Lue keskustelun säännöt.
Miksi nykyään nostetaan haloo, jos 22-vuotias aikuinen on raskaana?
01.02.2011 |
Tuonikäisenkin raskauteen suhtaudutaan kuin olisi kyse jostain teinitytöstä, vaikka ihminen on ollut täysi-ikäinen jo 4 vuotta!
Aborttia ehdotellaan tuon ikäiselle...
Jos 22-vuotias ei ole yhtään aikuistunut, olisiko syytä katsoa peiliin?
Kommentit (153)
myös sen, että kaikille nuoruus ei ole mitenkään ihanaa aikaa? Esim. itse en ole mitenkään nauttinut nuoruudestani, vaan sitä on värittänyt yksinäisyys, ahdistus, masennus, tunne siitä, että millään ei ole mitään väliä. Olin juuri alkanut kokeilla erilaisia huumeita 23-vuotiaana, kun onneksi aloin odottaa esikoistani. SIinä oli se viimeinen syy alkaa laittaa oma elämä kuntoon ja nostaa katse sieltä omasta navasta.
Hetkeäkään en ole katunut, en osaa yhtään sanoa missä olisin tällä hetkellä, jos minulla ei olisi lapsiani ( joita on nyt 3). Opiskelut hoidin loppuun ennen toisen lapsen syntymää, ja töitä olen tehnyt nyt koko ajan, urallakin menee ihan hyvin.
Mieheni tarina on vielä hurjempi, mutta ei siitä sen enempää, voin vain sanoa, että ei se nuoruus vankilassa niin siistiä ole.
Joten annetaan ihmisten perustaa perhe siinä kohtaa, kuin se luontevalta tuntuu, jookos?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei edes ole! Muutin kotoa 15v ja aloin odottaa esikoista (SUUNNITELLUSTI) 17-vuotiaana. Ehdin täyttää 18 ennenkun lapsi syntyi. Sain myös yhden keskenmenon ennen.
Sitä ennen ehdin tehdä sitä mikä nuoruuteen kuuluu minun mielestäni, eli olla töissä 7pv viikossa 12-16 tuntia päivässä. Ehdin melkein kaksi vuotta sitä. Ryyppääminen ja matkustelu eivät kiinnosta, olen absolutisti ollut koko ikäni.
Nyt olen 21v ja juhlin juuri lapseni 3v synttäreitä. Ja ensi viikolla teen raskaustestin ja toivon että se olisi positiivinen, näin ensimmäisestä yrityskierrosta!
Meillä on oma paritalon puolikas ja loppuviikostra menemme katsomaan erästä omakotitaloa. Miehellä on yritys joka tuottaa melko hyvin, minä olen töissä, mutta en enää 12 tuntia vuorokaudessa, vaan normaalin 6-8t.
Myönnän että minua joskus tuntemattomat katsovat oudosti, se johtuu varmaan lähinnä siitä että en näytä kenenkään mielestä edes 21 vuotiaalta vaan ennemminkin 16 vuotiaalta, mikä tietysti aiheuttaa sitten tuntemattomissa negatiivisia reaktioita. Mutta sille en mitään voi.
Ja kuten joku tuolla jo mainitsikin en koe kovasti muuttuneeni minäkään 16-vuotiaasta. Vauvakuume minulla on ollut 14-vuotiaasta asti.
Hänestä on koko aja pidettävät huolta, ja jos vaikka samaan aikaan opiskelee/käy töissä niin haluaa vapaa-ajan viettää lapsen kanssa (poikkeuksena toki eräät jotka pystyvät tuosta noin jättämään vauvan viikoksi mummolle hoitoon...)
Ja tuosta seuraa se, että se pieni on koko ajan mielessä nro 1. ja ja aina haluaa/on pakko lähteä kotiin heti kun tunnit loppuvat tai pääsee töistä. Ja jää se spontanius kokematta elämästä. Kaikki mennäänkö kahville ja piiitkät keskustelut ja muut mitä opiskelijoina harrastettiin.
