Te eroajat / eronneet! Tajuatteko te, että olette itse valinnoistanne vastuussa?

Alkuhuuma ei kestä kenelläkään ikuisesti; mutta (pysyvä) kiintymys ja rakkaus säilyy silti siellä taustalla, ja niitä tulee tahtoa säilyttää ja ylläpitää.

No, ei se kaikilla säily. Ja joillain säilyy se huumakin, jos ei nyt alku-sellainen, niin kuitenkin vahva rakastumisen ja toisesta innostumisen tunne. Ei se kaikilla näivety, vaikka niin tietysti naistenlehdissä ja neuvolassa vakuutellaan, etteivät ihmiset tajuaisi, miten tylsäksi niiden suhde on muuttunut.

Mutta joo, JOS se pysyvä rakkaus ja kiintymys säilyy, niin kyllä suhde silloin voi kantaa. Mutta mitenkään automaattisesti ne eivät säily - edes, vaikka kumpikin niin haluaisi.

Rakkaus on aaltoliikettä; ei se ole mikään jatkumo, sitä pitää hoitaa ja vaalia.

No eikö kaikille nyt ole ihan itsestäänselvää, että mitä tahansa ihmissuhdetta pitää hoitaa ja vaalia?!

Turha kuvitella, että erot johtuisivat siitä, että ihmiset eivät tätä tajua. Joskus vaan asiat voivat mennä niinkin, että SILTI tulee ero. Joskus rakkaus silti loppuu.

Tämä ON sitä oikeaa rakkautta - se, että välittää toisesta arjessa, ja lupaa välittää niin paljon, että haluaa rakastua tähän aina uudestaan loppuelämänsä ajan. Jos et tätä halua / ymmärrä, et ole valmis avioliittoon.

Ap.

Hmm, muistaakseni juuri sanoin, etten edes HALUA avioliittoon. En ole kiinnostunut tekemään ihmissuhdesopimuksia. Uskon, että ihmiset voivat elää yhdessä ja rakastaa toisiaan ilmankin. Huomaan kyllä, että ajattelemme rakkaudesta ja parisuhteesta hieman eri tavoin. Itse en koe tuollaisia lupauksia ja vakuutuksia tarpeellisina, koska uskon siihen, että rakkaus itsessään riittää. En itse edes haluaisi kuulla mitään lupauksia, koska se kuulostaisi heti minun korvaani siltä, että oikeasti se rakkaus ei ehkä kestäkään, mutta toinen lupaa (kuin velvollisuudentunnosta) rakastaa, itsensä ja minut vakuuttaakseen - kun muuten kumpikaan ei uskoisi koko juttuun.

Minun käsitykseni oikeasta rakkaudesta ei siis ole avioliitto, vaan se, että on tarve olla yhdessä juuri tuon ihmisen kanssa. Tai no, jos käytetään nyt tuota sinunkin viljelemääsi sanaa, että haluaa olla yhdessä juuri tuon ihmisen kanssa. Sehän ei ole synonyymi avioliitolle ;)

"Lainaus:

en voinut arvata että tämä maailman kiltein ihminen lähtee salamana, kun löytää 15-v. nuoremman. kaikkea ei voi ennakoida.





Olisit voinut (itsesi takia) herkistyä huomaamaan miehesi taipumusta huomioida naiskauneutta, ja muita naisia. Olisit huomannut, ettei hän nosta sinua jalustalle laittaen sinun etuasi aina etusijalle. Millainen mies oli kaveriporukassa; miten hän reagoi kavereiden juttuihin ympärillä olevista "hyvä peräisistä" naisista?



Tämäkään asia ei "vain tapahdu" yks kaks yllättäen, vaan merkit ovat olemassa.



Ap."



Tämä asia 'tapahtui' koska nuoremmalla alpsellamme todettiin aparntumaton perinnöllinen siaraus pian sen jälkeen kun yksi perheenjäsen oli kuollut yllättän. exälle se oli vain liikaa, liikaa vastoinkäymisiä.



kuinka ihminen reagoi esim. oman lapsen vammaisuuteen, sitä ei voi tietää etukäteen. vasta kun elää, niin näkee.



kyllä sinuakin elämä vielä opettaa, ja kovimman kautta.



elämää ei voi hallita loppuun saakka, se on elämän laki.

