Te joiden mies ei noteerannut raskausaikaa juuri mitenkään-

Onpas täällä todellakin monia joiden miehet eivät ole olleet lainkaan kiinnostuneita tulevasta lapsestaan, oikeastaan tästä saa sen kuvan että lähes kaikilla on asiat näin ja että se on ihan normaalia.

No, kai se sitten onkin, ehkä meillä oli sitten vaan asiat poikkeuksellisen hyvin, koska mieheni oli innolla mukana koko raskausajan. Ei siis erityisemmin paaponut kuin muutenkaan, mutta eipä sitä mielestäni tuossa aloituksessa kysyttykään.



Mutta mulla tosin on vaan se yksi raskaus takana, eli en ole oikein ekspertti sanomaan ;)

Tätä on vaikea sanoa oikein, mutta yritän.

Mun mieheni oli mukana koko raskauden ajan jokaisella neuvolakäynnillä, ultrissa, vaunukaupoilla, surffaili esim huutiksesta tarvikkeita jne. Kuitenkin hän suhtautui kaikkeen kylmän viileesti, eikä osoittanut tunteitaan, vaikka sanoi olevansa todella iloinen. Oli jotenkin hälläväliä-fiiliksillä kokoajan.

Synnytyksessä sama meno jatkui. Mies istui vieressä eleettömänä, antoi käden puristettavaksi ja kertoi aina kun supistus oli tulossa, että tiesin aloittaa ilokaasun hengittämisen ajoissa. Poissaoleva olisi ehkä hyvä sana kuvaamaan hänen eleitään ja olemustaan.

Raskausaikana ihmettelin asiaa itsekseni, muttei me puhuttu siitä. Jälkeenpäin asia tuli puheeksi ja mies kertoi vain pelänneensä minun ja lapsen puolesta. Olin sairaslomalla koko viimeisen kolmanneksen äitiyslomaan asti ja kyseessä oli siis viime kesän helteet, kun LA oli elokuun lopussa. Hän tunsi itsensä niin voimattomaksi, kun tiesi, ettei voi tehdä asioille mitään.

Ensinnäkin;tämä ei ole eka raskauteni. Silloinhan sitä jotenkin ymmärtääkin ettei miestä kiinnosta; varsinkin kun joka ikinen neuvolan lehtinenkin toitottaa, kuinka pihalla isät on raskausaikana ja kuinka äidin pitäis suurinpiirtein paapoa sitä miestä eikä toisinpäin.;)

Toisekseen, osa ei selvästi ole ymmärtänyt pointtia. Minä ja lapsi ollaan kaksi erillistä ihmistä, vaikka lapsi elää sisälläni. En MINÄ tarvitse erityistä huomiota, mutta kaipaan miehen kiinnostusta LASTA KOHTAAN - sitä omaa, ainutlaatuista lastaan kohtaan joka on olemassa ja elossa jo nyt, käsin kosketeltavana. Vaikka minä nyt jo tiedän, että hänestä tulee hyvä isä, niin silti minusta on suoraan sanottuna outoa, ettei häntä kiinnosta ajatella lastaan ollenkaan. Jos meille olis tulossa mikä tahansa iso elmänmuutos muutaman viikon päästä, keskustelisimme siitä yhdessä, tekisimmme suunnitelmia ja miettisimme mikä voi mennä vikaan ja mitä hyviä puolia siihen liittyy, mut nyt emme toimi niin. Minusta odotukseni miestäni kohtaan ovat täysin kohtuullisia ja realistisia. En mä näitä lapsia yksin halunnut enkä yksin tehnyt, enkä halua olla yksin se, jota lapsi kiinnostaa raskausaikana.

ap.

Mies kun kuitenkin halusi lapsia ja iloitsi raskauksista. Meillä siis kolme lasta ja aina on mennyt samalla kaavalla.



