Olen hyvin tyytymätön äitini isovanhemmuuteen.

Mutta surra saa silti. Tosin siitä kannattaa myös osata päästää irti.

entä sinä, sisaruksesi, lapsenne? Olen itse 41 v isojen ja pienten lasten äiti. Jos nyt tulisin mummiksi (mikä vanhimpien lasteni iän puolesta olisi mahdollista) en ole varma olisinko valmis "jatkamaan" lastenhoitoa ilman taukoa riemumielin vaikka lapsia tykkäänkin.



Varmasti rakastaisin lapsenlastani mutta joskus haaveilen omastakin ajasta jota vielä ei ole tullut, eikä vastaavassa tapauksessa ei koskaan tulisikaan...

Minkä ikäinen äitisi on entä sinä, sisaruksesi, lapsenne? Olen itse 41 v isojen ja pienten lasten äiti. Jos nyt tulisin mummiksi (mikä vanhimpien lasteni iän puolesta olisi mahdollista) en ole varma olisinko valmis "jatkamaan" lastenhoitoa ilman taukoa riemumielin vaikka lapsia tykkäänkin.

Varmasti rakastaisin lapsenlastani mutta joskus haaveilen omastakin ajasta jota vielä ei ole tullut, eikä vastaavassa tapauksessa ei koskaan tulisikaan...

No minä taas olin jo lähemmäs kolmekymppinen esikoisen saadessani, ja mulla oli silloin (ja on edelleen) sellainen tunne, että sitä omaa aikaa oli jo ollut ihan liiankin kanssa, eikä se ollut mun tapauksessani mitenkään autuasta! Vasta äitiyden myötä tunnen pikku hiljaa kasvaneeni ihmiseksi, joka haluan olla.

Äidilläni oli silloin jo toista vuosikymmentä ollut tyhjä pesä (isosiskonikin sai lapsensa vasta minun jälkeeni), niin ettei meillä ollut siitä kyse että lapsenlapset olisi höökineet niskaan ennen kuin aiemmasta ruljanssista edes ehdittiin toipua.

Mutta pointtisi on minusta hyvä! Voi hyvin olla, että joissakin perheissä on tilanne juuri se, että äiti on saanut aina vaan venyä ja mukautua ja hoitaa ja hoivata vuosia ja vuosikymmeniä, ja sitten lapsenlapset tulevat juuri siinä vaiheessa, kun äiti/mummo vasta ekaa kertaa pääsisi nauttimaan ihan vaan omista jutuistaan. Varsinkin kun aiemmalla sukupolvella ei miehetkään usein osallistuneet juuri siihen perheen pyörittämiseen. Niin etten kyllä ihmettele jos jonkun äidin/mummon reaktio on sisäinen nurina: "Epistä, nyt oli mun vuoroni ihan vaan nauttia eikä aina hoitaa ja kantaa vastuuta!"

Ja silti lapsellakin on oikeus kuitenkin omiin surun ja pettymyksen tunteisiinsa (tosin ei niissä kannata alkaa rypemään).

Eipä muuten ihme että äideistä ja tyttäristä on kirjoitettu niin paljon kirjoja...! Niin mutkikkaita tapaa olla nää kaikki tunnesiteet.

23

Kyllä minäkin laittaisin harrastukseni, matkani, menoni ja ennen kaikkea parisuhteeni teidän pennun edelle, jos olisin isoäiti.

Olet itsekäs idiootti, ap.

Minusta on ihan normaalia että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan. Jos eivät ole, se vasta on epänormaalia!

Tottakai omat menot menee kaiken edelle mutta kai sitä joskus voisi olla edes vähän kiinnostunut!

Meillä ihan sama tilanne. Äitini ei ole käynyt meillä kolmeen vuoteen. Kaikki muu on tärkeämpää kuin lapsenlapsi. Tiedän kuitenkin, että ystävilleen hän esittelee lapsenlapsen kuvaa ylpeänä. En odota isoäitiä lapsenvahdiksi tai lahja-automaatiksi. Minulle riittäisi että hän edes joskus osoittaisi aitoa kinnostusta lapsenlastaan kohtaan ja kävisi edes kerran vuodessa. Kyllä luulisi hyväkuntoisen ympäri maailmaa reissaavan tähän joskus ehtivän. Surullisinta on, että kouluikäinen lapseni ymmärtää jo tämän välinpitämättömyyden ja kyselee miksi mummo ei koskaan käy.