Omissa ajatuksissasi, kirjoitustavassasi ei ole mielestäsi mitään vikaa tai väärää. Kuitenkin, jos joku huomaa ristiriidan ajatusmallisi ja elämäsi välillä, rupeat syyttämään tätä eronneeksi tai pahansuovaksi. Jos tämä ei riitä, niin sitten tämä erimieltä oleva heijastelee omia uskomuksiaan ym.

Ilmiselvästi kärsit huonosta lapsuudesta vieläkin ja vanhempiesi valinnoista, koska uskot_että suurin osa eronneista_ ei ole miettinyt parin valintaansa. Lisäksi mustavalkoisuus tuossa iässä paljastaa, että todennäköisesti on osa nuoruudestasi jäänyt elämättä. Nuoruuteen kuuluu mustavalkoisuus, tuon ikäisen pitäisi kyetä ymmärtämään harmaan sävyjäkin. Niin, mieheni eikä minun suvussa ole eronneita. Sinähän tulet syyttämään tätäkin tekstiä eronneen puolustuspuheeksi. Eikö totta, ettet millään pysty uskomaan, että tämän kirjoittajan suvuissa ole eronneita, puhumattakaan etten ole itse eronnut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin? Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin. Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun. Ap.

Muutakaan selitystä en näille kirjoituksillesi keksi - tottakai uskon, jos sanot, että et ole itse eronnut tai ettei lähipiirissäsi ole eronneita perheitä, miksi en uskoisi? Tässä kohden taidat heijastella niitä omia lähtökohtaisia uskomuksiasi / luonteen piirteitäsi?

Ylipäätään tuo kirjoituksesi (jossa kerrot, ettei mieheni olisi pitänyt ottaa minua puolisokseen) oli mielestäni aika pahansuopa; eikä sen avulla millään muotoa rakennettu tätä keskustelua paremmaksi.

Ap.

keskustelu tullut paremmaksi...

Ilmiselvästi kärsit huonosta lapsuudesta vieläkin ja vanhempiesi valinnoista, koska uskot_että suurin osa eronneista_ ei ole miettinyt parin valintaansa. Lisäksi mustavalkoisuus tuossa iässä paljastaa, että todennäköisesti on osa nuoruudestasi jäänyt elämättä. Nuoruuteen kuuluu mustavalkoisuus, tuon ikäisen pitäisi kyetä ymmärtämään harmaan sävyjäkin. Niin, mieheni eikä minun suvussa ole eronneita. Sinähän tulet syyttämään tätäkin tekstiä eronneen puolustuspuheeksi. Eikö totta, ettet millään pysty uskomaan, että tämän kirjoittajan suvuissa ole eronneita, puhumattakaan etten ole itse eronnut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin? Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin. Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun. Ap.

Muutakaan selitystä en näille kirjoituksillesi keksi - tottakai uskon, jos sanot, että et ole itse eronnut tai ettei lähipiirissäsi ole eronneita perheitä, miksi en uskoisi? Tässä kohden taidat heijastella niitä omia lähtökohtaisia uskomuksiasi / luonteen piirteitäsi?

Ylipäätään tuo kirjoituksesi (jossa kerrot, ettei mieheni olisi pitänyt ottaa minua puolisokseen) oli mielestäni aika pahansuopa; eikä sen avulla millään muotoa rakennettu tätä keskustelua paremmaksi.

Ap.

En siis ota avioliittoa lainkaan vakavasti, eikä minusta ole paha asia, jos avioliitto purkautuu siksi, että ihmiset haluavatkin jotain muuta

Huom. Sinä et ota avioliittoa vakavasti - onneksi on (paljon!) meitä muita, jotka niin tekevät; ja siitä tässä on kysymys. Ja avioliitossa ylipäätään on siitä kysymys. Joku toinen tässä aiemmin jo sinulle kirjoittikin vihkikaavasta - miksi et suostu uskomaan sitä, mitä siinä selvästi sanotaan? Avioliitossa on kyse tahtomisesta, ja myös rakastamisesta - se on romanttinen ele, joka kumpuaa rakkaudesta; luvata tahtoa rakastaa toista loppuelämänsä jokaisena päivänä. Mikä on romanttisempaa tai rakkaudellisempaa kuin se?

Idea on siinä, että avioliittolupaus (tahdotaan rakastaa) tehdään eliniäksi - jos jo alkutekijöissään epäilet, että "mielesi muuttuu", niin hyvä ihminen - tee sinä elämässäsi toisenlaisia ratkaisuja. Ap.

Tässä yllä siteerasin itseäni edellisessä vastineessani kirjoitukseesi; laitoin sen tähän uudestaan, koska (oikeasti) siinä sanoin kaiken oleellisen. Tämä on se perusajatus.