Mies ei osannut elää myöden sillä tavalla kuin olisin toivonut. Tuntui, että mies ei kokenut raskausaikana kovinkaan voimakkaita tunteita raskautta/vauvaa kohtaan. Ultriin tuli, koska pyysin jne.



Synnytyksissä mies on aina ollut vähän statistina. Ei todellakaan pyyhkinyt hikeä otsaltani yms. Oli poissaoleva ja tuntui siltä, että olisi ollut mielummin jossain muualla. Ehkä pelkäsi hiukan?



Pienten vauvojen kanssa mies on aina osannut olla hienosti ja hoitanut vauvojamme alustra saakka. Silti toiminta on ollut melko mekaanista aina esnimmäiset kaksi kuukautta. Miehelle uuden vauvan tulo on aina ollut sokki, vaikka iloinen toki ja siihen suhtautuminen/tilanteeseen sopeutuminen on ottanut jokaisen vauvan kohdalla kaksi kuukautta.



Olen ottanut asian melko raskaasti. En ole kuitenkaan painostanut miestäni, koska tiedän, että oikeasti rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään, on vain "vähän pihalla" aina alkuun. Koen, että asiasta jankuttaminen ahdostaisi miestä vielä lisää. Olen huomannut, että hän kokee huonoa omaatuntoa asiasta. Ehkä miehellä on ollut jokaisen vauvan syntyessä pieni baby blues.



Kerran mies sanoi, että ei osaa käsitellä niitä suuria tunteita, joita raskaus/vauvan syntymä synnyttää ja siksi kokee aina jonkin näköisen identiteettikriisin vauvan syntyessä.



Mutta joo, sen alun parin kuukauden kankeuden jälkeen mies aina "rakastuu" vauvaan ja sitten se onkin menoa :) Paras isä maailmassa!

raskauksien aikana mitään huomiota. Huonovointisuuden aikana mies huolehti kodista ym. mutta ei koskaan kysynyt miten voin, avannut ovea, kantanut kauppakassia yms. Kerran voin niin pahoin, että jouduin hetken makoilemaan keittiön lattialla (taju meinasi siis lähteä). Mies käveli ohitse eikä edes kysynyt mikä on hätänä.



Nyt olemme eronneet. Olen huomannut, että hän ei ollut kiinnostunut minusta lainkaan.

AP, ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Meillä on nyt toinen lapsi tulossa, ja yhtä ainutta kertaa (olen nyt 5. kuulla) mies ei ole ottanut lasta puheeksi. Jos minä aloitan keskustelun aiheesta, hän kyllä vastaa, mutta vaihtaa melko pian aihetta. Kaikki vauvaan (ja esikoiseenkin) liittyvä päätöksenteko on minun harteillani, nukkumisjärjestelyistä hankintoihin, eikä miestä tunnu kiinnostavan yhtään olla odotuksessa mukana. Kyllä minua harmittaa, kun mielelläni puhuisin vauvasta (kyllähän ajatukset pyörii aika paljon sen ympärillä) ja toista ei vaan kiinnosta. En siis itse kaipaa huomiota, mutta haluaisin, että mies olisi edes vähän innostunut tulevasta lapsestaan.



Toisaalta, mies oli samanlainen kun odotettiin (tai odotin!) esikoista, ja hänestä tuli kyllä hyvä isä. Siitä olen varma, että hän on sitä kuopuksellekin.

Joten vastasin ekan viestin mukaan: ei, mies ei huomioinut RASKAUTTA erityisesti. Ja vastasin ei, se ettei mies huomioinut RASKAUTTA ei häirinnyt, koska en kaivannut mitään erityishuomiota.

Asiatonta?

Sen että tulee vauva mies huomioi, mutta siitä en maininnut koska en ekan viestin perusteella tajunnut että ap sitäkin kysyi.

ja asiallista keskustelua varmaankin.