Voin hyvin kuvitella, että vanhana äitini ihmettelee katkerana miksi kukaan ei käy katsomassa häntä vanhainkodissa.

Kyse ei ole mistään lastenhoitopalveluista vaan sitä että isovanhemmat välittäisivät. En odota sitä, että hoitaisivat lapsenlastaan. Riittäisi että olisivat edes vähän kiinnostuneita.

toivoa että isovanhemmat myös hoitaisivat lapsenlapsia edes joskus, siis esim. kaksi tuntia vuodessa?



Onko se jo sitä että pidetään palkattomana hoitoautomaattina?



Musta olisi tärkeää vuorovaikutuksen kannalta että vanhempani olisivat edes joskus, edes yhden kerran, keskenään meidän lasten kanssa. Kun se kontakti jää niin pinnalliseksi muuten, eivät kiinnitä lapsiin oikeastaan paljon mitään huomiota.



Tutustumisesta en kuitenkaan halua maksaa, ei siksi ettei minulla olisi rahaa vaan siksi että haluaisin että lapseni solmisivat isovanhempiinsa sukulaissuhteen eikä maksullista hoitosuhdetta.

Äitini pitää poikaani enemmän omana lapsenaan kuin minun lapsena ja pitää itseään parempana hoitajana kuin minua. Sanoi, että mun ois pitänyt jättää poika hänelle kun muutin pois hänen vierestä!



Haluaisin, että hän laittaisi oman elämänsä edelle eikä aina peruisi kaikkia omia menojaan kun pyydän lapsenvahdiksi! Peruu menonsa miesystävänsä luo, yhdistysten velvollisuudet ymsyms.

Ja hän on aina ollut suuri marttyyri, mielensäpahoittaja ja uhrautuja. Itseäni tuollainen elämänasenne raivostuttaa! Haluaisin, että hän olisi vieras MINUN kodissani eikä pesisi lattioita, pyykkäisi yms yms. (Ja kun hänelle tästä asiallisesti sanoo, hän "lähtee kotiin itkemään"!)

Oma äitini oli minulle loistava äiti, mutta ei hän toisten lapsista ole niin kiinnostunut. Itse jumaloin omaa lastani, mutta en myöskään ole ollut tai ole nykyäänkään erityisen kiinnostunut toisten lapsista. Tämä ei siis tarkoita, että pitäisin heitä epämiellyttävinä tai jotain, mutta ei minulle ole luontevaa ryömiä lattialla heidän perässään leikkimässä tai pyytää hoitoon.



Totta kai se surettaa, jos isovanhemmat eivät osoita minkäänlaista kiinnostusta, mutta kyllä toisaalta meidän täytyy myös hyväksyä se, etteivät kaikki ole lapsista niin kiinnostuneita (ja haluavat nauttia elämästään, sitten kun oma osuus on hoidettu).



niin kuin joku niin hyvin sanoikin, isovanhemmuuden täytyy lähteä isovanhemmasta itsestään, ei vanhempien omista toiveista

Ehka aitisi on menettanyt hermonsa teidan kanssa ollessaan, se tulee ensimmaisena mieleen noista kommenteista. Arvatenkin se on herattanyt syvaa hapeaa ja sita on ollut vaikea antaa anteeksi itselleen. (Apua, tuleekohan musta semmonen mummi... huudan valilla lapsille kun olen vasynyt tai stressaantunut ja koen siita kauheaa ahdistusta ja hapeaa jalkeen pain...)



Oma aitini on kommentoi usein esikoiseni ollessa vauva sita miten silloin kun hanella oli eka lapsi han oli yksinainen (uus paikkakunta jne.). Tuli olo ettei han varmaan nauttinut niin kovin siita aitiydesta. Mietin usein etta onko se vaikuttanut siihen etta ei ole myoskaan ollut yhtaan kiinnostunut mun lapsista heidan ollessaan vauvoja. Juttujen tasolla kylla, mutta ei sitten irl.