Silti EDELLEEN kysyn, onko sinun mielestäsi rakkaus joku lupausasia? Eli voiko mielestäsi oikeasti luvata omia tunteitaan vuosikymmenten päähän? Minusta se kuulostaa velvollisuudentunnolta, eikä velvollisuus todellakaan ole minun käsitykseni rakkaudesta.

Kyllä se tavallaan siinä mielessä on, että voit luvata TAHTOA rakastaa toista ja tehdä töitä rakkauden säilymisen eteen. Avioliittolupaus lähtee siitä yksiselitteisestä (oikeasta) olettamuksesta, ettei mikään rakkaudellinen suhde ole yhtä huumaa ikuisesti - huuma laantuu, ja rakkaus muuttaa muotoaan. Rakkaus ikäänkuin jalostuu. Jos olet onnekas, ja olet yhdessä oikean ihmisen kanssa, ja jos olet tehnyt suhteesi hoitamisen eteen töitä, jalostuu se parempaan suuntaan - mukaan astuu turvallisuus ja luotettavuus sekä syvä kiintymys toiseen kumppanina.

Onhan sinulla lapsiasikin kohtaan velvoitteita, mutta silti rakastat heitä ja haluat toimia heitä kohtaan oikein rakkaudesta. Millä tavoin tämä velvollisuuksien ajatus noin pelottaa sinua? Miksi se pitää nähdä jotenkin super-negatiivisena asiana? Jokaiseen tilanteeseen elämässä sisältyy aina niin oikeuksia kuin velvollisuuksiakin - ne kuuluvat luonnollisena osana elämään.

Minäkin tahdon olla oman mieheni kanssa aina, ja tahdon että meillä on rakkauttakin. Mutta en ajattele, että sitä on mitään syytä lähteä tuolla lailla lupaamaan ja vakuuttelemaan. Jos nyt tuntuu siltä, että ollaan aina yhdessä, niin silloinhan se on todellisuutta - nyt. Mikäli asiat joskus ovat eri lailla, ei niihin voi tällä hetkellä vaikuttaa ainakaan millään lupauksilla. Älä ymmärrä väärin: en tarkoita sitä, että rakas ja tärkeä ihmissuhde olisi joku "ollaan yhdessä kunnes kyllästytään" tms. Tarkoitan vain sitä, että lähtökohtaisesti rakkaus ei ole mikään sopimuspaperi.

Eivät nämä asiat millään lailla poissulje toisiaan; sinulla voi olla asiasta juridinen sopimuspaperi, ja silti haluat aidosti vain olla toisen kanssa yhdessä. Avioliitto yhteiskunnallisena instituutiona on säädetty monia asioita varten, yhteiskunnan peruspilariksi, lasta ja omaisuutta turvaamaan (muun muassa) - siinä samalla se on kahden aikuisen ihmisen romanttinen lupaus keskinäisestä rakkaudesta, jonka halutaan kestävän aikaa. Siihen astutaan tietäen, että tätä keskinäistä sidettä tullaan koettelemaan, siksi jo lähtökohtaisesti puhutaan myös vastamäestä.

Minusta se on kaunis ajatus, ja asia, jonka vaalimisen pidän tärkeänä omassa elämässäni ja parisuhteessani.

Ap.

Minulle on se ja sama onko kyse avo- vai avioliitosta tai hetero- tai homosuhteesta, mutta kun lapsia on suunnitteilla, on todella harkittava oman yrittämisen ja sitoutumisen astetta suhteen tulevaisuuden varmistamiseksi. Jos tietää olevansa helposti luovuttavaa /kyllästyvää / parisuhteessa viihtymätöntä tyyppiä, on itsekästä tehdä lapsia.

Suurin osa eroista johtunee ihan muista syistä kuin siitä, että ihmiset vaan olisivat liian impulsiivisia. Ja suurin osahan haluaakin jämähtää tuttuihin kuvioihin, oli sitten kyse parisuhteesta tai vaikka asuinpaikasta - eikös suurin osa halua oman talon, jossa möllötellä.

KOSKAAN ENNEN ei lapsia ole suunniteltu niin tarkkaan kuin nykyisin! Perhesuunnittelu on onneksi mahdollista, ja suurin osahan miettii vauvatoiveitaan todella pitkään ja hartaasti - niin oman jaksamisen kuin parisuhteenkin kannalta. Joskus jopa liiankin tarkkaan - pitäisi muistaa, että elämää ei voi ennakoida ja kontrolloida. Hyvä tietysti, että lapset ovat harkittuja, ja ainakaan kevytmielisestä lasten hankinnasta ei voi nykyvanhempia syyttää. (Ei silti, en tarkoita etteikö vahinkoraskaus voisi kääntyä toivotuksi ja onnelliseksi olotilaksi myös.)