Tyypillinen av.mamma. Ei voi muuta sanoa. Toisen kerran totean, että mistä näitä älykääpiöitä sikiää.

raskaudesta kiinnostumista, kun minusta se on kiinnostumista vauvasta, samoin esim. vauvan hankinnat. Luulin että tässä oli puhe raskaana olevan ÄIDIN huomioinnista, ei tulevan vauvan.

Koko raskaus meni niin helposti että hyvä kun huomasin itsekään :) Siksi mies ei sen kummemmin raskausaikaa huomioinutkaan (paitsi se muutto).

Oletko jotenkin vajaa kun tulet tähän ketjuun huutamaan.

Herra siunaa ja varjele meitä näiltä älykääpiöiltä

Minä kun luulin että se on normaalia. Okei, sitten mies huomioi raskauttani aivan erityisesti, kun pohdittiin yhdessä nimiä.

Sukupuolta ei haluttu selvittää etukäteen, joten eipä sitä kumpikaan sen kummemmin pohtinut kun syntyessä se sitten selviää kumminkin.

Ja joo, mies tuietää miten tarkka olen vaatteiden suhteen joten sanoi että osta mitä vaan, hän maksaa. Mokoma hirviö.

Eikä hieronut jalkoja eikä selkää. Ei ne kyllä olleet kipeätkään. Muutossa tosin mun ei tarttenut kantaa mitään.

mutta minusta tuntui mukavalta se, että mies ajatteli siellä olevaa lasta ja halusi puhua sille. Minulla kun se raskausaikana oli mielessä koko ajan muutenkin mutta miehellä ei niinkään koska hänelle se ei ollut samalla tavoin konkreettistä. Ja minä en saanut itse nauhojani solmittua, minusta oli ihanaa että mies piti ihan selvänä että auttaa tällaisessa. Minustakin kuulostaa tosi kurjalta että näin monet ovst jäänet yksin raskauden kanssa.

Ja esim. se sain kyllä kenngännauhat solmittu aivan kepeästi loppuvaiheessakin, olisin varmana kuollut nauruun jos mies olisi niitä alkanut sitomaan :)

Musta oli ihanaa että mies huomioi minua raskausaikana(kin), saattoi esim nukkumaanmennessä silitellä vatsaani ja jutella "vauvalle". Sitoi myös kengännauhani ihan vapaaehtoisesti loppuvaiheessa, auttoi painavien kassien kanssa (auttaa kyllä muulloinkin) jne.

Vanha ketju jo, mutta tunnenpa tarvetta kirjoittaa.



Olen raskaana. En ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen meni kesken. Siinä vaiheessa, kun tunsin tarvetta puhua tästä raskaudesta, tulevasta vauvasta ja omista todellisista peloistani km kohtaan (esim olin menossa täyteen paniikkiin vaunuostoksilla), niin mies vain tokaisi ”okei” ja alkoi katsomaan elokuvaa.

Eipä tämä sido kengännauhojani. Iteppä olen kenkäni valinnut.

Jalkoja särkee tuhottomasti iltaisin ja olen saanut vielä kipeät suonenvedot kiusakseni. Yksi ilta pyysin miestäni hieromaan jalkojani, mutta sieltä tuli taas se sama pitkä huokaisu ja valitus siitä, kuinka ei tykkää hieroja jalkoja, kun kädet on sitten rasvassa (ei, niitä ei voi pestä?) ja kaikkea… Jäi toinen jalka hieromatta. En varmana pyydä toista kertaa.

”Mitä sä tykkäät tästä nimestä?” ”……….en mä tiedä…….” ”Entä tästä?” ”En mä tiedä.” Tarkoittaako tämä sitä, että päätän nimen ihan yksinäni?

Ristiäisistä sen verran sanoi, että yksi hyvä ystäväni ei sinne pääse, koska hän ei tykkää tästä ystävästäni. Niin, että hänen ystävänsä saavat tulla, vaikka en heistä tykkää?



