Avoliitto "koeaikana".

eli sekä avo- että avioliitot. Jokainen roikkukoon missä muodossa haluavat.

joku ei halua mennä naimisiin. Mitä ihmeen väliä sillä on niille lapsillekaan?



Mä en usko että meidän lapset välttämättä edes tietäisivät vaikka me ei oltaisi naimisissa. Meillä on eri sukunimet, heille me olemme äiti ja isä, asumme yhteisessä kodissa perheenä. Lapset eivät ole koskaan esim. kysyneet olemmeko me naimisissa. Hääpäivää kyllä olemme aina juhlineet (kahdestaan), mutta sekään ei ole toistaiseksi herättänyt lapsissa mitään erityisempää kiinnostusta meidän avioliittoa kohtaan.

Naimisissa olevat naiset tuntuvat kovasti surkuttelevan kanssasisariaan, jotka eivät ole vihille asti "päässeet".



Ja mitä pahaa on siinä, että avoliitossa elellään vaikka naimisiin haluttaisiinkin? Jos nainen haluaa naimisiin ja mies ei, on sitten joidenkin mielestä niin kamalaa, jos nainen tässä joustaa kun ei väkisin halua miestään vihille viedä, ja yhdessä hankkivat lapsia yms. (Voihan se tuotakin naista harmittaa, mutta miksei tässä asiassa voisi joustaa ihan samalla tavalla kuin auton/asunnon hankinnassa jne?)

Its een kuitenkaan ymmärrä tuota ajatusta, että avoliitto olisi joku koeaika. Mulle se ei ollut sitä. Seurustelu on sitä koeaikaa, jolloin tutustutaan toiseen ja päätetään, onko tämä se oikea vai ei. Meillä suurin päätös oli yhteen muuttaminen, mikä tarkoitta kummallekin ilman muuta sitä, että se on päätös yhteisestä loppuelämästä ja avioliitosta. Suoraan sanottuna en ymmärrä niitä, joille avoliitto on yhtä kuin seurustelu.



Ja ei olla mitään uskovaisia ja asuttiin siis avoliitossakin miehen kanssa ennen avioliittoa ja en ajattele, että seksi kuuluisi vain avioliiittoon.

Mutta paljon on näitä, jotka olosuhteiden pakosta muuttavat nopeasti yhteen..



En minäkään kerennyt tapailla miestä kuin 3kk kun jo muutimme käytännössä yhteen. Vasta sen jälkeen on todella selvinnyt, että voisin viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Miten mukamas tapailuaikana voi ymmärtää mitään toisen tavoista, jotka kuitenkin on suurimmat riidanaiheuttajat parisuhteissa eli kotityöt jne.

Meillä suurin päätös oli yhteen muuttaminen, mikä tarkoitta kummallekin ilman muuta sitä, että se on päätös yhteisestä loppuelämästä ja avioliitosta. Suoraan sanottuna en ymmärrä niitä, joille avoliitto on yhtä kuin seurustelu. Ja ei olla mitään uskovaisia ja asuttiin siis avoliitossakin miehen kanssa ennen avioliittoa ja en ajattele, että seksi kuuluisi vain avioliiittoon.

Mä olen kaksikin kertaa asunut avoliitossa ennen nykyistä avioliittoani (joka sekin alkoi avoliitolla, tosin silloin olimme jo kihloissa) ihan siksi että se oli käytännöllistä ja kivaa. Miksi yhdessä asumisen pitäisi olla merkki siitä että aikoo asua yhdessä koko loppuelämänsä? Sehän on vain kämppä. Seurustelevatkin usein nukkuvat toistensa luona, vaikka asuntoja onkin kaksi.

Seurustelevatkin usein nukkuvat toistensa luona, vaikka asuntoja onkin kaksi.

Ja nimenomaan tämän takia monet, etenkin nuoret, päätyvät avoliittoon, ja siksi se on "koeaika". Nuorina mekin järkeiltiin, että kun ollaan kuitenkin iso osa vuorokaudesta toistemme tykönä, niin emme viitsi maksaa kahta vuokraa muutenkin vähäisestä opiskelijabudjetista. Ei tähän mitään sen isompaa tulevaisuudenkuvaa liittynyt silloin alkuun. Aikahan sen sitten näyttää onko avioliiton aika vai ei.

Miksi avioliiton pitäisi olla merkki siitä, että aikoo olla naimisissa lopun ikää. Sehän on vain juridinen sopimus, jonka voi purkaa koska vaan.