Naita on vaikea ottaa puheeksi aidin kanssa koska tuntuu etta han kokee siita syyllisyytta ja kieltaa kaiken (vaikka kylla muistan ihan tasan tarkkaan miten poissaoleva han oli lasteni ollessa pienia).



Omat vanhempani olivat kamalan innoissaan raskaudesta, mutta sitten kun lapseni syntyi he katosivat jonnekin. Kylla sita on oikeus toivoa omilta vanhemmiltaan etta voisi jakaa vanhemmuutta heidan kanssaan. Jos ei hoitoapua niin kuitenkin jakamista, keskustelua, yhdessaoloa jne. Lapsen saanti herkistaa muutenkin pohtimaan omaa lapsuuttaan ja suhteita vanhempiin.



Minakin odotan mummiaikoja vaikka omat lapset on pienia viela, toivottavasti saan viela kokea senkin onnen. Toivottavasti osaan sitten olla lasna ja tukena ja apuna tutustumassa uusiin pieniin ihmisiin.

Omaan sellaisen ajattelutavan, että vanhemmuus tulee ensin ja vasta sitten kaikki muu. Se on pyyteetöntä ja ylittää aikuisen iän poikakaverit ja muut menot. En koe ole velvollinen huolehtimaan omasta äidistäni, koska hänkään ei huolehdi minusta eikä välitä lapsestani. Ja vanhemmat huolehtivat omista jälkeläisistään ensisijaisesti, ei se kuulkaa mene niin että lapset huolehtivat ensisijaisesti vanhemmistaan. Se oli taas heidän vanhempiensa tehtävä. Teillä on pahasti perusasiat sekaisin..

:D :D :D

Voi hyvin olla, että joissakin perheissä on tilanne juuri se, että äiti on saanut aina vaan venyä ja mukautua ja hoitaa ja hoivata vuosia ja vuosikymmeniä, ja sitten lapsenlapset tulevat juuri siinä vaiheessa, kun äiti/mummo vasta ekaa kertaa pääsisi nauttimaan ihan vaan omista jutuistaan. Varsinkin kun aiemmalla sukupolvella ei miehetkään usein osallistuneet juuri siihen perheen pyörittämiseen. Niin etten kyllä ihmettele jos jonkun äidin/mummon reaktio on sisäinen nurina: "Epistä, nyt oli mun vuoroni ihan vaan nauttia eikä aina hoitaa ja kantaa vastuuta!"

Jokainen voi ihan omalle kohdalleen kuvitella vastaavan tilanteen ja miettiä, olisiko haluja toimia ilmaisena lapsenvahtina kaiken vapa-ajan...

Kyllähän tämä on totta kun sitä kylmän rauhallisesti ajattelee. Ainoa sukulaissuhde joka oikeasti velvoittaa on vanhempien suhde lapsiinsa, kaikki muu on vapaaehtoista.

Sitä vain vanhempana kovasti haluaisi tarjota lapsilleen ne isovanhemmat, ehkä siksi kun isovanhemmat olivat niin tärkeät itselleni silloin omassa lapsuudessani. Lapset tässä enemmän menettävät kuin minä. Mutta ei ihmissuhteita tosiaan voi pakottaa.

Totta kai se surettaa, jos isovanhemmat eivät osoita minkäänlaista kiinnostusta, mutta kyllä toisaalta meidän täytyy myös hyväksyä se, etteivät kaikki ole lapsista niin kiinnostuneita (ja haluavat nauttia elämästään, sitten kun oma osuus on hoidettu).

Mitä ihmettä mahdat tarkoittaa?

Omaan sellaisen ajattelutavan, että vanhemmuus tulee ensin ja vasta sitten kaikki muu. Se on pyyteetöntä ja ylittää aikuisen iän poikakaverit ja muut menot. En koe ole velvollinen huolehtimaan omasta äidistäni, koska hänkään ei huolehdi minusta eikä välitä lapsestani. Ja vanhemmat huolehtivat omista jälkeläisistään ensisijaisesti, ei se kuulkaa mene niin että lapset huolehtivat ensisijaisesti vanhemmistaan. Se oli taas heidän vanhempiensa tehtävä. Teillä on pahasti perusasiat sekaisin..

isovanhemmat toimisivat ilmaisena lapsenvahtina kaiken vapaa-ajan? Tai mitään sinne päinkään? Oletko lukenut näitä viestejä?