Ero on lapselle kriisi ja sillä on isot vaikutukset lapsen persoonallisuuden muokkaajana. Tämä on yksi lisäsyy siihen miksi hoidan parisuhdettani todella huolella.

Minua pelottaa, että OSA ihmisistä antaa liian helposti periksi ja eroaa.

Toisaalta osa myös liian helposti jättää eroamatta. Sekin on totta.

Omissa ajatuksissasi, kirjoitustavassasi ei ole mielestäsi mitään vikaa tai väärää. Kuitenkin, jos joku huomaa ristiriidan ajatusmallisi ja elämäsi välillä, rupeat syyttämään tätä eronneeksi tai pahansuovaksi. Jos tämä ei riitä, niin sitten tämä erimieltä oleva heijastelee omia uskomuksiaan ym.

Ilmiselvästi kärsit huonosta lapsuudesta vieläkin ja vanhempiesi valinnoista, koska uskot_että suurin osa eronneista_ ei ole miettinyt parin valintaansa. Lisäksi mustavalkoisuus tuossa iässä paljastaa, että todennäköisesti on osa nuoruudestasi jäänyt elämättä. Nuoruuteen kuuluu mustavalkoisuus, tuon ikäisen pitäisi kyetä ymmärtämään harmaan sävyjäkin. Niin, mieheni eikä minun suvussa ole eronneita. Sinähän tulet syyttämään tätäkin tekstiä eronneen puolustuspuheeksi. Eikö totta, ettet millään pysty uskomaan, että tämän kirjoittajan suvuissa ole eronneita, puhumattakaan etten ole itse eronnut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin? Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin. Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun. Ap.

Muutakaan selitystä en näille kirjoituksillesi keksi - tottakai uskon, jos sanot, että et ole itse eronnut tai ettei lähipiirissäsi ole eronneita perheitä, miksi en uskoisi? Tässä kohden taidat heijastella niitä omia lähtökohtaisia uskomuksiasi / luonteen piirteitäsi? Ylipäätään tuo kirjoituksesi (jossa kerrot, ettei mieheni olisi pitänyt ottaa minua puolisokseen) oli mielestäni aika pahansuopa; eikä sen avulla millään muotoa rakennettu tätä keskustelua paremmaksi. Ap.

Ristiriitaa ajattelumallissani ei mielestä ole (ja tämänkin olen selittänyt jo aikaisemmin - mutta here goes again) siksi, koska olen itse prosessoinut näitä asioita todella paljon samalla tiedostaen, että se oli vaikea ja pitkä tie, enkä usko (ja näen esimerkkejä siitä omin silmin ihan liian usein), että moni niin tekee.

On realismia ottaa huomioon se, että oma ajattelutyöni asian kimpussa ei ole kovin yleistä - ja jo (todellakin) tutkimustulostenkin valossa juuri minun tulisi edustaa sitä kantaa tässä keskustelussa, että "erotaan vaan sit ku kyllästytään", mutta kun olen ajatteluni tuloksena toista mieltä.

Ap.

Kertoo muuten ap:sta aikas paljon, ettei muka keskustelu tullut paremmaksi...

Ilmiselvästi kärsit huonosta lapsuudesta vieläkin ja vanhempiesi valinnoista, koska uskot_että suurin osa eronneista_ ei ole miettinyt parin valintaansa. Lisäksi mustavalkoisuus tuossa iässä paljastaa, että todennäköisesti on osa nuoruudestasi jäänyt elämättä. Nuoruuteen kuuluu mustavalkoisuus, tuon ikäisen pitäisi kyetä ymmärtämään harmaan sävyjäkin. Niin, mieheni eikä minun suvussa ole eronneita. Sinähän tulet syyttämään tätäkin tekstiä eronneen puolustuspuheeksi. Eikö totta, ettet millään pysty uskomaan, että tämän kirjoittajan suvuissa ole eronneita, puhumattakaan etten ole itse eronnut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin? Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin. Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun. Ap.

