Lue keskustelun säännöt.
Asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät - mikä on sinun salaisuutesi?
11.01.2011 |
Toisten ihmisten elämä voi näyttää ulospäin onnelliselta ja täydelliseltä, jopa ystäville. Kaikilla on kuitenkin ristinsä kannettavana, sanotaan. Minä vaikutan itsevarmalta ja onnekkaalta. Olen hyvin koulutettu, hyvässä työssä, minulla on ihana mies ja kaunis koti ja taloudellisesti tulemme hyvin toimeen. Olemme yrittäneet lasta jo pitkään. Minulla on ollut kaksi keskenmenoa. En ole kertonut kenellekään, vaan lapsiuteluihin vastaan että emme ole vielä miettineet asiaa.
Mikä on sinun taakkasi?
Kommentit (215)
Aloitin suonensisäisten huumeiden käytön 16-vuotiaana ja lopetin 25-vuotiaana, jolloin aloin odottaa esikoistamme. Nyt olen 34v ja meillä on 3 ihanaa tervettä lasta, hieno omakotitalo, hyvät työpaikat ja olemme hirmu onnellisia. Naapurit, ystävät, työkaverit, kukaan ei tiedä tästä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole päässyt vieläkään yli synnytyksestä, vaikka siitä on jo kohta vuosi aikaa. En jaksa enää puhua tästä kenellekään, koska tuntuu, että ihmiset alkaisivat kyllästymään mun ainaseen valitukseen.
Tosiasia on kuitenkni se, että mietin synnytystä vieläkin joka ikinen päivä. Niin kovat traumat se minuun jätti.
Voi sinua poloista! Minä suosittelisin, että hakeutuisit juttelemaan asiasta jonkun aktiivisynnytyshenkisen kätilön tai kokeneen doulan/kotisynnyttäjän kanssa. He ovat perehtyneet synnytyksien kaikkein pimeimpiinkin puoliin ja ymmärtävät syvällisesti miten suuren vaikutuksen synnyttävään äitiin voi tehdä jokin pienikin asia - tai iso asia, esimerkiksi kuolemanpelko tai lapsen kuoleman pelko, ja turvattomuus jota joutuu kohtaamaan kun on vieraiden ihmisten keskellä elämän tärkeimmällä hetkellä avuttomana ja hädissään.
Aktiivinen synnytys ry ei toimi nykyään kovin aktiivisesti, mutta yhteyshenkilöitä heidän nettisivuiltaan silti löytyy ja voisit löytää "traumadoulan" sitä kautta. Toinen mahdollisuus, jos sinulla vain on yhtään rahaa laittaa tähän, olisi käydä yksityisellä lääkäriasemalla kätilön kanssa puhumassa asiasta kerran tai pari näin alkuun.
Olen itse kokenut traumaattisen synnytyksen, vaikkakaan noin järkyttynyt en sen jälkeen ollut, niin jälkiä se jätti. Sain paljon helpotusta kun osallistuin Aktiivinen synnytys ry:n järjestämään naisten keskustelukerhoon jossa saimme aivan vapaasti toisillemme kertoa synnytyksen pahimmatkin asiat, ja etsimme toisillemme myös vastauksia askarruttamaan jääneisiin kysymyksiin. Fyysiset ahdistusoireeni jäivät pois jne.
äitisi yllättynyt vai kokenut saman?
Äiti ei ilmeissti ollut koskaan osannut lainkaan epäillä mitään tällaista isästään - TAI sitten oli tehokkaasti kieltänyt kaikki tällaiset muistot tai epäilyt. Hänelle oli kova pala kuulla tästä, ja itse asiassa ensin hiukan syyllistikin minua kun tahrasin hänen isänsä muiston.
Haluaisin tietää, onko kukaan tyttöserkuistani kokenut samaa, mutten tiedä miten ottaa asiaa puheeksi ja alan viimein olla itse päästä asian yli joten en tunne enää niin suurta tarvettakaan.
