Olen hyvin tyytymätön äitini isovanhemmuuteen.

eivät huolehdi vanhemmistaan ja asu heidän kanssaan. Vaihtoehtonahan on se, että isovanhemmat muuttavat luoksesi ja saat huolehtia heistä vuosia.

Onneksi nykyäidit eivät itsekkäästi käy töissä vaan haluavat ensin hoitaa lapset ja sitten omat vanhempansa, eikös?

Ei sellaista ole tapahtunut sataan vuoteen. Jos silloinkaan muualla kuin maaseudulla.

me asuttiin pienellä savupiipputeollisuudesta elävällä paikkakunnalla ja äidin äiti vietti meillä monta talvea. Kesät hän asui toisen tyttärensä luona perheen vanhalla kotitilalla. Ei hänessä varsinaista hoitamista ollut, topakassa seitsenkymppisessä, mutta tietysti piti olla oma punkka ja täys ylöspito ja kaikkien piti teititellä häntä.

No ei kyllä ole aiemmatkaan sukupolvet ottaneet vanhempiaan luokseen...

eivät huolehdi vanhemmistaan ja asu heidän kanssaan. Vaihtoehtonahan on se, että isovanhemmat muuttavat luoksesi ja saat huolehtia heistä vuosia.

Onneksi nykyäidit eivät itsekkäästi käy töissä vaan haluavat ensin hoitaa lapset ja sitten omat vanhempansa, eikös?

Ei sellaista ole tapahtunut sataan vuoteen. Jos silloinkaan muualla kuin maaseudulla.

Meillä ihan sama tilanne. Äitini ei ole käynyt meillä kolmeen vuoteen. Kaikki muu on tärkeämpää kuin lapsenlapsi. Tiedän kuitenkin, että ystävilleen hän esittelee lapsenlapsen kuvaa ylpeänä. En odota isoäitiä lapsenvahdiksi tai lahja-automaatiksi. Minulle riittäisi että hän edes joskus osoittaisi aitoa kinnostusta lapsenlastaan kohtaan ja kävisi edes kerran vuodessa. Kyllä luulisi hyväkuntoisen ympäri maailmaa reissaavan tähän joskus ehtivän. Surullisinta on, että kouluikäinen lapseni ymmärtää jo tämän välinpitämättömyyden ja kyselee miksi mummo ei koskaan käy.

Voin hyvin kuvitella, että vanhana äitini ihmettelee katkerana miksi kukaan ei käy katsomassa häntä vanhainkodissa.

...niin hyvässä kuin pahassa. Lapset ovat herkkiä havaitsemaan, kuka heistä välittää ja kuka ei, senkin he huomaavat jos isovanhemmilla on lastenlasten joukossa suosikkeja vai ei. Ellei lapsille osoita välittämistä heidän ollessaan pieni, suhdetta vanhempana on vaikeampi rakentaa kun lapsille tulee muita kiinnostusten kohteita - kaverit ja harrastukset. Välinpitämätön isovanhempi jää ennen pitkää yksinäiseksi. Meidänkin appivanhemmat, joilla on ollut vilkas seuraelämä ja omat kaverit, ovat nyt kun 75 on ylitetty havainneet, että viikate alkaa niittää ikätovereita ja olisi kiva nähdä nuorempiakin sukupolvia. Heitä vaan on vaikeampi saada kylään, jos heistä tuntuu että heillä on merkitystä vain varaseurustelu-upseereina, jos isovanhempien tyttärenlapset eivät millään ehdi.

jonka isä siis on ihanan osallistuva mutta äitiä ahdistaa olla lastenlasten kanssa. Lapseni papasta ei tosiaan voi millään muotoa valittaa, mutta äitini on juuri tuollainen, että en minä nyt jaksa ottaa sitä hoiviini (huom! pappahan se aina hoitaa muutenkin, äitini ei todellakaan joudu olemaan se huolehtija) kun plaaplaaplaa, aina löytyy tekosyitä miksi ei halua lastenlastaan nähdä. Yritän välillä olla jopa kokonaan yhteyttä äitiini ja testaan, josko hän joskus kyselisi kuulumisiamme, mutta aina se aloite lähtee papan puolelta. Ja jos kerran kuussa pyydämme parin tunnin hoitoapua (asuvat lähellä), jaksaa äitini aina huomauttaa että hän hoiti viittä lasta samaan aikaan kun teki kotihommat ja työt ja hyvinhän hältä onnistui! Just joo, kun nimenomaan ei onnistunut häneltä tuo äitiys kovinkaan hyvin...

ja tätä tulkintijen & reaktioiden kirjoa.