Muutakaan selitystä en näille kirjoituksillesi keksi - tottakai uskon, jos sanot, että et ole itse eronnut tai ettei lähipiirissäsi ole eronneita perheitä, miksi en uskoisi? Tässä kohden taidat heijastella niitä omia lähtökohtaisia uskomuksiasi / luonteen piirteitäsi? Ylipäätään tuo kirjoituksesi (jossa kerrot, ettei mieheni olisi pitänyt ottaa minua puolisokseen) oli mielestäni aika pahansuopa; eikä sen avulla millään muotoa rakennettu tätä keskustelua paremmaksi. Ap.

Ap.

Tai sitten, jos tuttavapiirissäsi on näitä paljon, kertoo paljon sinusta, että miksi sinulla on tuo tuttavapiiri.

Omissa ajatuksissasi, kirjoitustavassasi ei ole mielestäsi mitään vikaa tai väärää. Kuitenkin, jos joku huomaa ristiriidan ajatusmallisi ja elämäsi välillä, rupeat syyttämään tätä eronneeksi tai pahansuovaksi. Jos tämä ei riitä, niin sitten tämä erimieltä oleva heijastelee omia uskomuksiaan ym.

Ilmiselvästi kärsit huonosta lapsuudesta vieläkin ja vanhempiesi valinnoista, koska uskot_että suurin osa eronneista_ ei ole miettinyt parin valintaansa. Lisäksi mustavalkoisuus tuossa iässä paljastaa, että todennäköisesti on osa nuoruudestasi jäänyt elämättä. Nuoruuteen kuuluu mustavalkoisuus, tuon ikäisen pitäisi kyetä ymmärtämään harmaan sävyjäkin. Niin, mieheni eikä minun suvussa ole eronneita. Sinähän tulet syyttämään tätäkin tekstiä eronneen puolustuspuheeksi. Eikö totta, ettet millään pysty uskomaan, että tämän kirjoittajan suvuissa ole eronneita, puhumattakaan etten ole itse eronnut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin? Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin. Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun. Ap.

Muutakaan selitystä en näille kirjoituksillesi keksi - tottakai uskon, jos sanot, että et ole itse eronnut tai ettei lähipiirissäsi ole eronneita perheitä, miksi en uskoisi? Tässä kohden taidat heijastella niitä omia lähtökohtaisia uskomuksiasi / luonteen piirteitäsi? Ylipäätään tuo kirjoituksesi (jossa kerrot, ettei mieheni olisi pitänyt ottaa minua puolisokseen) oli mielestäni aika pahansuopa; eikä sen avulla millään muotoa rakennettu tätä keskustelua paremmaksi. Ap.

Ristiriitaa ajattelumallissani ei mielestä ole (ja tämänkin olen selittänyt jo aikaisemmin - mutta here goes again) siksi, koska olen itse prosessoinut näitä asioita todella paljon samalla tiedostaen, että se oli vaikea ja pitkä tie, enkä usko (ja näen esimerkkejä siitä omin silmin ihan liian usein), että moni niin tekee.

On realismia ottaa huomioon se, että oma ajattelutyöni asian kimpussa ei ole kovin yleistä - ja jo (todellakin) tutkimustulostenkin valossa juuri minun tulisi edustaa sitä kantaa tässä keskustelussa, että "erotaan vaan sit ku kyllästytään", mutta kun olen ajatteluni tuloksena toista mieltä.

Ap.

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen.



Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia.



Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa.



Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen.

Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia.

Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa.

Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Loukkaat eronneita, kun olet sitä mieltä, että nämä eivät ota vastuuta elämästään. Vaikka sinun vanhempasi ovat tällaisia olleet, et voi yleistää ja pahoittaa ihmisten mieliä. oletko valmis ottamaan vastuun siitä, että useampikin pahoinpidelty (henkisesti tai fyysisesti) jatkaa suhdettaan kommenttiesi takia ja heidän lapsistaan kasvaa joko väkivaltaa harjoittavia tai alistujia? kannatko vastuusi? Jos kannat, niin miten se näkyy?

Te olette itse päättäneet lähteä parisuhteeseen (tavalla taikka toisella) epäsopivan kumppanin kanssa, ja valinneet tuoda siihen suhteeseen lapsen.

Ymmärrättekö te edes tätä perusasiaa elämästä?

Aikuinen kantaa aikuisen vastuun tekemistään valinnoista - aina!

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen. Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia. Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa. Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Pitkän aikaa elämästäni olin sitä mieltä (siis lapsuudesta saakka), etten koskaan mene naimisiin enkä aio hankkia koskaan lapsia - sillä koin sen olevan liian epävarmaa.