Aloitin suonensisäisten huumeiden käytön 16-vuotiaana ja lopetin 25-vuotiaana, jolloin aloin odottaa esikoistamme. Nyt olen 34v ja meillä on 3 ihanaa tervettä lasta, hieno omakotitalo, hyvät työpaikat ja olemme hirmu onnellisia. Naapurit, ystävät, työkaverit, kukaan ei tiedä tästä mitään.
selviytymis tarinoita on kiva kuulla!
hyvää jatkoa sinulle etiäpäinkin!
minun taakkaani on sama kuin kolmosella. Ja syy on minussa. Muuten elämä on lähes täydellistä.
asioistani rehellisesti ja peittelemättä. Siitäkin huolimatta tiedän, että ihmiset todennäköisesti pitävät perhettämme onnellisuuden perikuvana ja parisuhdettamme varsinaisena match-made-in-heaven. Tavallaan siis avoimuuteni antaa vaikutelman, että suhteemme on syvä ja onnellinen, koska siinä on myös pieniä säröjä. No, iso ongelmmmea on seksin vähäisyys... nytkin edellisestä kerrasta alkaa olla 6 viikkoa. Säälittävää. Tämä johtuu varmaan suurelta osin musta, sillä välttelen aihetta. Muuten elämämme on aika täydellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitisi yllättynyt vai kokenut saman?
Äiti ei ilmeissti ollut koskaan osannut lainkaan epäillä mitään tällaista isästään - TAI sitten oli tehokkaasti kieltänyt kaikki tällaiset muistot tai epäilyt. Hänelle oli kova pala kuulla tästä, ja itse asiassa ensin hiukan syyllistikin minua kun tahrasin hänen isänsä muiston.
Haluaisin tietää, onko kukaan tyttöserkuistani kokenut samaa, mutten tiedä miten ottaa asiaa puheeksi ja alan viimein olla itse päästä asian yli joten en tunne enää niin suurta tarvettakaan.
Paha tilanne tuommoinen. Mä epäilen että meidän lähipiiristä yksi on syyllistynyt samaan. Mulla on nyt pieni tyttövauva ja mietin vähän että miten pystyn suojelemaan häntä. Kyseessä kuitenkin vain epäily, mutta en voi riskeerata mitään.
Muiden ilot ja onnistumiset ovat minulta pois jollain tavalla. Elämäni on tylsää paskaa, mutta esitän, että menee hyvin ja kaikki on helvetin hienoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no meillä on romu omakotitalo (parempi olis kerrostalossa, vähempi kuluja). Minä puolestani olen pitkällä saikulla (reuma, meniere eli särkee ja huippaa, mutta kohta lääkitys kohdallaan ja pääsen takaisin töihin (uskon niin). Autot ikivanhoja, BMi/melkein pääsisin vatsalaukun ohitusleikkaukseen. Lapset eivät harrasta, yrittäneet ovat mutta kun ei tunnu "omalta" hommalta, viihtyvät paremmin keskenään ja jopa meidän vanhempien seura kelpaa (teinejä siis). Miehen kanssa ollaan yhä välillä kuin vastatavanneita. Olen kyllä varsinainen "lottovoittaja" kun vertaan moneen "parempi osaiseen naispuoliseen tuttavaan". Onnellinen arkipäivässäni, ja kaikki tulee vielä tästä paranemaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole päässyt vieläkään yli synnytyksestä, vaikka siitä on jo kohta vuosi aikaa. En jaksa enää puhua tästä kenellekään, koska tuntuu, että ihmiset alkaisivat kyllästymään mun ainaseen valitukseen.
Tosiasia on kuitenkni se, että mietin synnytystä vieläkin joka ikinen päivä. Niin kovat traumat se minuun jätti.
Voi sinua poloista! Minä suosittelisin, että hakeutuisit juttelemaan asiasta jonkun aktiivisynnytyshenkisen kätilön tai kokeneen doulan/kotisynnyttäjän kanssa. He ovat perehtyneet synnytyksien kaikkein pimeimpiinkin puoliin ja ymmärtävät syvällisesti miten suuren vaikutuksen synnyttävään äitiin voi tehdä jokin pienikin asia - tai iso asia, esimerkiksi kuolemanpelko tai lapsen kuoleman pelko, ja turvattomuus jota joutuu kohtaamaan kun on vieraiden ihmisten keskellä elämän tärkeimmällä hetkellä avuttomana ja hädissään.