Ja mitäs vielä……… Ai niin, eilen sitten tokaisi että ”mistä sä mitään tiedät, kun täällä maha pystyssä laiskottelet.” Yritin saada selvitystä, että mitähän herra sillä tarkoitti, mutta sain vain muminaa että ”en tiedä.” Ja ei, tämä ei ollut vitsi vaikka miehellä huono huumorintaju onkin. Oli vain katkera siitä, että olin paiskonut kotitöitä koko päivän sillä aikaa, kun hän oli kaivinkoneessaan tontillamme istumassa noin puoli tuntia. Häntä vain otti paljon päähän, kun joutui odottamaan noin tunnin porakaivon pumpun asentajia. Mikäs siinä naapurissa kahvilla istuessa? Olisiko hän halunnut pestä pyykkiä, tiskata, hoitaa koirat ja muut kotityöt? Tuskin....



Varhaisultrassa tämä kävi, sen jälkeen ei ole tullut. Yhdestä ultrasta myöhästyi ja yhdestä ultrasta sain syyksi ”kun ei mulla ei ole kunnon vaatteita.” (Herralla muuten oli 2h aikaa käydä kotona vaihtamassa vaatteet, mutta ei sitten jaksanut.)



Niin, ja ensimmäisestä keskenmenosta sanoi että ”eiks tää oo vähän niinku sun juttus?” kun pyysin ultraan mukaan tueksi.



Jos edes pientä noteeramista raskautta, vauvaa ja vointiani kohtaan vaatisin, olisiko se noiden kaikkien jälkeen kamalan paljon vaadittu? Olen tajunnut lakata vaatimasta, mutta kyllä se katkeraksi vetää.

Mun mies oli jokaisessa ultrassa mukana, luettiin aina yhdessä sikiön kehityksestä, jutteli ja lauloi mun vatsalle ja oli jatkuvasti kiinnostunut siitä, miten mä jaksoin ja mitä halusin tehdä/syödä jne.



Ehkä mulla sitten on vaan vähän erilainen mies.

Kävi ilmi, että oli jo hankkinut itselleen uuden hoidon. Tämä viimeisin lapsi oli aviomiehelleni ja aiempien lasten isälle täysin ei-toivottu.



Ja juu, ollaan erottu - hyvin riitaisasti. ei ollut miehellä munaa kertoa ENNEN lapsen tekoa, mitä on mielessä lähitulevaisuuden varalle.

1. Mies on mies, ei nainen

2. vaimo eli äiti on raskaana ja synnyttää

3. mieskin prosessaa juttu henkisesti

4. miehillä ei ole edelleenkään sitä telepaattista kykyä ymmärtää, mitä nainen kulloinkin vaatii ja haluaa

5. ja näitä tuntemattomia vaatimuksia on ihan mahdoton täyttää vaikka ne tietäisi



Hitto näitä ongelmia. Ihan hyvä isä ja puoliso ja lapsi oli toivottu, mutta mies ei raskausaikana huomioinut minua ja eikä ollut oikealla tavalla kiinnostunut.



Taas näitä ketjuja, joissa jos mies tekee tai jättää tekemättä niin väärin tekee.

Mieheni oli hieman pihalla raskausaikana, voin muutoin suht hyvin, mutta olin todella väsynyt. Sitä ei oikein tajunnut, vaan vielä viimeisilläni kannoin kahden muovikassin ostoksia kaupasta kotiin ja neljänteen kerroksen portaita. Oli kyllä mukana ultrissa ja synnytyksessä, mutta muutama vuosi kesti, että oppi oikeasti ottamaan vastuuta lapsesta ja kodista oma-aloitteisesti.

Henkisesti raskaus oli todella, todella raskasta aikaa. Suorastaan kadutti olla raskaana miehelle, ja vannoin, että ikinä, ikinä enää en enää uudestaan hankkiudu raskaaksi tälle miehelle. Tavallisesti mies on ihan empaattinen, mutta tuolloin ei siihen kyennyt. Meille sattui raskausaikaan muutenkin vaikea elämäntilanne, ja se yhdistettynä raskauteen oli miehelle liikaa.

