Lastnepsykiatrin näkemys lomailusta ilman vauvaa

Jos alku on ollut hyvä, mutta sitten tullut hylkääminen laitokseen, voi adoptiovanhemmilla olla parempi säkä onnistua kuin jos ei lapsella koskaan mitään hyvää suhdetta ollutkaan. Lisäksi lastenkodeissakin on eroja. Joissakin on yksi hoitaja neljälle, toisissa yksi hoitaa 20 vauvaa.

Eli se, jossa lapsi provosoi äidistä/hoitajasta lukuisin eri keinoin esille reaktiota kuin reaktiota. Hyvällä ja pahalla.



http://pelastakaalapset-fi-bin.directo.fi/@Bin/51530ddfc6dc0c2c4d0ced86…



Tuossa aika yksinkertainen diasarja kiintymyssuhteesta.

Kaikki normaalinkin lapsen käytös näkyy olevan oire jostain häiriöstä tuon lastenpsykiatrin mielestä...



'Häpeän tunnetta ei saisi aiheuttaa, mutta sen puute johtaa muihin ongelmiin' - enpä olisi itsekään osannut rakentavampaa ohjetta lastenkasvatukseen antaa...

nostan

vanhemmillani oli tapana lomailla kahdestaan, vuosittain tekivät viikon lomamatkan ilman meitä lapsia. Olin reilu 1v kun olin eka kerran mummolassa hoidossa vanhempieni lomaviikon ajan (tuolloin meillä ei ollut vielä muita lapsia). Olemmekohan sisarusteni kanssa jotain poikkeustapauksia kun ei meille jäänyt noista ajoista mitään traumoja? Mummola oli vieläpä 300 km:n päässä kotoa, joten emme nähneet isovanhempia kovin usein. En silti muista, että olisi koskaan ollut yhtään kamala kokemus - päinvastoin, mummolassa oli kivaa ja turvallista. Ja muistan, että ymmärsin tosi pienenä kun minulle selitettiin, että isä ja äiti on matkalla. Valokuvat ja isovanhempien syli auttoivat, jos ikävä iski.



Ihme homma nykyään kun vouhotetaan joka asiasta, teet mitä tahansa niin aiheutat lapselles elinikäiset traumat... Meillä lapset nyt 6 ja 2, ja ovat olleet pisimmillään 4 päivää mummolassa hoidossa.

se tosiseikka, että lapset eivät ole pieniä ikuisesti. Se 5-10 vuoden pätkä, jonka lapsi tarvitsee vanhempiaan erityisen paljon, on todella lyhyt aika aikuisen elämässä.

Minä laskin tänään juuri muista syistä, että meillä on ollut tässä kodissamma 21 vuoden ajan alle kouluikäinen lapsi :-). Laskin siksi, että ensi syksynä kuopuskin lähtee kouluun ja tämä ajanjakso elämässä päättyy.

Lapsia meillä on "vain" viisi, mutta heillä on vähän isommat ikäerot, esikoinen oli 14 kuopuksen syntyesssä. Joten tosiaan meidän perheessämme oli esim. alle viisivuotias lapsi yhteensä 19 vuoden ajan.

Tosin me vanhemmat emme ole lomailleet ilman lapsia, mutta se johtuu lähinnä siitä, ettei meillä ole mummoloita, jonne lapsia saisimme loman ajaksi. Eikä myöskään rahaa etelän matkoihin.

:-)

mahdotonta, muunkinlainen tutkimus hyvin vaikeaa. Asiantuntijalausunnot ja suositukset perustuvat erilaisiin "luontaisiin kokeisiin" eli on havaittu säännönmukaisuutta siinä, mitä tapahtuu vauvoille ja pienille lapsille, jotka joutuvat eroon ensisijaisesta hoitajastaan. Pahimpia olivat nämä tapaukset, joissa vauvat vajosivat nk. anakliittiseen masennukseen menetettyään äitinsä 3-7(?) kk iässä. Eli lopettivat syömisen ja kaiken vuorovaikutuksen, ikään kuin eivät kokisi olevansa enää olemassa. Vastaavista lievemmistä tapauksista on kertynyt samanlaista informaatiota. Sitten on lapsipsykiatrien ja -psykoterapeuttien työssään keräämä kliininen tieto, joka viittaa samaten siihen, että erot ensisijaisesta hoitajasta ovat vahingollisia, ja mitä pitempi ero, sen pahempi, ja mitä äkillisempi, sen pahempi. Kokeellisen tiedon puuttuessa on vaikea sanoa tarkkoja rajoja, mutta käsittääkseni nuo vrk/ikävuosi ovat jotenkin syntyneet tämän käytännössä kertyneen tiedon pohjalta.