Aktiivinen synnytys ry ei toimi nykyään kovin aktiivisesti, mutta yhteyshenkilöitä heidän nettisivuiltaan silti löytyy ja voisit löytää "traumadoulan" sitä kautta. Toinen mahdollisuus, jos sinulla vain on yhtään rahaa laittaa tähän, olisi käydä yksityisellä lääkäriasemalla kätilön kanssa puhumassa asiasta kerran tai pari näin alkuun.
Olen itse kokenut traumaattisen synnytyksen, vaikkakaan noin järkyttynyt en sen jälkeen ollut, niin jälkiä se jätti. Sain paljon helpotusta kun osallistuin Aktiivinen synnytys ry:n järjestämään naisten keskustelukerhoon jossa saimme aivan vapaasti toisillemme kertoa synnytyksen pahimmatkin asiat, ja etsimme toisillemme myös vastauksia askarruttamaan jääneisiin kysymyksiin. Fyysiset ahdistusoireeni jäivät pois jne.
äh. Mä oon puhunut tästä kätilön kanssa muutama kuukausi synnytyksen jälkeen ja silloin kätilö puolusteli vain tekojaan, tosin ystävälliseen sävyyn. Pyysi myös anteeksi. En tidä voinko edes olla vihainen kätilölle mistään. Hänhän teki vain työtään. Olen myös käynyt psykologilla synnytyksen jälkeen muutamaan otteeseen.Synnytykseni siis oli erittäin vaikea ja pitkä. Synnytyksen jälkeen vauvamme oli myös viikkoja sairaalassa. Noh, siihen liittyy kaikenlaista.
Uusia synnytyksiä ei varmaan tule olemaan. Jos sattuu vahinko, sektio on ainut vaihtoehto.
Olen miettinyt, että ehkä vika onkin minussa ja maailmankuvassani. Olen pettynyt elämään ja siihen, minkä taakan nainen on saanut kantaakseen. Mietin usein miten mies joutuu kärsimään elämässään? En keksi mitään niin pahaa kuin synnytys. Ja minullahan siis on vaan yksi ainut kokemus synnytyksestä. "Helpoista" synnytyksistä en tiedä mitään. Olen myös ahdistunut siitä, miten naisen keho muuttuu raskauden aj synnytyksen myötä. Tunnen myös, että nuoruus ja lapsuus loppuu iihen, kun lapsi syntyy. Synnytys oli isku vasten kasvojani. Ehkä olen jopa itsekäs sillä tavalla kun koen, että joudun luopumaan monesta asiasta esim vapaudesta ja tavallaan myös seksuaalisuudesta synnytyksen myötä.
Ehkä se suurin salasuuteni onkin se, etten ole mies. Ehkä olen syntynyt kantamaan väärää sukupuolta.
plääh...jotain ajatuksia. Kuulosta avarmaan pahemmalta, mitä todellisuudessa on. Mä olen vaan tälläinen mietiskelevä luonne.
En ole päässyt vieläkään yli synnytyksestä, vaikka siitä on jo kohta vuosi aikaa. En jaksa enää puhua tästä kenellekään, koska tuntuu, että ihmiset alkaisivat kyllästymään mun ainaseen valitukseen.
Tosiasia on kuitenkni se, että mietin synnytystä vieläkin joka ikinen päivä. Niin kovat traumat se minuun jätti.
Voi sinua poloista! Minä suosittelisin, että hakeutuisit juttelemaan asiasta jonkun aktiivisynnytyshenkisen kätilön tai kokeneen doulan/kotisynnyttäjän kanssa. He ovat perehtyneet synnytyksien kaikkein pimeimpiinkin puoliin ja ymmärtävät syvällisesti miten suuren vaikutuksen synnyttävään äitiin voi tehdä jokin pienikin asia - tai iso asia, esimerkiksi kuolemanpelko tai lapsen kuoleman pelko, ja turvattomuus jota joutuu kohtaamaan kun on vieraiden ihmisten keskellä elämän tärkeimmällä hetkellä avuttomana ja hädissään.
Aktiivinen synnytys ry ei toimi nykyään kovin aktiivisesti, mutta yhteyshenkilöitä heidän nettisivuiltaan silti löytyy ja voisit löytää "traumadoulan" sitä kautta. Toinen mahdollisuus, jos sinulla vain on yhtään rahaa laittaa tähän, olisi käydä yksityisellä lääkäriasemalla kätilön kanssa puhumassa asiasta kerran tai pari näin alkuun.