Lisäksi perussairauteni oli todella, todella pahana raskausaikana, sain nukuttua erittäin vähän sen takia, ja huoletti myös miten pärjään vauvan kanssa jos perussairaus ei yhtään helpota synnytyksen jälkeen. Huolestutti myös erittäin paljon, muuttuuko mies yhtään vauvan synnyttyä. Mietin jopa eroa raskausaikana, tai miehen heittämistä pihalle. Suurimman osan raskautta olisi ollut paljon, paljon helpompi olla ja elää yksin kuin kuunnella miehen tuittuiluja.

Tässä yksi päivä muistelin ääneen, että oli se raskausaika vaan sitten rankkaa. Mies siihen kommentoi, että "oli se rankkaa mullekin". Juu että kiitos empatiasta edes näin jälkikäteen... Ymmärrän, että olihan se hänellekin henkisesti rankkaa, mutta mitenkään en voi koskaan saada häntä ymmärtämään sitä ihan rajatonta turvattomuuden ja epävarmuuden tunnetta, mitä hänen käytöksensä aiheutti. Tavallisesti olen meistä se vahvempi, ja nyt kun koin olevani raskauden takia jotenkin heikoilla (pää myllerryksessä hormonien takia, hirveä väsymys päällä koko ajan ja melkoinen määrä raskausvaivoja, sen perussairauden lisäksi), niin en saanutkaan kaipaamaani tukea ja hellyyttä. Tuntui suorastaan, että mies jollakin tasolla hylkäsi minut. En ole antanut tuota anteeksi vieläkään, unohtaa olen yrittänyt, mutta eiköhän asia puske jossakin vaiheessa esille.

Mutta onhan se loukkaavaa jos tuleva isä ei mitenkään huomio raskausaikana tulevaa äitiä. Meillä ainakin koko raskausaika oli aivan kamalaa. Fyysisesti ei niinkään, vaikka jouduinkin kerran viettämään puolessa välissä raskautta 5 yötä sairaalassa, mutta henkisesti, se oli rankkaa. Olisin minä ainakin toivonut että lapsen isä olisi hieronut mun pakottavaa selkää kun pyysin, olisin minä toivonut että hän olisi tehnyt kotitöitä. Olin hyvässä kunnossa raskausaikana, kävin koulussakin ihan viimeiseen asti. Jälkeen päin mies vaan väitti minun laiskotelleen. Laiskottelinhan minä välillä, en minä edes ymmärrä miksi olisikaan pitänyt heilua koko ajan tekemässä mitään sellaista joka ei ollut pakollista. Muuten se, kesä etenkin, oli kamalaa, en ala edes kertoa kaikkea. Ja olen todellakin katkera, ja kateellinen niille joilla on kunnollinen ja välittävä mies, sellainen joka huomio, muutenkin kun raskausaikana. Ja tiedetään, mitäs olet tuollaisen nahjuksen ottanut. Mistäs sitä ottaessaan tiesi...

Mies on selvästi ajautunut kauemmaksi minusta raskauden myötä. Raskaus on jo yli puolivälin eikä jostain syystä suostu edes kertomaan perheelleen (hänen isänsä tietää) raskaudesta.

Jollakin tapaa sitä haluaisi vähän huomiota itse raskautta kohtaan, ei niinkään omaa vointiani kohtaan. Se, että yhdessä päätetty vauva, onkin vain ns minun kontollani, tuo paljon epävarmuutta. Sitä haluaisi jonkinlaista "tiedotetta" (tai miksikä sitä nyt sanoisi) mieheltä, että "hei, tässä ollaan kahdestaan mukana ja tullaan olemaan jatkossakin." Eikä niin että "eiks tää oo vähän niinku sun juttus?" Miehen käytöksen perusteella olettaisin hänen lähtevän lätkimään, kun vauva syntyy ja sitten vasta tajuaa, että mihin soppaan sitä on lusikkansa tökkäissyt...



