vielä ajattele lapsia itselleen ja nauttii elämästään. Minä taas olen 17v ja 10kk pojan äiti, ja todella nautin elämästäni. Tietenkin kaikki asiat pitää suunnitella ja järjestellä tarkemmin, kun on lapsi, mutta ei se tarkoita sitä, että elämä loppuu kun lapsi syntyy. Minusta on käsittämätöntä, että nykyisin pitäisi elää "nuoruuttaan" 30v asti. Kyllä elämässä on paljon muutakin, kuin se paljon puhuttu nuoruus.



Toiset saattavat kaivata reppureissuja Aasiaan, mutta joillekin se on elämän kohokohta, kun pidät omaa nukkuvaa lastasi sylissä.

ihan aikuinen, nykyisin kun ajattelen olin ihan kakara. Ei silti fiksuja nuoria aikuisia ovat lapset.

Nykyisin ajattelen että elämän voi elää muutenkin kuin 20v naimisiin, ammattiin 23v, lapsi 24v ja omakotitalo ennen kuin on 30v, ero 40v ja sitten niin ei sitten enää oikeasti jaksa elää sitä nuoruutta, jota muka voisi elää kun lapset ovat isoja.

Ei sitä enää 45v lähdetä reppumatkalle Aasiaan, koska ajattelee että kuitenkin on joku vastuu aikuisista opiskelevista lapsista, harrastukset on niitä keski-ikäisen naisen teatteria, pyöräilyä jne. Paikat alkaa olla siinä kunnossa että vuorikiipeilyhaaveet saa unohtaa, laskettelukaan ei enää onnistu kuluneilla polvilla.

ELi jos nyt saisin valita olisin elänyt sen nuoruuden 30v asti ja nyt kyllä vielä jaksaisin matsata 15v murkun kanssa.

Minä taas koen olevani tyytyväinen valintoihini, kun sain lapsen 25-v. Toisinkin olisi voinut mennä, olen niin kiitollinen näistä kahdesta, jotka olen saanut. Jokainen saa minun puolestani elää kuten tahtoo ja kyllähän kaksviitonenkin on voinut elämää nähdä jo paljonkin. Me kehitymme niin yksilöllisesti.

Omiin haaveisiini ei ole koskaan mikään Aasian reppumatkailu kuulunut, en voisi kuvitellakaan moiselle lähteväni. Minulle riittää hotellimatkailu vaikkapa ihan euroopassakin lasten kanssa.

Aika harva on niin huonossa kunnossa tuntemistani naisista sinun iässäsi, ettei polvet kestäisi vuorikiipeilyä tai ettei muka voisi bilettää. Onko sinulla kovasti ylipainoa? Itsellänikin ainakin kaveripiiriin kuuluu hyvin eri-ikäisiä naisia ja kyllä tavallisesti 45-v. jaksaa vielä paljonkin.

Eivätkä kaikki kakskymppisenä naimisiin menneet nelikymppisinä eroa, onhan noita onnellisiakin pareja. Kuulostat todella pahasti katkeroituneelta. Ehkä sinun sijassasi jäi sitten todellakin jotain elämättä ja kokematta.

t. äiti 32-v.

ei minun elämääni tarvitse surkutella, olen elänyt ja tulen jatkossakin elämään täyttä elämää. Mutta mikään bilettäminen ei kiinnosta ja kuluneille polville nyt ei voi mitään, sukuvika samanlaiset on serkullani 34v ja ylipainoa ei ole kummallakaan.

Ei se nyt vaan ole sama asiaa elää nuoruutta nuorena ja elää "nuoruutta" 45- vuotiaana, silloin et ole enää nuori.

[/quote]

No eihän sitä tietenkään ole, mutta miksi pitäisi olla? Miksi pitäisi olla ikuisesti nuori? Kyse on kaiketi siitä, että elämässä ehtii tekemään asioita. Toiset tekee ensin lapset ja matkustelee sitten, joku toinen toisin päin. Entäs sitten? Eikö ole pääasia, että ihminen itse on tyytyväinen valintoihinsa? Totuus on se, ettei kukaan ikuisesti ole nuori. Itse ajattelen näin, että lapsia on helpompi saada nuorempana ja terveempänä, mutta matkustelemaan ehtii myöhemminkin halutessaan. Silti olen omat lapseni saanut tavanomaisessa synnytysiässä.

ihan aikuinen, nykyisin kun ajattelen olin ihan kakara. Ei silti fiksuja nuoria aikuisia ovat lapset.

Nykyisin ajattelen että elämän voi elää muutenkin kuin 20v naimisiin, ammattiin 23v, lapsi 24v ja omakotitalo ennen kuin on 30v, ero 40v ja sitten niin ei sitten enää oikeasti jaksa elää sitä nuoruutta, jota muka voisi elää kun lapset ovat isoja.

Ei sitä enää 45v lähdetä reppumatkalle Aasiaan, koska ajattelee että kuitenkin on joku vastuu aikuisista opiskelevista lapsista, harrastukset on niitä keski-ikäisen naisen teatteria, pyöräilyä jne. Paikat alkaa olla siinä kunnossa että vuorikiipeilyhaaveet saa unohtaa, laskettelukaan ei enää onnistu kuluneilla polvilla.

ELi jos nyt saisin valita olisin elänyt sen nuoruuden 30v asti ja nyt kyllä vielä jaksaisin matsata 15v murkun kanssa.

Minä taas koen olevani tyytyväinen valintoihini, kun sain lapsen 25-v. Toisinkin olisi voinut mennä, olen niin kiitollinen näistä kahdesta, jotka olen saanut. Jokainen saa minun puolestani elää kuten tahtoo ja kyllähän kaksviitonenkin on voinut elämää nähdä jo paljonkin. Me kehitymme niin yksilöllisesti.

Omiin haaveisiini ei ole koskaan mikään Aasian reppumatkailu kuulunut, en voisi kuvitellakaan moiselle lähteväni. Minulle riittää hotellimatkailu vaikkapa ihan euroopassakin lasten kanssa.

Aika harva on niin huonossa kunnossa tuntemistani naisista sinun iässäsi, ettei polvet kestäisi vuorikiipeilyä tai ettei muka voisi bilettää. Onko sinulla kovasti ylipainoa? Itsellänikin ainakin kaveripiiriin kuuluu hyvin eri-ikäisiä naisia ja kyllä tavallisesti 45-v. jaksaa vielä paljonkin.

Eivätkä kaikki kakskymppisenä naimisiin menneet nelikymppisinä eroa, onhan noita onnellisiakin pareja. Kuulostat todella pahasti katkeroituneelta. Ehkä sinun sijassasi jäi sitten todellakin jotain elämättä ja kokematta.

t. äiti 32-v.

ei minun elämääni tarvitse surkutella, olen elänyt ja tulen jatkossakin elämään täyttä elämää. Mutta mikään bilettäminen ei kiinnosta ja kuluneille polville nyt ei voi mitään, sukuvika samanlaiset on serkullani 34v ja ylipainoa ei ole kummallakaan.

tyytyväinen itse, viestisi perusteella se ei siltä oikein kuulosta, koska itse olisit valmis elämään nyt toisella tavoin kun olet elänyt?