Olen itse kokenut traumaattisen synnytyksen, vaikkakaan noin järkyttynyt en sen jälkeen ollut, niin jälkiä se jätti. Sain paljon helpotusta kun osallistuin Aktiivinen synnytys ry:n järjestämään naisten keskustelukerhoon jossa saimme aivan vapaasti toisillemme kertoa synnytyksen pahimmatkin asiat, ja etsimme toisillemme myös vastauksia askarruttamaan jääneisiin kysymyksiin. Fyysiset ahdistusoireeni jäivät pois jne.
äh. Mä oon puhunut tästä kätilön kanssa muutama kuukausi synnytyksen jälkeen ja silloin kätilö puolusteli vain tekojaan, tosin ystävälliseen sävyyn. Pyysi myös anteeksi. En tidä voinko edes olla vihainen kätilölle mistään. Hänhän teki vain työtään. Olen myös käynyt psykologilla synnytyksen jälkeen muutamaan otteeseen.Synnytykseni siis oli erittäin vaikea ja pitkä. Synnytyksen jälkeen vauvamme oli myös viikkoja sairaalassa. Noh, siihen liittyy kaikenlaista.
Uusia synnytyksiä ei varmaan tule olemaan. Jos sattuu vahinko, sektio on ainut vaihtoehto.
Olen miettinyt, että ehkä vika onkin minussa ja maailmankuvassani. Olen pettynyt elämään ja siihen, minkä taakan nainen on saanut kantaakseen. Mietin usein miten mies joutuu kärsimään elämässään? En keksi mitään niin pahaa kuin synnytys. Ja minullahan siis on vaan yksi ainut kokemus synnytyksestä. "Helpoista" synnytyksistä en tiedä mitään. Olen myös ahdistunut siitä, miten naisen keho muuttuu raskauden aj synnytyksen myötä. Tunnen myös, että nuoruus ja lapsuus loppuu iihen, kun lapsi syntyy. Synnytys oli isku vasten kasvojani. Ehkä olen jopa itsekäs sillä tavalla kun koen, että joudun luopumaan monesta asiasta esim vapaudesta ja tavallaan myös seksuaalisuudesta synnytyksen myötä.
Ehkä se suurin salasuuteni onkin se, etten ole mies. Ehkä olen syntynyt kantamaan väärää sukupuolta.
plääh...jotain ajatuksia. Kuulosta avarmaan pahemmalta, mitä todellisuudessa on. Mä olen vaan tälläinen mietiskelevä luonne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elän vakiintuneessa parisuhteessa, lapsia, asiat Okei. Salaisuuteni, kadun etten kokeillut ryhmäseksiä kahden miehen kanssa ollessani vapaana. Toteutumaton unelma. En ole kertonut kenellekään.
No, iso ongelmmmea on seksin vähäisyys... nytkin edellisestä kerrasta alkaa olla 6 viikkoa. Säälittävää. Tämä johtuu varmaan suurelta osin musta, sillä välttelen aihetta. Muuten elämämme on aika täydellistä.
Siis meillä ei ole ollut seksiä vuoteen....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vakavia sairauksia joista kukaan ei tiedä täyttä totuutta.
ero ei kuitenkaan tule kysymykseenkään.
mieheni koiraa. Tavallaan.. Ruokin sen kuten omankin koirani, käytän lenkillä yms. Silittelen ja taputtelenkin välillä. Mutta minua inhottaa ja ällöttää kun mies otta koiran syliinsä ja hellii sitä. Ei tee samaa minun koiralleni. Eli olen tavallaan kai mustasukkainen hänen koiransa saamasta huomiosta. :P Meillä molemmilla oli omat koiramme ennen kuin muutimme yhteen. Hauvelit tulevat hyvin keskenään toimeen.
Pahimpia en kirjoita edes tänne nettiin.