Ja kaikessa huomioitava lapsi, missä asuu, mihin varaa jne. mikä ei sinänsä ole paha asia, MUTTA soisin jokaisella ihan sellaista "omaa elämää" useamman vuoden, koska se kasvattaa.
Ennen ei tosiaan ollut vaihtoehtoja, nykyään on. Miksi kiirehtiä sellaista joka voi muutaman vuoden odottaa? Miksi pitäisi olla 22-v naimisissa ja äiti? En ymmärrä.
Minusta tuli äiti 18-vuotiaana. Olen tehnyt spontaaneja matkoja (lapsen kanssa), juonut pitkiä kahveja ystävien kanssa... Enemmän noita asioita rajoittaa työ kuin lapsi.
Eikä mun lapsi oo ainakaan ollu vauva kovinkaan pitkään. Ekat kolme vuotta oltiin tiiviisti yhdessä. Ihan jo senkin takia, kun itse halusin ja tuntu pahalta jättää mihinkään hoitoon. Tämän jälkeen lapsi pikkuhiljaa tottui muihin läheisiin ihmisiin ja nykyään jo kärttää päästä yökyläilemään mummolaan.
Ja tottakai lapsella on myös isä. Isäkin on ollut lapsen kanssa. Olen mm. viettänyt syntymäpäiväni ystävieni kanssa. Se on nykyäänkin minun ainoa varmasti toteutuva "tyttöjen ilta" vuodessa (lapsia on nykyään kolme).
Tunsin nuoruudessani monia nuoria, jotka opiskeli/teki töitä. Eikä heillä ikinä siltikään ollut aikaa/varaa spontaaneihin tempauksiin kuten ex tempore matkusteluun. Aina vain haaveilivat vaikka mistä, mutta oikeesti painoivat vain otsa hiessä duunia ja suorittivat tutkintoa. Eikä heillä ollut silloin lapsia.
Ei lapsettomuus tee elämästä hulvatonta ja jännittävää. Se on mun mielestä ihan ihmisestä kiinni mimmosessa elämässä viihtyy.
jo 10-vuotiaista, että suurin onni on löytää poikaystävä ja seukata ja tehdä lapsi. Ostaa omakotitalo ja saada suuret häät ja timangi sormeen.
Oma tyttöni on 11v ja sama toistuu tässä ikäpolvessa. On tosiaan niitä varhaiskypsiä tyttöjä, jotka nyt jo haaveilee, että pääsis seukkaamaan ja sais poikaystävän ja talon ja ne prinsessajuhlat. Se on se elämän suurin onni.
Ja yleensä nämä tytöt etsiikin sen poikaystävän aika äkkiä. Se menee juuri sen kaavan kautta, että alle kakskymppisinä näytellään kihlasormusta ja vuosi suunnitellaan häitä sinä aikana kun poikaystävä on armeijassa (jollakin on tuuri löytää vanhempi mies). Suuret häät ja sitten se vauva ja talon rakentaminen. Sitten itketään kun ystävät jättää ja on yksin.
25 vuotiaina kuitenkin uhotaan, että olen niin onnellinen omakotitalossani kun miehellä on hyvä palkka ja tienaa kotiin rahaa ja minä saan hoitaa lapsia. Ja on auto pihassa ja kulissit kunnossa jne..
Se on heidän ratkaisunsa ja jos ovat elämässä tyytyväisiä (ja toki ovat kun suurin haave oli vain päästä seukkaamaan ja löytää poikaystävä).
ja parasta siinä oli ehdottomasti se, että osasin ottaa rennosti! En pelännyt kaikkea mahdollista ja mahdotonta vaan uskoin siihen, että kaikki sujuu hyvin. Vuosien karttuessa huolettomuus valitettavasti yleensä haihtuu.
Toiseksi parasta on se, että on todella ihanaa, että minulla on niin isoja lapsia, vaikka olen vielä itsekin kohtuullisen nuori. Todennäköisesti saan olla lasteni elämässä mukana vielä pitkään.