(Olen itse psykologi, en kylläkään suuntautunut kehityspsykaan tai kliiniseen työhön, mutta kyllä näitä asioita käytiin läpi kliinisillä kursseilla, ja kaikki lasten parissa työskentelevät kollegani ovat kokemuksensa ja koulutuksensa perusteella samaa mieltä varhaisten erojen haitoista).

voivat perustella sen, että pienelle lapselle aiheutuu vanhempien (äidin) poissaolosta kauheita traumoja? Eihän sitä voi mistään päätellä eikä sitä voi mitenkään tutkia, koska vauva ei muista mitään ja pikkulapsikin vasta muutaman vuoden ikäisestä.

Miten voidaan sanoa, että tämä trauma ja tämä tunnekylmyys ja tämä sejatuo johtuu juuri siitä, että äiti ja isä lähtivät viikoksi Lanzarotelle Cosmo-Krisperin ollessa 11 kk ja mummulassa?

ja siten puuttuu perusluottamus, joten aika monilla lapsilla on ihan oikeasti tunne-elämässään jotain haavoittavaa, joka voi altistaa myöhemmin masennukselle yms. neuroottistasoiselle oireilulle. Riippuu ihan siitä paljonko lapsi myöhemmin kohtaa vaikeuksia elämässään ja kuinka "vahva" hänen geneettinen hermostollinen rakenne on, aiheutuuko turvattomasta kiintymyssuhteesta psyykkistä oireilua myöhemmin siinä määrin, että se haittaa ihmisen pärjäämistä arjen ihmissihteissa ja työelämässä.



Eli ihan hyvä, että nykyisin kirjoitetaan pienen lapsen tunnetarpeista ja erojen haitallisuudesta vauvan psyykeelle. Se että sinun mielestäsi se on vouhottamista ei vähennä näiden erojen haitallisia vaikutuksia vauvaan tai pieneen lapseen.



Miten ajattelet trauman näkyvän ihmisen elämssä? se voi merkitä sitä, ettei uskalla aikuisena hakeutua kovin vaativaan opiskeluun tai työhön, ja tyytyy ammattiin joka on alle oman suoritustason. Se voi näkyä siinä että parisuhteessa tuntee itsensä yksinäiseksi tai ei kykene kovin syvään läheisyteen kumppanin kanssa. Yleensä se näkyy huonona itssetuntona ja siinä, ettei halua turvautua toisten ihmisten apuun hädäån hetkellä - yrittää pärjätä yksin, ja siten jää vaille toisten henkistä tkea, mikä taas haittaa omaa pärjäämistä.

Se voi näkyä myös siinä että omien lasten kitinät ja uhmaiät yms. tuntuvat rasittavilta eikä jaksa kannatella lapsensa tunteita niin että lapsi oppisi itse säätelemään tunteitaan hyvin. Näin turvattomuus siirtyy seuraavalle sukupolvelle.

Trama näkyy itsensä ja elämänsä kutistamisena vähempään mihin oikeasti olisi rahkeita. Eiköhän tällaisia ihmisiä ole maassamme yllin kyllin?

Jolla ei ole varaa minkäänlaiseen matkusteluun... Tiedätkö, että hyvin voiva äiti, hyvin voiva lapsi. Jos vanhemmat tarvitsevat joskus lomaa arjesta voidakseen paremmin on se ihan kaikkien etu, myös lapsen. T. Lääkäri

Taidat olla melkoinen puoskari?

Oikea lääkäri nimittäin ymmärtäisi olla huutelematta pystymettistä yhtään mitään, kun ja jos ei ole itse erikoistunut alalle. Ap:n jutun asiantuntijana on lastenpsykiatri - lääkäri, joka on erikoistunut lasten psyyken tutkimiseen; toisin, kun joku muu "rivilääkäri".