Mieheni tavattuani mieleni muuttui, ja uskalsin luottaa toiseen niin paljon, että perheen perustaminen tässä mielessä mahdollistui. Mieheni oli meistä se, joka lapsia halusi ja kuumeili - ja on sen verran lapsirakas (ja hyvä mies sekä isä), ettei minulla ollut sydäntä jättää häntä ilman lapsia. Ensimmäisen synnyttyä äidinvaistot ja -rakkaus heräsivät, ja tiesin sen olleen oikea (joskaan ei kivuton) ratkaisu.

Sen kyllä koen jokseenkin kummallisena, ettei minulla teidän mielestänne olisi ollut mitään oikeutta kirjoittaa tästä asiasta joka tapauksessa; jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, "olisin kasvanut pumpulissa, enkä tietäisi tosielämästä ja vaikeuksista mitään" ja, kun kerron, ettei se lapsuuteni nyt mitään luksusta ja auvoa (tämän asian suhteen) ollut, niin puhun itseäni vastaan ja ristiriitaisesti (huolimatta siitä, että olen yrittänyt painottaa tässä oman ajattelun tärkeyttä joka kohdassa - muistatteko ajattelu ja aikuisen vastuu? Avainsanoja kirjoituksessani. Minähän tässä olen ottanut aikuisen vastuun lapsuuteni traumoista, pohtinut niitä paljon ja nyt niistä huolimatta olen avioliitossa kera lasten - onnellisena.)

Wtf? (Pardon my french, mutta nyt oli pakko)

Ap.

Loukkaat eronneita, kun olet sitä mieltä, että nämä eivät ota vastuuta elämästään. Vaikka sinun vanhempasi ovat tällaisia olleet, et voi yleistää ja pahoittaa ihmisten mieliä. oletko valmis ottamaan vastuun siitä, että useampikin pahoinpidelty (henkisesti tai fyysisesti) jatkaa suhdettaan kommenttiesi takia ja heidän lapsistaan kasvaa joko väkivaltaa harjoittavia tai alistujia? kannatko vastuusi? Jos kannat, niin miten se näkyy?

Te olette itse päättäneet lähteä parisuhteeseen (tavalla taikka toisella) epäsopivan kumppanin kanssa, ja valinneet tuoda siihen suhteeseen lapsen. Ymmärrättekö te edes tätä perusasiaa elämästä? Aikuinen kantaa aikuisen vastuun tekemistään valinnoista - aina!

Tässä ketjussa minun kanssani, ja sen jälkeenhän onkin lupa tehdä ja sanoa mitä vaan, niinkö?

Siltä se nyt hieman tuntuu - järki on lähtenyt keskustelusta aika päiviä sitten; nyt tää on vain teidän keskenkasvuisten temmellysareena, ja paikka, jossa pönkitetään omaa eropäätöstä laittamalla kaikki "hullun ap:n" piikkiin.

Kannan vastuuni (tottakai) sanoistani - ja seison niiden takana 100%:sesti, voitko sinä sanoa samoin?

Ap.

minulla ei ole syytä loukkaantua sinun ajattelemattomista kommenteistasi. Huomaatko taas käännät asian niin, että eropäätöstä pönkitetään, kirjoittaja on keskenkasvuinen yms. Et ilmiselvästi kykene ymmärtävään, että avioliitossaan tukevasti oleva ja pysyvä, ei allekirjoita käsityksiäsi eronneista, vaan kärsii kun heitä syytetään turhaan.

Loukkaat eronneita, kun olet sitä mieltä, että nämä eivät ota vastuuta elämästään. Vaikka sinun vanhempasi ovat tällaisia olleet, et voi yleistää ja pahoittaa ihmisten mieliä. oletko valmis ottamaan vastuun siitä, että useampikin pahoinpidelty (henkisesti tai fyysisesti) jatkaa suhdettaan kommenttiesi takia ja heidän lapsistaan kasvaa joko väkivaltaa harjoittavia tai alistujia? kannatko vastuusi? Jos kannat, niin miten se näkyy?

Te olette itse päättäneet lähteä parisuhteeseen (tavalla taikka toisella) epäsopivan kumppanin kanssa, ja valinneet tuoda siihen suhteeseen lapsen. Ymmärrättekö te edes tätä perusasiaa elämästä? Aikuinen kantaa aikuisen vastuun tekemistään valinnoista - aina!

Tässä ketjussa minun kanssani, ja sen jälkeenhän onkin lupa tehdä ja sanoa mitä vaan, niinkö?