Siltä vaikuttaisi että tällasessa tilanteessa (lapsi on pettynyt vanhempaansa isovanhempana) jonkun lähtöoletus on, että lapsen odotukset ovat kohtuuttomia. Toisen lähtöoletus taas on, että isovanhemman suoritus on rimanalitus.



Minkä verran isovanhemmalta sitten on kohtuullista toivoa?



Suurin osa täällä toivoi oikeasti vain kiinnostusta ja tunnetta, että välitetään. Minusta monet ketjussa kuvaillut isovanhemmat kuulostaa ihan järkyttävän välinpitämättömiltä.

on sellainen, jolla on statuslapsenlapset. 30- 40- ja 50-luvulla syntyneet voivat kuulua tähän, sitä ennen lapsenlapsia oli vaan eikä niistä niin tehty numeroa.



Statuslastenlasten kuvia esitellään tutuille ja lapsenlapsista puhutaan, mutta oikeasti ei ole kiinnostusta viettää aikaa heidän kanssa. Lapsenlapset ovat saavutus elämässä, kuten omaisuus, mutta heihin ei ole tunnesidettä.

Miten ihmeessä voi aina tulla jollekulle yllätyksenä se, että oma lapsi ei olekaan kaikkien ihmisten maailman napa......

on ihan tervettä että isovanhemmmilla on oma elämä. Siis omat menot, ystävät, harrastukset ja parisuhde. Olisi tosi ahdistavaa jos isovanhemman elämän ainoa sisältö olisi lapsenlapset ja perheeseemme kohdistuvat odotukset...

miten moni äiti jää nykyisin niin totaalisen yksin lastenkasvatuksen kanssa. Isät tietysti yleensä osallistuu enemmän kuin aiemmin, mutta ei sekään aina mene niin. Tää tulee useesti mieleen kun lukee stressaantuneiden, ahdistuneiden ja masentuneiden äitien kirjoitteluja täältä. Istuu kuvioon, että isovanhemmat ovatetäisiä. Kyllä se on minusta surullista, jollei omat lapsenlapset kiinnosta. Eihän siihen ketään voi pakottaa tietenkään, mutta ihmeelliseltä se silti tuntuu.

on ihan tervettä että isovanhemmmilla on oma elämä. Siis omat menot, ystävät, harrastukset ja parisuhde. Olisi tosi ahdistavaa jos isovanhemman elämän ainoa sisältö olisi lapsenlapset ja perheeseemme kohdistuvat odotukset...

Eihän kukaan ole puhunutkaan, että niiden täytyisi olla ainoa elämänsisältö?

Sen sijaan ketjussa on kuvailtu aika monta tapausta, joissa isovanhempia ei kiinnosta melkeinpä YHTÄÄN. Se on minusta outoa ja sydäntäsrkevää.

Omat menot isovanhemmille suo varmaan kuka tahansa. Mutta on luonollista toivoa myös vähän rakkautta ja kiinnostusta niin itseä kuin lapsenlasta kohtaan.

T. Yksi jonka äidin viimeisestä vierailusta on VIISI VUOTTA.

eivät huolehdi vanhemmistaan ja asu heidän kanssaan. Vaihtoehtonahan on se, että isovanhemmat muuttavat luoksesi ja saat huolehtia heistä vuosia. Onneksi nykyäidit eivät itsekkäästi käy töissä vaan haluavat ensin hoitaa lapset ja sitten omat vanhempansa, eikös?

Ei sellaista ole tapahtunut sataan vuoteen. Jos silloinkaan muualla kuin maaseudulla.

Mummo asui lapsensa perheen kanssa siitä lähtien kun vaari kuoli, hoiti kotia ja oli lastenlasten kanssa puoliksi pakosta. Eläkkeet oli olemattomat jne.

MInusta pitäisi pyrkiä samaan eli mummot lapsiperheisiin asumaan, ei olisi tarvetta aamu- ja iltapäivähoitopaikoille ja ruoka olisi pöydässä, kun tultaisiin töistä.

Hän tykkäsi minusta niin, että se kannattelee minua vieläkin. Mummon mielestä osasin mitä tahansa ja olin hyvin etevä :) Voi miten itsestään selvänä otin mummon rakkauden silloin, voi kun saisin vielä häntä siitä kiittää...