[ Miksi yhdessä asumisen pitäisi olla merkki siitä että aikoo asua yhdessä koko loppuelämänsä? Sehän on vain kämppä. Seurustelevatkin usein nukkuvat toistensa luona, vaikka asuntoja onkin kaksi.

No itse miellän avoliiton nimenomaan testivaiheena; osoittautuuko ihminen myös yhteisessä arjessa sellaiseksi, jonka kanssa haluaa olla loppuelämänsä ja jonka kanssa haluaa sitoutua. Jokainen toki näkee tämän asian siten kuten tykkää, mutta itse ainakin kokisin sen jotenkin umpikujana, jos mies ei haluaisi naimisiin (ei nyt eikä mahdollisesti koskaan), mutta lapset kyllä kelpaisivat (siis jos/kun itse kuitenkin haluaisin naimisiin). Tässä kohtaa minulle tulisi varmasti mieleen, että ei me taideta sittenkään olla "samalla tasolla" tai toisillemme tarkoitetut.



Minulle ja miehelleni oli alusta asti selvää, että nyt tässä ollaan onnellisia ja katsellaan, ja sitten jos/kun päätämme oikeasti sitoutua toisiimme ja mahdollisiin tuleviin lapsiin, menemme naimisiin ja näin muodostamme keskenämme yksikön, perheen. Minä ilmaisin asiaan halukkuuteni jo ennen miestä, mutta mies halusi vielä odottaa, mikä kävikin minulle, nuoria kun oltiin - ja varsinkin kun mies koko ajan antoi ymmärtää että kyllä mä tunnun "siltä oikealta", mutta hän haluaa silti olla ihan varma, naimisiin kun hän menee vain kerran.



No, nyt me olemme onnellisesti naimisissa ja olen miehelleni oikein kiitollinen niistä neljästä avoliittovuodesta, jolloin sulauduimme tavoiltamme yhteen / opimme sietämään toistemme kummallisuuksia. Mutta täytyy sanoa, että jos mies ei vielä 6-8 vuodenkaan jälkeen olisi ollut minusta varma, niin varmaankin olisin vetänyt asiasta omat päätelmäni ja nostanut kytkintä.

en olisi muuttanut vielä yhteen jos olisin ollut sillä mielellä että enpä nyt tiiä, suattaahan tämä kestääkkin tai sitten ei.

En vaan halua jakaa kotiani kenenkään koeajokappaleen kanssa.

Its een kuitenkaan ymmärrä tuota ajatusta, että avoliitto olisi joku koeaika. Mulle se ei ollut sitä. Seurustelu on sitä koeaikaa, jolloin tutustutaan toiseen ja päätetään, onko tämä se oikea vai ei. Meillä suurin päätös oli yhteen muuttaminen, mikä tarkoitta kummallekin ilman muuta sitä, että se on päätös yhteisestä loppuelämästä ja avioliitosta. Suoraan sanottuna en ymmärrä niitä, joille avoliitto on yhtä kuin seurustelu. Ja ei olla mitään uskovaisia ja asuttiin siis avoliitossakin miehen kanssa ennen avioliittoa ja en ajattele, että seksi kuuluisi vain avioliiittoon.

No itse miellän avoliiton nimenomaan testivaiheena; osoittautuuko ihminen myös yhteisessä arjessa sellaiseksi, jonka kanssa haluaa olla loppuelämänsä ja jonka kanssa haluaa sitoutua. Jokainen toki näkee tämän asian siten kuten tykkää, mutta itse ainakin kokisin sen jotenkin umpikujana, jos mies ei haluaisi naimisiin (ei nyt eikä mahdollisesti koskaan), mutta lapset kyllä kelpaisivat (siis jos/kun itse kuitenkin haluaisin naimisiin). Tässä kohtaa minulle tulisi varmasti mieleen, että ei me taideta sittenkään olla "samalla tasolla" tai toisillemme tarkoitetut.

sulle ei kelpaisi mitkään miehen rehellisesti esittämät argumentit avioliittoa vastaan? Siis jos hän oikeasti haluaisi olla kanssasi loppuikänsä, haluaisi lapsia kanssasi ja rakastaisi sinua enemmän kuin itseään, niin tämä ei riitä? Koska vaikka sulle naimisiinmeno olisi kaiken sitoutumisen mitta niin miehelle se saattaisi olla esim. patriarkaalinen tapa sitoa nainen mieheen tai jotain mitä tahansa muuta, kuin sitä, että ei ole valmis sitoutumaan. Tällöin minusta on ihan älytöntä, että naiselle se kihlasormus on joku kynnyskysymys, ja sitten otetaan joku tyyppi, joka suostuu naimisiin, vaikka siinä olisi miljoona muuta vikaa.