Siltä se nyt hieman tuntuu - järki on lähtenyt keskustelusta aika päiviä sitten; nyt tää on vain teidän keskenkasvuisten temmellysareena, ja paikka, jossa pönkitetään omaa eropäätöstä laittamalla kaikki "hullun ap:n" piikkiin.

Kannan vastuuni (tottakai) sanoistani - ja seison niiden takana 100%:sesti, voitko sinä sanoa samoin?

Ap.

miten te olette selvinneet jotka olette eronneet miehen väkivaltaisuuden tai psyykkisten ongelmien takia?



mulla kun on se syy olla eroamatta että silloin joutuisin antamaan lapset säännöllisesti miehelle, ja he eivät olisi turvassa psyykkisesti sairaan ihmisen huostassa. kuitenkaan en luota siihen, että hän ei ainakin joskus saisi lapsia itselleen, ja kun nuo psyykkiset ongelmat eivät ole diagnosoituja, ei ehkä tulisi mitään rajoitteita niihin tapaamisiin. osaa esiintyä vakuuttavasti.



en uskalla kotoa lähteä enää kauppaa kauemmas ilman lapsia, koska joka kerta kun olen lähtenyt, on lapsia jotenkin laiminlyöty, esim eivät ole saaneet kaikkia aterioita, on laitettu kokemattoman kuskin kyytiin, ja mikä parasta, lasten isä on nukkunut ja jättänyt 2- ja 3-vuotiaat siis ilman valvontaa. ei nää nyt mitään vakavia juttuja ole, mutta kyse onkin ollut korkeintaan yhdestä päivästä. enempää mies ei kestä olla yksin lasten kanssa. ei todellakaan selviäisi kokonaisesta viikonlopusta.



meillä tilanne on siedettävissä siksi, että mies on viikot töissä toisella paikkakunnalla. viikonloppuisin jaksan sietää häntä siksi että saan näin pitää lapset turvassa luonani. eroaminen olisi lapsille erityisen traumaattista koska menettäisivät isän kokonaan, koska hän ei kykenisi isyyteen ollenkaan ilman minun tukeani, eli sitä että pidän kulissit pystyssä ja hoidan lasten tarpeet. mulla on valitettavasti tästä vähän näyttöäkin, nimittäin ollaan kerran oltu asumuserossa muutama kuukausi, ja mies ei hoitanut lapsia ollenkaan tuona aikana, ei vaan pystynyt. tilanne aiheutti sen että mies luisui käyttämään liikaa alkoholia ja viettämään elämää jossa kului rahaa yli varojen. menimme silloin parisuhdeterapiaan ja suostuin ottamaan miehen takaisin sillä ehdolla että alkoholin käytön lopettaa kokonaan. lupaus piti jonkin aikaa, tosin liialliseen käyttöön ei ole juuri sortunut enää, eikä koskaan kotona.



mielestäni ero ei ole vaihtoehto ollenkaan koska lapset tarvitsevat isän. kaikesta huolimatta heillä on isäänsä hyvät ja läheiset välit. itse koen hyvin raskaana sen vastuun, josta ap puhui. minäkään en tietenkään voinut tietää että yli 8 vuoden yhdessä asumisen (ja joidenkin vuosien avioliiton) jälkeen mies sairastuisi psyykkisesti niin että hänen persoonallisuutensa muuttui täysin. kaksi lasta ehdimme tehdä ennen tätä ja kolmas oli vahinko eli ehkäisy petti. usein loppuelämäni tuntuu elinkautiselta tuomiolta tämän miehen ja näiden lasten huoltajana mutta muistutan itseäni että lapset kasvavat ja jossain vaiheessa tulevat jo toimeen keskenäänkin lyhyitä aikoja. elämämme ei kuitenkaan ole synkkää tai masentavaa vaan elämme lasten kanssa normaalia, ilon täyteistä elämää, lapset ovat fiksuja ja saavat pelkkiä kehuja koulusta ja päiväkodista, aina silloin saan kiitokseni yksin tekemästäni työstä ja kärsimistäni vaikeuksista. ja tunnen, että se on kannattanut. vain yksi ystäväni tietää lähes koko totuuden ja hän on ollut valtava tuki minulle.

taustaasi.