Sellaisen IHMISSUHTEEN haluaisin omillekin lapsilleni, mutta ei tule.

on ihan tervettä että isovanhemmmilla on oma elämä. Siis omat menot, ystävät, harrastukset ja parisuhde. Olisi tosi ahdistavaa jos isovanhemman elämän ainoa sisältö olisi lapsenlapset ja perheeseemme kohdistuvat odotukset...

Eihän kukaan ole puhunutkaan, että niiden täytyisi olla ainoa elämänsisältö? Sen sijaan ketjussa on kuvailtu aika monta tapausta, joissa isovanhempia ei kiinnosta melkeinpä YHTÄÄN. Se on minusta outoa ja sydäntäsrkevää. Omat menot isovanhemmille suo varmaan kuka tahansa. Mutta on luonollista toivoa myös vähän rakkautta ja kiinnostusta niin itseä kuin lapsenlasta kohtaan. T. Yksi jonka äidin viimeisestä vierailusta on VIISI VUOTTA.

niin ei se vauvan syntymä siihen muutosta tuo. Jos esimerkiksi häissä on vieraanan enemmän kavereita kuin sukulaisia niin voi melkein lyödä vetoa siitä, että se pari ei saa lapsilleen isovanhemmista hoitajaa ihan siksi, että monin eri tavoin halutaan tehdä pesäeroa lapsuudenperheeseen.

Eli jos haluaa lapsilleen ja näiden isovanhemmille hyvät suhteet niin luo sille perustaa jo ennen lasten syntymistä. Eli ei ällittele anopille, ei kiukkua omalle äidilleen eikä tee selväksi, että nyt minulla on oma elämä, teitä ei tarvita. Koska kun se tarve tulee, ei enää olekaan ketään avuksi, koska on ajanut kaikki pois.

on ihan tervettä että isovanhemmmilla on oma elämä. Siis omat menot, ystävät, harrastukset ja parisuhde. Olisi tosi ahdistavaa jos isovanhemman elämän ainoa sisältö olisi lapsenlapset ja perheeseemme kohdistuvat odotukset...

Eihän kukaan ole puhunutkaan, että niiden täytyisi olla ainoa elämänsisältö? Sen sijaan ketjussa on kuvailtu aika monta tapausta, joissa isovanhempia ei kiinnosta melkeinpä YHTÄÄN. Se on minusta outoa ja sydäntäsrkevää. Omat menot isovanhemmille suo varmaan kuka tahansa. Mutta on luonollista toivoa myös vähän rakkautta ja kiinnostusta niin itseä kuin lapsenlasta kohtaan. T. Yksi jonka äidin viimeisestä vierailusta on VIISI VUOTTA.

Tiedäthän, että jos lapset eivät ennen perheenperustamista ole väleissä vanhempiensa kanssa niin ei se vauvan syntymä siihen muutosta tuo. Jos esimerkiksi häissä on vieraanan enemmän kavereita kuin sukulaisia niin voi melkein lyödä vetoa siitä, että se pari ei saa lapsilleen isovanhemmista hoitajaa ihan siksi, että monin eri tavoin halutaan tehdä pesäeroa lapsuudenperheeseen.

Eli jos haluaa lapsilleen ja näiden isovanhemmille hyvät suhteet niin luo sille perustaa jo ennen lasten syntymistä. Eli ei ällittele anopille, ei kiukkua omalle äidilleen eikä tee selväksi, että nyt minulla on oma elämä, teitä ei tarvita. Koska kun se tarve tulee, ei enää olekaan ketään avuksi, koska on ajanut kaikki pois.

Tiedäthän, että vastauksesi onnistui kuulostamaan todella alentuvalta?

Et sinä tunne minua tai tilannettani, tai ketään muutakaan tässä ketjussa. Kenties jotkut meistä ovat itse tärvänneet sukulaissuhteensa tai vaativat kohtuuttomia; joillekin taas on vaan kohtalo jakanut huonot kortit sen suhteen.

Ehkä on helpompi vaihtoehto lähteä siitä olettamuksesta, että onnettomuus on aina ansaittu ja pettymys itse aiheutettua. Sillä tavalla ei tarvitse tuntea sitä ikävää, vihlaisevaa myötätuntoa muita kohtaan, voi vaan ylenkatsoa.