Jokainen voi ihan omalle kohdalleen kuvitella vastaavan tilanteen ja miettiä, olisiko haluja toimia ilmaisena lapsenvahtina kaiken vapa-ajan...

Voi hyvin olla, että joissakin perheissä on tilanne juuri se, että äiti on saanut aina vaan venyä ja mukautua ja hoitaa ja hoivata vuosia ja vuosikymmeniä, ja sitten lapsenlapset tulevat juuri siinä vaiheessa, kun äiti/mummo vasta ekaa kertaa pääsisi nauttimaan ihan vaan omista jutuistaan. Varsinkin kun aiemmalla sukupolvella ei miehetkään usein osallistuneet juuri siihen perheen pyörittämiseen. Niin etten kyllä ihmettele jos jonkun äidin/mummon reaktio on sisäinen nurina: "Epistä, nyt oli mun vuoroni ihan vaan nauttia eikä aina hoitaa ja kantaa vastuuta!"

Jokainen voi ihan omalle kohdalleen kuvitella vastaavan tilanteen ja miettiä, olisiko haluja toimia ilmaisena lapsenvahtina kaiken vapa-ajan...

Näytä nyt edes yksi viesti, missä on edes pyydetty sitä lastenhoitoapua? JOku on ehkä toivonut, että joskus mummi haluaisi olla lastenlasten kanssa ihan itsekseenkin, mutta muuta en ole kyllä parhaalla tahdollakaan onnistunut näkemään.

Kyse on ollut KIINNOSTUKSESTA, siitä että osoittaisi niille lapsenlapsille, että heistä välitetään, ja ollaan ylpeitä.

Siinä voi vanhus oikeasti sitten miettiä yksinään paskavaipoissaan, että hitsi, nyt se mun lapsi varmaan just on saanut omat lapsensa maailmalle, ja ajattelee " epistä, nyt on mun vuoroni", kun pitäisikin lähteä sitä omaa vanhempaa hoitamaan. Mutta onneksi vanhusta lämmittää ne muistot kaikista kivoista harrastuksistaan ja reissuistaan.

PS. mä en oikeasti vaan ymmärrä, miten vapaa-aika ja harrastaminen sun muu sulkee pois lastenlasten näkemisen EDES KERRAN KUUSSA??? Ihan oikeasti?

Mua vaan kyrsii teidän joidenkin puolesta. Meillä on kolmet isovanhemmat ( miehen, äitini puolisoineen ja isäni puolisoineen) ja vielä isomummikin, jotka on kaikki kiinnostuneita meidän lapsistamme, ja aina saadaan hoitoapua jos tarvitaan. Ja on ihan varma, että yksikään meidän suvun vanhus ei joudu vanhuuttaan yksin viettämään.

vaan siitä, että välittää,tykkää ja haluaa nähdä lapsia.

Meidän pojilla yksi mummo ja ikää 72v.

Ei todellakaan hoida meidän lapsia, mutta rakastaa ja on läsnä.

Mummo ei edes jaksaisi hoitaa, mutta pojat tärkeitä hänelle.

Minun äitini ei ole käynyt meillä viiteen vuoteen. Aluksi pyysin häntä tulemaan, mutta kun hän ei koskaan tullut, ajattelin että en jaksa houkutella, kun ei hän kuitenkaan tule. Me käymme äitini luona 1-2- kert vuodessa. Äitini ei ole koskaan auttanut minua millään tavalla. Hän ei ole kiinnostunut minun lapsistani. Olen hyväksynyt asian, koska mielestäni äidilläni ei ole velvollisuuksia minun lapsiani kohtaan. Välillä olen surullinen, mutta en ole kuitenkaan koskaan huomauttanut äidilleni asiasta, mielestäni se on hänen valintansa.



Mieheni äiti onkin sitten aivan päinvastainen tapaus. Hänestä oli todella paljon apua, kun lapset olivat pieniä. Silloinkin hän teki asioita piittamatta minun mielipiteistäni, mutta silloin ajattelin, että pääasia on, että lapset tulee hoidettua. Nyt lapset ovat jo murrosikäisiä, mutta anoppi kohtelee heitä kuin kolme vuotiaita. Anoppini järjestelee kotimme poissaollessani uuteen järjestykseen,koska se on hänen mielestään hyvä. Hän on vaihtanut matot , lamput , pöytäliinat, siirrellyt huonekalut ym. Hän puuttu lasten kasvatukseen, soittelle jatkuvasti lapslle ja kmentaa heitä.