En kadu. En välitä muiden ihmisten ratkaisuista myöskään. Olen elänyt onnellista elämää lasteni kanssa enkä voisi enempää toivoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta itsestäni tuntuu aika kamalalta tosiaan, että on nelosluokkalaisia tyttöjä jo, jotka vain haaveilee, että löytää miehen ja pääsevät naimisiin ja saavat lapsia ja PÄÄSEE SEUKKAAMAAN kun se on niin aikuismaista. Ja tietenkin se, että miehellä on hyvä palkka, että saa hoitaa lapsia kotona.
Tämä ilmiö oli jo minun nuoruudessani ja kyllä nämä tytöt yleensä aika nuorina sen poikaystävän löysikin.
Mutta kukin tavallaan. Se on hienoa jos on siinä elämässä onnellinen.
Ei edes ole! Muutin kotoa 15v ja aloin odottaa esikoista (SUUNNITELLUSTI) 17-vuotiaana. Ehdin täyttää 18 ennenkun lapsi syntyi. Sain myös yhden keskenmenon ennen.
Sitä ennen ehdin tehdä sitä mikä nuoruuteen kuuluu minun mielestäni, eli olla töissä 7pv viikossa 12-16 tuntia päivässä. Ehdin melkein kaksi vuotta sitä. Ryyppääminen ja matkustelu eivät kiinnosta, olen absolutisti ollut koko ikäni.
Nyt olen 21v ja juhlin juuri lapseni 3v synttäreitä. Ja ensi viikolla teen raskaustestin ja toivon että se olisi positiivinen, näin ensimmäisestä yrityskierrosta!
Meillä on oma paritalon puolikas ja loppuviikostra menemme katsomaan erästä omakotitaloa. Miehellä on yritys joka tuottaa melko hyvin, minä olen töissä, mutta en enää 12 tuntia vuorokaudessa, vaan normaalin 6-8t.
Myönnän että minua joskus tuntemattomat katsovat oudosti, se johtuu varmaan lähinnä siitä että en näytä kenenkään mielestä edes 21 vuotiaalta vaan ennemminkin 16 vuotiaalta, mikä tietysti aiheuttaa sitten tuntemattomissa negatiivisia reaktioita. Mutta sille en mitään voi.
Ja kuten joku tuolla jo mainitsikin en koe kovasti muuttuneeni minäkään 16-vuotiaasta. Vauvakuume minulla on ollut 14-vuotiaasta asti.
Olen aina ollut tarkka raha-asioista ja opetellut pitämään kirjanpitoa. Meillä on keskiverto ihmisten tulot ja säästetään jatkuvasti eri juttuihin (ei hankita isoja ostoksia lainalla tai luotolla). Meillä ei ole canal+, lehtiä ei tilata (luen netistä, kirjastossa, odotusauloissa, työpaikalla..), osa tavaroista hankitaan huuto.netistä tai kirppareilta. Tiedän koko ajan paljon meille tulee ja paljon meiltä menee rahaa. Tiedän myös paljon meille jää. Meillä ei ole varsinaisia säästöjä.
Mutta pointtini: vaikka olemme nuoria ja ns. varattomia ja vaikka kolmella lapsellamme on harrastuksia, niin siltikään meillä ei mene kaikki rahat ja aika lapsiin. On väärä syy "säästellä" lasten tekoa myöhäisempiin vuosiin siksi, koska ei muka ole varaa tehdä niitä nuorena.
Olimme molemmat opiskelijoita, kun lapset syntyi. Pienet lapset kuluttaa isoja vähemmän eikä se tuntunut paljoakaan taloudessa, kun samat vaatteet, vaipat, tavarat meni nuoremmilla (ei siis tarvinnut kaikkea uusiksi hankkia seuraavan lapsen syntymän myötä). Nyt kuluja lapsista on enemmän, mutta tulotkin kasvaneet. Säästämme tällä hetkellä 40e/kk uuteen pyykinpesukoneeseen (vanha hajoaa todennäköisesti pian), 30e/kk miehen kanssa yhteiseen lomaviikonloppuun (yht60e), joka tehdään kerran vuodessa.