Onhan se ei-samalla-tasolla-juttu totta silloin, jos mies on vielä katselukannalla ja siksi ei avioidu, mutta ei se aina siitä johdu, ja aika itsekästä olla kuuntelematta toisen osapuolen mielipiteitä asiasta ja jyrätä vaan omansa.

mies joka ei halua?

mies joka ei halua?

jos molemmat haluaa aina olla oikeassa ja että asiat tehdään niin kuin itse haluaa, niin eihän tuosta eikä mistään muusta mielipide-erosta pääse yli ja sitten pitää vain etsiä joku, jota voi käskyttää miten lystää. Mutta minulle tämä nimenomainen asia vain on niin mitätön, että ihmettelen sellaista, joka siksi lopettaa täydellisen parisuhteen, ettei pääse naimisiin. Jos siis toisella on hyvät perustelut sille, miksei halua avioitua. Sehän nyt on niin, että jonkun täytyy aina joustaa parisuhteissa ja jos itse joustaa esim. tässä niin se toinen varmaan joustaa jossain toisessa. Ne lakijututkin kun voi hoitaa ilman avioitumista. Sen sijaan taas lasten tekeminen on ihan eri mittaluokan juttu, ja siitä ei oikein voi joustaa, jos toinen todella paljon haluaa lapsia ja toinen ei missään nimessä. Avioituminen itsestäni on paljon pienempi juttu, vähän kuin että maalataanko asunto vaaleankeltaiseksi vai beigeksi.

suostua menemään naimisiin.



Miksi kukaan vastustaisi kiven kovaan ja viimeiseen asti jotain yhtä mitätöntä asiaa kuin asunnon maalivalinta keltaisen ja beigen välillä?

ei ainakaan kiinnosta pätkääkään, mitä muut tekevät ja miten parisuhdettaan elävät. Minun puolestani muille avoliitto voi tarkoittaa koeaikaa, ikuista yhdessä oloa, kämppisasumista yhtä hyvin kuin avioliitto ikuista suhdetta tai vaikka lumeliittoa.



Miten te ihmiset JAKSATTE jankata tästä aiheesta ketjukaupalla? Hankkikaa joku harrastus!

yhdessä elämisen harjoitteluun. Varmaan useimmille tulee avioliitto ajankohtaiseksi siinä vaiheessa kun päätetään, että nyt alkaisi olla perheen perustamisen aika.



Me asuttiin 6 v yhdessä ennen naimisiin menoa, eikä se tuntunut roikkumiselta.

suostua menemään naimisiin. Miksi kukaan vastustaisi kiven kovaan ja viimeiseen asti jotain yhtä mitätöntä asiaa kuin asunnon maalivalinta keltaisen ja beigen välillä?

Itsellä tilanne, että olen avoliitossa mutta asumme erillään. Muutamme yhteen, sitten kun menemme naimisiin. Tää ei taidakaan olla niin yleistä.

Itsellä tilanne, että olen avoliitossa mutta asumme erillään. Muutamme yhteen, sitten kun menemme naimisiin. Tää ei taidakaan olla niin yleistä.

Kieltämättä äärimmäisen harvinainen tilanne. Sanoisin että lähes kaikki avoliitossa asuvat asuvat yhdessä. Osa heistä saattaa olla kihloissakin. Mutta erillään asuva avopari on kieltämättä harvinainen tapaus.

pätkääkään, roikkuuko joku vaikka koko elämänsä avoliitossa tai hirressä tms.

Joku ihme trauma teillä avoliittolaisilla kun pitää aloittaa joka päivä tästä samasta aiheesta uusi jankutusketju.

Mietin tuossa, että kun nykyään on yleistä asua vuosiakin avoliitossa ennen avioliittoa, niin miten avioliiton kannattajat nyt sitten suhtautuvat tähän? Mitä jos elää avoliitossa, ja avioliittoaikeet ovat nuorella parilla sillä tasolla, että "sitten joskus" (jos koskaan). Avoliittohan on monille sitä koeaikaa, että katsellaan uskaltaisiko sen toisen kanssa lupautua elämään loppuelämänsä. Onko tässäkin jotain pahaa? Eikö tämä ole ennemminkin hyvä juttu, varmasti paljon avioliittoja jää solmimatta, kiitos avoliiton mahdollisuuden.

Milloin avoliitossa eläjistä on tullut siinä roikkujia? Viiden vuoden päästä? Kymmenen vuoden päästä?