Anoppi ilmoittaa, miten vieteään kesäloma, joulu ym, ja jos se ei sovi loukkaantuu ja toetaa, että eikö kelpaa. Hän on kaikkien alojen erikoisasiantuntija eikä häpeile neuvoa joka asiassa.

Hän tunkeutuu joka paikkaan, harrastuksiin,koulun tilaisuksiin ym. Joudumme salailemaan häneltä asioita, ettei hän ilmesty kustumatta paikalle.

Kaikesta yllämainutusta huolimatta, hän on ihan mukava ihminen, mutta on ikävää, että hänellä on mennyt aivan överiksi tämä meidän asioihhin puuttuminen. Välillä hän on jopa hiiviskellyt lähistöllä ja urkkinut, mitä puuhaamme.



Olen yrittänyt olla kiitollinen, mutta toisinaan väsyn todella kaikkeen. Välillä huomaan ajattelevani, että mitähän anoppi sanoo/ajattelee, jos teen näin tai noin, vaikka minun ei tarvitse häneltä kysyä. Olen tottunut pyytelemään anteeksi, jos teen eri tavalla, kun anoppi haluaa. Olen pyydellyt anteeksi kesälomaani, joulua,äitienpäivää lähes kaikkea. Lisäksi anoppi on sellainen, että joko tehdään niin kuin hän sanoo, tai sitten ei ollenkaan. Olen yrittänyt puhua, mutta se johtaa itkuun ja siiehn,että tämäkö on kiitos, vaikka hän on kaikkensa teidän takia tehnyt. Hän ei pysty vastaanottamaan kritiikkiä. Välillä tuntuu, etten edes elä omaa elämääni, vaan jonkun toisen.



Nyt olen alkanut ajatella, että minulla on oikeus tehdä asioita oman mieleni mukaan. Tarkoituksella en kuitenkaan halua loukata ketään. En jaksa pyydellä anteeksi kokoa ajan asioita, joita ei tarvitse. Olen mielestäni saanutkin vähän anoppiakin järjestykseen, mutta hän käyttää aina tilaisuuden hyväkseen ja tuppautuu ja neuvoo.

Olen miettinyt, että minulla on kaiksi aivan ääripää mummoa. Yritän hyväksyä molemmat, vaikka se on välillä vaikeaa. Yritän saada anopin ymmärtämään, että lapset ovat jo sen ikäisiä, että mummoa enää joka käänteessä tarvita, vaikka mummo on edelleen tarpeellinen ja tärkeä. Eli kaksi mummoa, kaksi ääripäätä. Sellaista elämä on, ei voi mummoja valita, kuten ei vanhempiaankaan.

tosissaan tuolla et isoäidin pitää laittaa lapsenlapsensa etusijalle jopa oman parisuhteen kustannuksella??? Mä en ede keksi mitä tollaselle ihmiselle pitäis sanoa jotta se ymmärtäis ......

vanhemmille. He ovat olleet täydellisiä isovanhempia. He ovat halunneet viettää aikaa lastenlastensa kanssa, kiinnella lapsen juttuja, lukea satuja, touhuta ulkona ja laulaa lauluja. Lastenhoitoakin pyysimme toisinaan.



Meidän lapsuudessamme vanhemmat eivät tehneet mitään edellämainittua meidän kanssa.



Mutta kyllä se isovanhemman ja lapsen suhde kehittyy eri tavalla verrattuna siihen, että lapsen vanhempi pyörii siinä samassa. Ei se ole välttämättä sen kummempaa kuin antaa lapsen ja isovanhemman jutella kahdestaan.



Meidän lapset ovat jo parikymppisiä ja nyt näkyy, miten hyvä suhde lapsilla on isovanhempien kanssa. Mummeille soitellaan, käydään kylässä, autetaan raskaammissa hommissa ja kyyditään kauppaan. Toinen ukeista kuoli viime vuonna ja se oli lapsille hirveä järkytys. En osaa edes kuvitella miten käy, kun mummoista aika jättää.