Viikon loma (viikostahan nimenomaan ketjuissa alunperin on puhuttu, eikä kahdesta johon se on jo tässä paisunut) ei riko ketään eikä hajoita mitään.

Kyllä viikonkin loma on pitkä aika pienelle taaperolle tai vauvaikäiselle! Sinä aikana ehtii jo tulla särö perusturvallisuuteen, ja siihen symbioosin, joka kannattelee lasta silloin, kun hän on vielä pieni. On luonnon vastaista jättää pieni lapsi hoitoon (muille kuin vanhemmille) noin pitkäksi aikaa; hyvä nyrkkisääntö on mielestäni lastenpsykiatrien käyttämä ikävuosi / erossaolopäivä - eli esimerkiksi 3-vuotias lapsi voi olla erossa vanhemmistaan 3 vuorokautta.

aikaa lastensa - etenkin pienten lasten - kanssa kuin koskaan aikaisemmin.



Lapset voivat koko ajan huonommin ja huonommin, kouluissa on rauhattomampaa, huostaanotot lisääntyvät.



Mistä tämä johtuu?



Vielä 60- ja 70-luvuilla äidit olivat muutaman viikon äitiyslomilla ja palasivat sitten töihin. Missä tämän ajan traumoja potevat lapset nyt ovat?

juuri siksi, että nämä ovat niitä sukupolvia joista hyvin monet käyvät terapiassa - että pystyisivät katkaisemaan menneiden sukupolvien lastenh0oitokäytänteiden vaikutteet ja turvaamaan omille lapsilleen tasapainoisemman lapsuuden ja paremman ja terveemmän tavan olla vuorovaikutuksessa perheen jäsentensä kanssa.



Aika monet 30-40 -vuotiaat ovat terapian tarpeessa ja kärsivät masennuksesta, burnoutista, ahdistuksesta jne.

juuri siksi, että nämä ovat niitä sukupolvia joista hyvin monet käyvät terapiassa - että pystyisivät katkaisemaan menneiden sukupolvien lastenh0oitokäytänteiden vaikutteet ja turvaamaan omille lapsilleen tasapainoisemman lapsuuden ja paremman ja terveemmän tavan olla vuorovaikutuksessa perheen jäsentensä kanssa.



Aika monet 30-40 -vuotiaat ovat terapian tarpeessa ja kärsivät masennuksesta, burnoutista, ahdistuksesta jne.

Jos äiti on tunne-elämältään normaali ja uskaltaa kuunnella äidinvaistojaan, tuon psykin mielipide on itsestäänselvyys.

ja seuraavan sukupolven traumoista osan voi selittää vanhempien traumoilla. Tästä on turha jankuttaa, näin se on ollut ja on jatkossakin. Nykyajan nikoyampat ovat yhtä traumaattisia, vaikka ovat saaneet perhepetiä, lapsentahtista imetystä, tassuttelua ja virikehoitoa. Heidän lapsensa ahdistuvat taas siitä ja saavat sen takia arvatenkin burnoutin. Ja niin edelleen, loputtomiin. On ollut sodan käynyttä sukupolvea, sotalapsisukupolvea, suurta ikäluokkaa jne.



Mutta pitäähän psykologeilla ja psykiatreilla riittää työsarkaa.

kärsinyt traumoista "liiaksi", kyllä valtaosa on pärjännyt ihan hyvin psyykkisesti, myös nykyään. Mutta sitten on aina niitä, jotka joutuvat kestämään enemmän kuin mihin on kapasiteettia, vaikkapa liian pitkistä varhaisista eroista tai muusta vanhemman kyvyttömyydestä vastata lapsensa tunnetarpeisiin. Osa vanhemmista ei kykene olemaan lapselleen riittävän turvallisia vanhmpia. Jotenkin minusta tuntuu, että nykypäivänä suinkaan nämä lapsentahtisesti hoidetut vauvat eivät ole niitä traumatisoituvia, vaan ne, joiden vanhemmille muut asiat kuin se vauva ovat niitä enemmän huomiota saavia asioita. Ja jotkut vanhemmathqan eivät pysty luomaan lapselle perusturvallisuuden tunnetta, vaikka olisivat 24/7 läsnä.

noin 3-5 vuotiaana kahteen kolmeen otteeseen sairaalassa erinnäköisten leikkausten ja niiden koplikaatioiden vuoksi useitra viikkoja putkeen.