Itselle on myöskin tärkeää puhua asioista (okei, ihan ämmien hommaa). Omassa pää kopassa pyörii tuhat asiaa, kun on esikoisestakin kyse. Tuntuu, että normaalit pariskunnat puhuvat esimerkiksi siitä, kuinka lapsi halutaan kasvattaa. Mutta ei.



Täytyy kyllä myöntää, että monasti olen katunut tätä raskautta juuri miehen takia. En voi ajatuksilleni mitään. Miehen käytös kirjaimellisesti syö raskausiloani. Samalla kaikki pelot lapsen terveydestä, kohtukuolemasta ja muusta jyllää päässä, eikä ole KETÄÄN kenelle puhua niistä. Tuntuu, että olen ihan yksin. Ja yksinhän tässä nyt sitten ollaan. Vieressä nukkuva avomies on täysin vieraantunut.

kaikin tavoin.

Oletko ovimatto? Etkö kunnioita omia tarpeitasi lainkaan? Ryhdistäydy, hyvä nainen!

Vanha ketju jo, mutta tunnenpa tarvetta kirjoittaa. Olen raskaana. En ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen meni kesken. Siinä vaiheessa, kun tunsin tarvetta puhua tästä raskaudesta, tulevasta vauvasta ja omista todellisista peloistani km kohtaan (esim olin menossa täyteen paniikkiin vaunuostoksilla), niin mies vain tokaisi ”okei” ja alkoi katsomaan elokuvaa. Eipä tämä sido kengännauhojani. Iteppä olen kenkäni valinnut. Jalkoja särkee tuhottomasti iltaisin ja olen saanut vielä kipeät suonenvedot kiusakseni. Yksi ilta pyysin miestäni hieromaan jalkojani, mutta sieltä tuli taas se sama pitkä huokaisu ja valitus siitä, kuinka ei tykkää hieroja jalkoja, kun kädet on sitten rasvassa (ei, niitä ei voi pestä?) ja kaikkea… Jäi toinen jalka hieromatta. En varmana pyydä toista kertaa. ”Mitä sä tykkäät tästä nimestä?” ”……….en mä tiedä…….” ”Entä tästä?” ”En mä tiedä.” Tarkoittaako tämä sitä, että päätän nimen ihan yksinäni? Ristiäisistä sen verran sanoi, että yksi hyvä ystäväni ei sinne pääse, koska hän ei tykkää tästä ystävästäni. Niin, että hänen ystävänsä saavat tulla, vaikka en heistä tykkää? Ja mitäs vielä……… Ai niin, eilen sitten tokaisi että ”mistä sä mitään tiedät, kun täällä maha pystyssä laiskottelet.” Yritin saada selvitystä, että mitähän herra sillä tarkoitti, mutta sain vain muminaa että ”en tiedä.” Ja ei, tämä ei ollut vitsi vaikka miehellä huono huumorintaju onkin. Oli vain katkera siitä, että olin paiskonut kotitöitä koko päivän sillä aikaa, kun hän oli kaivinkoneessaan tontillamme istumassa noin puoli tuntia. Häntä vain otti paljon päähän, kun joutui odottamaan noin tunnin porakaivon pumpun asentajia. Mikäs siinä naapurissa kahvilla istuessa? Olisiko hän halunnut pestä pyykkiä, tiskata, hoitaa koirat ja muut kotityöt? Tuskin.... Varhaisultrassa tämä kävi, sen jälkeen ei ole tullut. Yhdestä ultrasta myöhästyi ja yhdestä ultrasta sain syyksi ”kun ei mulla ei ole kunnon vaatteita.” (Herralla muuten oli 2h aikaa käydä kotona vaihtamassa vaatteet, mutta ei sitten jaksanut.) Niin, ja ensimmäisestä keskenmenosta sanoi että ”eiks tää oo vähän niinku sun juttus?” kun pyysin ultraan mukaan tueksi. Jos edes pientä noteeramista raskautta, vauvaa ja vointiani kohtaan vaatisin, olisiko se noiden kaikkien jälkeen kamalan paljon vaadittu? Olen tajunnut lakata vaatimasta, mutta kyllä se katkeraksi vetää.