Myös lapsilla on omat rahalippaat joiden käyttöä valvon minä. Rahalippaissa säilytetään syntymäpäivä, joulu, pääsiäis jne. rahat. Lapset ehdottelevat niille välillä jotain käyttöä (leffakäynti, uudet luistimet (minä tarjoan kirpparilta ostetut, mutta eräs lapsi kysyi voisiko ostaa omilla rahoillaan uudet), kausilippu huvipuistoon, synttärilahjat ystäville jne.)
Hieman rahaa jää hätävaraksi yllättävien tilanteiden varalle ja muu menee ruokaan, asumiseen ja autoihin, harrastemaksuihin jne.
En siis tajua miksi kaikki rahat ja aika menee muka lapsiin? Miten se on mahdollista, jos meidänkin pienistä duunarin tuloista voi toteuttaa vaikka ja mitä ottamatta velkaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ei jätä lapsia tekemättä nuorina rahan takia. Yksi syy on se, että kaikki ei halua tekaista mukulaa ekalle poikaystävälle. On ihan realiteetit kunnossa, että ne suhteet ei yleensä kestä kovin kauaa. Toiseksi, kaikki miehet ei hypi innoissaan tullessaan isäksi parikymppisinä opiskelijoina. Osa naisista ottaa jopa miehen mielipiteen huomioon, eikä heillä hups vain se ehkäisy pettänyt...
Ja rahasta. Toki voi lapsia tehdä vaikka sossun elätettäväksi. Mutta osa ihan oikeasti haluaa opintonsa päätökseen. Kaikki ei käy vain jotain amiskoulutusta vaan ovat satsanneet koulutukseen enemmän.
Ja se on tosiasia, että kun raha on lopussa niin monesti rakkaus häviää aika nopeaa niihin rahariitoihin ja kituutukseen.
Olen aina ollut tarkka raha-asioista ja opetellut pitämään kirjanpitoa. Meillä on keskiverto ihmisten tulot ja säästetään jatkuvasti eri juttuihin (ei hankita isoja ostoksia lainalla tai luotolla). Meillä ei ole canal+, lehtiä ei tilata (luen netistä, kirjastossa, odotusauloissa, työpaikalla..), osa tavaroista hankitaan huuto.netistä tai kirppareilta. Tiedän koko ajan paljon meille tulee ja paljon meiltä menee rahaa. Tiedän myös paljon meille jää. Meillä ei ole varsinaisia säästöjä.
Mutta pointtini: vaikka olemme nuoria ja ns. varattomia ja vaikka kolmella lapsellamme on harrastuksia, niin siltikään meillä ei mene kaikki rahat ja aika lapsiin. On väärä syy "säästellä" lasten tekoa myöhäisempiin vuosiin siksi, koska ei muka ole varaa tehdä niitä nuorena.
Olimme molemmat opiskelijoita, kun lapset syntyi. Pienet lapset kuluttaa isoja vähemmän eikä se tuntunut paljoakaan taloudessa, kun samat vaatteet, vaipat, tavarat meni nuoremmilla (ei siis tarvinnut kaikkea uusiksi hankkia seuraavan lapsen syntymän myötä). Nyt kuluja lapsista on enemmän, mutta tulotkin kasvaneet. Säästämme tällä hetkellä 40e/kk uuteen pyykinpesukoneeseen (vanha hajoaa todennäköisesti pian), 30e/kk miehen kanssa yhteiseen lomaviikonloppuun (yht60e), joka tehdään kerran vuodessa.Myös lapsilla on omat rahalippaat joiden käyttöä valvon minä. Rahalippaissa säilytetään syntymäpäivä, joulu, pääsiäis jne. rahat. Lapset ehdottelevat niille välillä jotain käyttöä (leffakäynti, uudet luistimet (minä tarjoan kirpparilta ostetut, mutta eräs lapsi kysyi voisiko ostaa omilla rahoillaan uudet), kausilippu huvipuistoon, synttärilahjat ystäville jne.)