Ja ei silloin sielä vahemmat saaneet oleilla muuta kuin vierailu-aikoina, jotka eivät olleet koko päivää, niin kuin usein nykyään on.



Eli ei ole 3 vuotiaalle herkkua maata siteissä, ettei repisi tiputusta jalasta pois, olin siinä 9 viikkoa ja nähdä vanhempiaan vain harvoin, koska oli sisaruksia ja työt vanhemmilla hoidetavana.



Ja yllätys yllätys, kärsin paniikkihäiriöistä, masennuksesta, ym.



Mutta tämähän nyt ei ollut "kenenkään syy", mutta itse olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä pitkä ero vanhemmista vaikuttaa lapseen. Tietysti itselläni oli vielä tuo sairaalan pelottava ilmapiiri siinä, joka varmasti lisäsi ahdistusta.



Mutta olen myös sitä mieltä, että tänä päivänä lasten traumat johtuvat siitä, että lapset joutuvat jo aivan liian varhain aikuistumaan, hyvä ettei jo laitokselta kotiin tullessa kullan-nupulta kysytä, että mitäs vaippamerkkiä haluisit käyttää ja haluutko nyt röyhtästä vasaemmalla vaiko oikealla olkapäällä ja tämä jatkuu koko lapsuuden, eli ei olla aikuisia niille lapsille ja pidetä rajoja rakkaudella kyllästäen.



Ei todellakaan 8kk vauva vielä päätä siitä mitä haluaa pukea päälleen, mutta onhan näitäkin..

pitävän viikon eroa pienelle lapselle hyvänä asiana.

jos on tilanne, että vanhemmat todella siis TODELLA kovasti tarvitsevat yhteistä lomaa, (en kyllä keksi yhtään sellaista tilannetta, miksi vanhempien etu menisi lapsen edun edelle, mutta varmasti sellaisia ääritapauksiakin voi olla) niin silloin on mentävä ja lapsi jätetään mahdollisimman tutun hoitajan luokse, johon vauva totutetaan monta monta kertaa. Mutta jos vanhemmat ovat vain levon tarpeessa, niin sitten he menevät yksitellen lomalle lepäämään ja toinen jää kotiin vauvaa hoitamaan. Tietysti alkuaikoina äiti on tärkeämpi, se on selvää, varsinkin jos äiti imettää vauvaa, niin äiti on se ainoa ihminen joka vauvalle on merkityksellinen ensimmäisten kuukausien aikana. Jos on "pullovauva" niin silloin isä voi olla yhtä tärkeä.

Kaikki jotka eivät ymmärrä että pientä vauvaa ei jätetä perheen ulkopuolisten hoitoon ensimmäisinä kuukausina (muuta kuin pakon edessä, sairauden tms) niin eivät ole kovin empaattisia, tai eivät ole vielä kehittäneet kunnon tunnesidettä vauvaan. Joillakin vanhemmilla tämä tapahtuu viiveellä, jos on esim. koliikkivauva tai vanhemmalla masennus.

onko tää normaalia? Kun mun kaksivuotias jää/lähtee jollekin hoitoon, se sanoo "hei hei" ihan neutraalisti. Palatessaan ei myöskään kovin suuria tunteita, ei itke, eikä yleensä hyppää syliin helpottuneena, vaan on vähän ehkä kiukuttelevainen, "vaikealla" tuulella pari tuntia. Lapsi oli ekan kerran mummillaan hoidossa kuukauden ikäisenä yötä, tästä lähtien n. kerran kuukaudessa. N. puolentoista vuoden ikäisestä asti on ollut 2-3 kertaa kuussa yleensä juuri mummilla yötä. Olen yksinhuoltaja, isä ei ole osallistunut lapsen hoitoon.

Onko toi erokäyttäytyminen tervettä? Onko lapsi ollut liian pienestä/liian usein hoidossa? Yleisesti ottaen näkisin, että meillä on ihan hyvä ja luottamuksellinen suhde.