Taida olla ovimatto. Ajattelin tuon heivata helvettiin. Kun se olisikin niin helppoa.

kun aloin vuotamaan illalla verta ja mies vain katseli telkkaria. Aamulla sitä tuli jo kunnolla ja yritin herättää miestä viemään minua sairaalaan. Ei jaksanut nousta peiton alta. Ajoin sitten itse sinne.

Passittivat takaisin, koska oli alkava keskenmeno rv 11+5. Kotona alkoivat supistukset ja eipä mies telkkarin äärestä liikkunut. Kävin vessassa "synnyttämässä" sikiön. Ja edelleen mies ei telkkarin äärestä noussut.

Yksin käväisin myös tarkistuttamassa, onko kaikki tullut pois.

Niin, ei saisi olla paha mieli kun mies ei huomioinut. Miehiä pitää ymmärtää, koska hehän ovat erilaisia.

1. Mies on mies, ei nainen

2. vaimo eli äiti on raskaana ja synnyttää

3. mieskin prosessaa juttu henkisesti

4. miehillä ei ole edelleenkään sitä telepaattista kykyä ymmärtää, mitä nainen kulloinkin vaatii ja haluaa

5. ja näitä tuntemattomia vaatimuksia on ihan mahdoton täyttää vaikka ne tietäisi

Hitto näitä ongelmia. Ihan hyvä isä ja puoliso ja lapsi oli toivottu, mutta mies ei raskausaikana huomioinut minua ja eikä ollut oikealla tavalla kiinnostunut.

Taas näitä ketjuja, joissa jos mies tekee tai jättää tekemättä niin väärin tekee.

Mies halusi lapsia siinä missä minäkin. Raskausajat menivät ilman mitään huomiota. En mitään prinsessakohtelua kaivannut, mutta sitä, että joskus olisi kysynyt miten jaksat tai silittänyt masua. Lähinnä vilkuili sitä hämmentyneenä ja katseli muualle. Molemmat ollaan kolmikymppisiä, ei mitään teinejä. Lasten syntymän jälkeen viihtynyt aina vaan paremmin töissä. Olen kantanut vastuun ja kasvattanut lapset ja hoitanut kodin pääasiassa yksin. En haluaisi katkeroitua ja yritän ymmärtää miehen kunnianhimoa työelämässä. Se jotenkin loukkaa, että minut on jätetty yksin niiden asioiden kanssa, joiden piti olla yhteisiä. Rakastan lapsiani yli kaiken, he ovat parasta elämässäni. Vaikka miehen kanssa välit suht ok, ei meistä tule varmaan koskaan yhtä läheisiä kuin ennen lasten syntymää. Luottamus siihen, että hän todella välittää hyvinvoinnistani ja perheestään ei palaa koskaan

olette ihan pimeitä. Mun ex ei oikeasti noteerannut. Plussattuani exä ei koskenut enää minuun mitenkään, olin ilmaa. Mies ei kertonut KENELLEKÄÄN olevansa tulossa isäksi. Asuimme avoliitossa neljättä vuotta kun lapsi syntyi.



Asia jätti jälkensä, avasi silmäni ja halusin suojella lasta tuollaiselta AV-mammojen normaalina pitämältä noteeraamattomuudelta. Minusta lapselle on vahingollista elää täysin noteeraamattomana eikä se tee hyvää äidillekään, ei edes tulevalle äidille.