Hieman rahaa jää hätävaraksi yllättävien tilanteiden varalle ja muu menee ruokaan, asumiseen ja autoihin, harrastemaksuihin jne.
En siis tajua miksi kaikki rahat ja aika menee muka lapsiin? Miten se on mahdollista, jos meidänkin pienistä duunarin tuloista voi toteuttaa vaikka ja mitä ottamatta velkaa?
1.lapset eivät lisää ihmisen huolten määrää ollenkaan
2.lapsellisten ihmisten on aivan yhtä helppoa lähteä viiden minuutin varoitusajalla kahville kuin lapsettomien, lapsellinen ihminen voi nukkua niin pitkään kuin haluaa vapaapäivinään, lasten takia ei tarvitse herätä aikaisemmin
3.lapsellisen ihmisen voi muuttaa ulkomaille viikon sisään aivan yhtä helposti kuin lapsetonkin, lasten asioista ei tarvitse huolehtia ollenkaan eikä järjestää niitä sen enempää kuin lapsettomankaan
4. lapsellinen ihminen voi käydä ulkona aivan yhtä usein ja milloin haluaa kuin lapsetonkin
5. synnytys ja raskaus ei muuta naisen vartaloa mitenkään
6.lapsellisella ihmisillä ei tarvitse olla rutiineja, koska lapset sopeutuvat jatkuviin muutoksiin yhtä helposti kuin aikuisetkinOnkohan sinulla vähän vääristynyt käsitys elämästä lasten kanssa vai mikä tässä mättää?
Kyllä, lapset lisäävät huolten määrää, äkkilähdöt hitaampia ja kenties vaikeampia oli kyse kahvista tai ulkomaille muutosta, lapsivapaat menot harvenevat, vartalo muuttuu lasten myötä ja elämä muuttuu monilla muillakin tavoin niin hyvässä kuin pahassa. Ei todellakaan ole vääristynyttä käsitystä elämästä lasten kanssa. Irvailin kylläkin sellaiselle.
Yhtä hyvin voisi kysyä, ovatko lapset pelkkä taakka vai onko heistä murheiden lisäksi kenties iloakin, tekeekö lapsettomuus immuuniksi murheille? Mitä sellaisilla "läheisillä" tekee joiden luokse pitää rynnätä sillä punaisella sekunnilla kun kutsu tulee, eivätkä odota sen vertaa ( edes teoreettisen ajan ) että pakkaa lapsen mukaan tai hyväksy häntä paikalle ollenkaan? Sulkeeko perheellisyys jo itsessään muuton ulkomaille ja kuinka ulkomaille muutto viikossa olisi yhtään realistisempi vaihtoehto lapsettomalle, työt/ opiskelut/muut vastuut, perhe, kaverit jne.? Entäpä ulkonakäynti, onko baarireissu väh. kerta viikkon nykyään jokin perusoikeus, jos satut "elämään nuoruutta"? Voiko lapseton olla rupsahtanut, lapsia saanut kaunis ja timmi, eikö jo aika ja painovoima muuta vartaloa? Eikö lapsettomalla ole velvoitteita, jotka vaativat rutiineja, unirytmiä, kotitöitä, onko lapseton automaattisesti sopeutuvainen ja kaikki lapset herkkiä muutoksille?
Lapsi ei tee ihmisestä vanhaa, velvoita elämään kuin vanha eikä lapsettomuus ole mikään velvoite/oikeus tehdä asioita huolettomasti viis veisaten niistä, kehen ne vaikuttavat ( sillä aina ne vaikuttavat johonkin ) . Vastuut ne on meillä kaikilla, ja 22-vuotias omansa kykeneväinen valitsemaan - jos ei ole, niin voidaan miettiä mikä siinä mättää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja toivottavasti lapsista tosiaan on vanhemmilleen muutakin kuin murhetta. Pointti olikin, ettei pitäisi kummastella sitä, jos 22- vuotias ei koe olevansa valmis äidiksi eikä tuomita tätä kypsymättömäksi heitukaksi, kun asia voi olla ihan päinvastoin sen pikkuvanhan 22-vuotiaan suhteen, joka on niin kypsä ja aikuinen kun on ihan pankkilainan hommannut. Siis että lapsesta seuraa aika paljon kaikenlaista huolta ja vaivaa, jota ehtii kokea myöhemminkin kuin 22- vuotiaana, ja yleiesti ottaen sen huolen ja vaivan tod näk sietää paremmin, kun on ehtinyt muutakin tehdä. Ettei siis muuta suoraan vanhempien luota miehen ja pikkuvauvan luo.