Minun lapsillani ei ole sitä onnea, että olisi läheiset ja lämpimät välit osallistuvien isovanhempien kanssa - mutta onneksi he eivät sitä koskaan kokemattomina tietenkään myös osaa kaivata. Itse kannan sydänsuruni kenenkään näkemättä ja ketään syyttämättä. Näin ovat asiat menneet, enkä minä niitä kykene muuttamaan, voin vaan olla lapsilleni mahdollisimman hyvä äiti. Ei mulla muuta sanottavaa ole.

Pyydä varamummoa jostain. Käänny esim. paikallisen Marttayhdistyksen, maatalousnaisten tai seurakuntien puoleen ja kysele mummoa, joka voisi vaikuttaa lastesi elämässä edes vähäsen.

jotenkin "olen hoitanut oman osuuteni" eikä siksi näe/hoida/ole osa lapsenlapsensa elämää. Siis mikä osuus? Oletus siitä että elämä on jotain kamalaa suorittamista ja ne omat lapset ovat jotain "osuuksia" tuntuu omituiselta ja kaukaiselta. Eikö ihmissuhteet, lapset, perhe ja lapsenlapset nimenomaan oloe sitä elämää ja rikkautta?

Minulle on perhe käsite johon kuuluu myös isovanhemmat, sekä miehen että omat vanhemmat. Ja tottakai me huolehdimme sitten heistä jos ja kun apua tarvitsevat. He myös lastemme onneksi haluavat tavata ja viettää aikaa lastenlasten kanssa. Oma äitini sanoi kuinka ihanaa on että 5v poika haluaa mennä mummolaan yöksi ja haluaa nukkua mummon vieressä. Mummo totesi vaan että tulkoon nyt niin pajon kun haluaa koska ei se "11v poika sitten enää mummon viereen halua ja aika se vaan menee niin nopeasti". Luojan kiitos mummille ja hänen kaukonäköisyydelleen! Ja poika rakastaa mummia täysin ehdoitta ja täysillä ja onneksi mummo osaa sitä arvostaa enemmän kun paikallisen karaokeiltoja tai laivaristeilyjä.

Mun täytyy sanoa että sääliksi käy teitä joiden vanhempia ei omat lapset ja lapsenlapset kiinnosta.

Aikakauslehdissä ja mainonnassa esitetään näitä ihanteita. Että terveet ja nuorekkaat, ymmärtäväiset ja viisaat isovanhemmat ovat jatkuvasti läsnä lastenlasten elämässä, asuvat suunnilleen naapurissa ja ovat aina saatavilla. Suvut lomailevat yhdessä etelässä, mummo leipoo perheelle tuoretta leipää, aurinko paistaa aina ja kaikilla on kivaa...

nyt viimeisin esimerkki, ettei mummo ehtinyt lapsenlapsensa syntymäpäiville - teatteri veti tällä kertaa pidemmän korren.



Ja lapsenlapsia on tasan 2, välimatkaa meillä muutama kilometri - ja tarjouduttiin hakemaan. Ja ajankohtakin oli jo viikkoja tiedossa...



Minkäpä tässä tekee. Appivanhemmat ajoi kuitenkin satojen kilometrien matkan syntymäpäiville ja olivat toivottuja vieraita.

sairaudet, riitely, sisarkateus tai se, että isovanhemmat alkavat käyttää lastenhoitoa tekosyynä arvostelulle ja puuttumiselle.

Aikakauslehdissä ja mainonnassa esitetään näitä ihanteita. Että terveet ja nuorekkaat, ymmärtäväiset ja viisaat isovanhemmat ovat jatkuvasti läsnä lastenlasten elämässä, asuvat suunnilleen naapurissa ja ovat aina saatavilla. Suvut lomailevat yhdessä etelässä, mummo leipoo perheelle tuoretta leipää, aurinko paistaa aina ja kaikilla on kivaa...

Meilläkin tytön toinen mummo (eli anoppini) on yli 70-vuotias eikä kovin hyvässä kunnossa. Hän ei jaksaisi lastamme hoitaa enkä sitä häneltä pyytäisikään, mutta hän jaksaa silti olla hyvä mummo: soittelee ja kyselee kuulumisia, kutsuu kylään, puuhaa ja juttelee lapsen kanssa ja on yleensä ottaen kiinnostunut. Hän välittää lapsenlapsestaan. Olen kiitollinen, ja välittäminen on vastavuoroista - mekin autamme häntä silloin kun hän apua tarvitsee, vaikkemme asukaan lähellä.