Mutta muutama lievempi;
Olen yltiöpäisen kateellinen todella monelle ihmiselle ja salaa toivon heille epäonnistumisia ja pahaa. Olen jollain sairaalla tavalla tyytyväinen, kun kuulen, että tutun parisuhteessa menee huonosti, mies pelaa rahat ja he ovat eroamassa. Puhun toista ja ajattelen toista. Ts kauhistelen ja säälin ja tsemppaan edessäpäin, takanapäin ajattelen, että voi kumpa eroaisivatkin...:/
Vähän aikaa sitten kuulin tuttavani (ovat jo kauan yrittäneet lasta ja kokeneet ilmeisesti keskenmenonkin )odotavan lasta...Jotenkin toivon, että sekin menee kesken tmv. En haluaisi, että se pari saa lapsen. Mies on minulle jollain oudolla tavalla niin "tärkeä". Nainenkin on sen verran inhottava ja jollain tavalla olevansa parempi, siksi en soisi heille lasta.
En ole Facebookissa. Perustelen kaikille kyselijöille sitä sillä, ettei minua kiinnosta ihmisten asiat ja en ole niin sairaalloisen utelias, että liittyisin moiseen juorukerhoon. Tosiasiassa haluaisin todella paljon liittyä sinne, mutten enää kehtaa enkä voi, kun olen niin monelle kerskunut, että EVVK. Käyn salanimellä tiirailemassa tuttujen seiniä. Harmittaa, kun niin moni on salannut seinänsä :(.
Olen perusluonteeltani todella utelias ja oikea juoruämmä. Nautin salaisuuksien kuuntelemisesta ja siitä, että tiedän että jollain muullakin menee päin vittua.
Lisäksi minulla on kulutusluottoa monta tonnia. Tilailen osamaksulla kalliita lastenvaatteita, joita ei olisi muutoin varaa ostella ja esitän näin rikkaampaa kuin olenkaan. Todellisuudessa olen varaton kuin kirkonrotta ja kerään tölkkejä joskus saadakseni ostettua maitopurkin.
Tiedän ilman kommenttejannekin, että olen kauhea ihminen.
Se ei ole se salaisuus, mutta siitä ongelmat juontuvat. Ei seksiä yli vuoteen. Ollaan n. 30-vuotiaita. Vaikea lähestyä toista, kun aika kuluu ja fyysinen etäisyys kasvaa. Rakkautta on, mutta ollaan kuin kämppiksiä käytännössä.
Mua rassaa tilanne ja paljon, ulospäin vaikutetaan suhtkoht tavallisilta. En jaksaisi väsymystä, raihnasuutta ja seksittömyyttä.
Olen kyllä ilmeisen avoin kaikesta, kerron kaiken läheisimmilleni. Olen kuitenkin välillä kateellinen mutta en halua näyttää sitä vaan käännän kaiken tuttavilleni päin vastoin, kehun ja hehkutan. Yleensä käy niin, että itsekin alan ajatella kuten näyttelen (onneksi!). Kuten tästäkin ketjusta huomaa, kaikki ei todella ole sitä miltä näyttää.
Se, että toisella vanhemmistani on kaksisuuntainen mielialahäiriö on asia, jota eivät pidempiaikaiset tuttavanikaan tiedä. Ehkä he ovat aavistaneet jotain, sillä jouduin yksinhuoltajavanhemmalta siirtymään toisen vanhemman hoiviin 5-vuotiaana, kun sairaus puhkesi. Sukulaiset, mieheni, parhaat ystäväni ja muutamat tutut tietävät, mutta mielisairaus on niin leimaava asia, etten tahdo oman vanhempanikaan puolesta siitä kertoa kenelle tahansa. Joskus olen ajatellut, että pitäisi sekin kertoa kaikille. Voisin omalta osaltani näin vaikuttaa myös muiden mielikuviin. Vielä ei ole kanttia, olen ehkä liian nuori enkä itsekään täysin hyväksynyt, että toinen vanhemmistani on parantumattomasti sairas.
Mutta joudun ponnistelemaan ja olemaan reipas, jolloin tulee vaikutelma itsevarmuudesta - joskus jopa ylpeydesta! Ja se ponnistelu on kylla ihan terveellista, etta saa tyonsa ja muut asiansa hoidettua.
Pidan ihmisista, mutta oikeasti olen vain todella ujo! Ihan lahipiirissa, tuttujen rakkaitten ihmisten seurassa toki sitten rento ja seurallinen.