ja toivottavasti lapsista tosiaan on vanhemmilleen muutakin kuin murhetta. Pointti olikin, ettei pitäisi kummastella sitä, jos 22- vuotias ei koe olevansa valmis äidiksi eikä tuomita tätä kypsymättömäksi heitukaksi, kun asia voi olla ihan päinvastoin sen pikkuvanhan 22-vuotiaan suhteen, joka on niin kypsä ja aikuinen kun on ihan pankkilainan hommannut. Siis että lapsesta seuraa aika paljon kaikenlaista huolta ja vaivaa, jota ehtii kokea myöhemminkin kuin 22- vuotiaana, ja yleiesti ottaen sen huolen ja vaivan tod näk sietää paremmin, kun on ehtinyt muutakin tehdä. Ettei siis muuta suoraan vanhempien luota miehen ja pikkuvauvan luo.
suurin osa 22 vuotiaista äideistä ei onneksi ole pikkuvanhoja....ja mikä aikuisuuden mitta toi pankkilaina on.. sitten minusta olisi tullut aikuinen samana yönä kun täytin 18.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis että lapsesta seuraa aika paljon kaikenlaista huolta ja vaivaa, jota ehtii kokea myöhemminkin kuin 22- vuotiaana, ja yleiesti ottaen sen huolen ja vaivan tod näk sietää paremmin, kun on ehtinyt muutakin tehdä. Ettei siis muuta suoraan vanhempien luota miehen ja pikkuvauvan luo.
Minusta lapsista seuraa ennen kaikkea iloa ja rakkautta. Kaipa sitä huolta ja vaivaakin, mutta kyllä ennen kaikkea iloa ja sydäntä pakahduttavan suurta rakkautta.
Tosin en muuttanut suoraan vanhempien luota miehen ja pikkuvauvan luo. Asuin ensin huiman vuoden ;-) yksin ja sen jälkeen huiman toisen vuoden vain miehen kanssa. Sitten tuli pikkuvauva kuvioihin, kolmannen opiskeluvuoden alkaessa.
Minä en tosin myöskään kummastele muiden lastensaanti-ikää. Ei kuulu minulle, sitten niin pätkääkään. Tosin enpä ole liiemmin saanut kummastellua omasta lastensaanti-iästäniään.
Nimim. äidiksi niin reilu parikymppisenä kuin liki nelikymppisenäkin ja pari kertaa siinä välissä
MIKSI sen pitäisi olla TÄSMÄLLEEN SAMANLAISTA? Pointti kaiketi oli, että kaikki eivät ole haudan partaalla 45-vuotiaina, vaan voivat "elää uutta nuoruutta" kun lapset ovat aikuisia.
Kyllä mun appivanhemmatkin ovat asuneet n. 10 vuotta Afrikassa kun lapsensa ovat olleet aikuisia. Ja siellä reissanneet ja reppumatkailleet minkä jaloistaan ovat päässeet, ja hei, he olivat sentään jo 50-v kun anoppikin sinne muutti.
Se ero usein on 40+ iässä reissaamisessa ja 20+ iässä reissaamisessa, että rahaa on. Se reppureissaus ei ole käytännön sanelema pakko enää nelikymppisellä, kuten parikymppisellä.
Muutenkaan mä en oikein edes tajua tätä keskustelua, kun reissatahan voi lastenkin kanssa. Yksi tuttavaperhe ( kolme lasta) olivat juuri 3kk aasiassa, me oltiin kuukausi Afrikassa ( kolme lasta meilläkin)...