Sinun olisi pitänyt tietää, mitä haluat ennen kuin tutustuit mieheesi. Sinun olisi ihan oikeasti pitänyt hoitaa traumasi terapiassa siten, että olisit voinut luottaa ihmisiin. Kerroit, että vasta mieheesi tutustuttua uskalsit luottaa. Mielen muuttuminen ei voi olla kiinni tuolla taustalla ns oikean miehen löytämisestä. Tämä ei ole vastuullista käytöstä. Et myöskään olisi voinut ottaa riskiä lapsenteosta, kun kerran syynä oli, että sinulla ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi. Otit huiman riskin tekemällä lapsia! Hyvä, että kävi hyvin, mutta olisi voinut käydä todella huonosti! Yleensä huonolla taustalla tiedetään lasta hankkiessa jo etukäteen, että se on oikea ratkaisu, eikä vasta sitten, kun lapsi on jo syntynyt ja ns äidin rakkaus herännyt!

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen. Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia. Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa. Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Pitkän aikaa elämästäni olin sitä mieltä (siis lapsuudesta saakka), etten koskaan mene naimisiin enkä aio hankkia koskaan lapsia - sillä koin sen olevan liian epävarmaa.

Mieheni tavattuani mieleni muuttui, ja uskalsin luottaa toiseen niin paljon, että perheen perustaminen tässä mielessä mahdollistui. Mieheni oli meistä se, joka lapsia halusi ja kuumeili - ja on sen verran lapsirakas (ja hyvä mies sekä isä), ettei minulla ollut sydäntä jättää häntä ilman lapsia. Ensimmäisen synnyttyä äidinvaistot ja -rakkaus heräsivät, ja tiesin sen olleen oikea (joskaan ei kivuton) ratkaisu.

Sen kyllä koen jokseenkin kummallisena, ettei minulla teidän mielestänne olisi ollut mitään oikeutta kirjoittaa tästä asiasta joka tapauksessa; jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, "olisin kasvanut pumpulissa, enkä tietäisi tosielämästä ja vaikeuksista mitään" ja, kun kerron, ettei se lapsuuteni nyt mitään luksusta ja auvoa (tämän asian suhteen) ollut, niin puhun itseäni vastaan ja ristiriitaisesti (huolimatta siitä, että olen yrittänyt painottaa tässä oman ajattelun tärkeyttä joka kohdassa - muistatteko ajattelu ja aikuisen vastuu? Avainsanoja kirjoituksessani. Minähän tässä olen ottanut aikuisen vastuun lapsuuteni traumoista, pohtinut niitä paljon ja nyt niistä huolimatta olen avioliitossa kera lasten - onnellisena.)

Wtf? (Pardon my french, mutta nyt oli pakko)

Ap.

Ap haukkuu toista pahansuovaksi, mutta rupeaa kiroilemaan, kun ei muuta kykene...

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen. Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia. Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa. Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Pitkän aikaa elämästäni olin sitä mieltä (siis lapsuudesta saakka), etten koskaan mene naimisiin enkä aio hankkia koskaan lapsia - sillä koin sen olevan liian epävarmaa.

Mieheni tavattuani mieleni muuttui, ja uskalsin luottaa toiseen niin paljon, että perheen perustaminen tässä mielessä mahdollistui. Mieheni oli meistä se, joka lapsia halusi ja kuumeili - ja on sen verran lapsirakas (ja hyvä mies sekä isä), ettei minulla ollut sydäntä jättää häntä ilman lapsia. Ensimmäisen synnyttyä äidinvaistot ja -rakkaus heräsivät, ja tiesin sen olleen oikea (joskaan ei kivuton) ratkaisu.

Sen kyllä koen jokseenkin kummallisena, ettei minulla teidän mielestänne olisi ollut mitään oikeutta kirjoittaa tästä asiasta joka tapauksessa; jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, "olisin kasvanut pumpulissa, enkä tietäisi tosielämästä ja vaikeuksista mitään" ja, kun kerron, ettei se lapsuuteni nyt mitään luksusta ja auvoa (tämän asian suhteen) ollut, niin puhun itseäni vastaan ja ristiriitaisesti (huolimatta siitä, että olen yrittänyt painottaa tässä oman ajattelun tärkeyttä joka kohdassa - muistatteko ajattelu ja aikuisen vastuu? Avainsanoja kirjoituksessani. Minähän tässä olen ottanut aikuisen vastuun lapsuuteni traumoista, pohtinut niitä paljon ja nyt niistä huolimatta olen avioliitossa kera lasten - onnellisena.)

Wtf? (Pardon my french, mutta nyt oli pakko)

Ap.

Ei ollut tavatessamme alkoholisti. Ensimmäisen lapsen vauva-aikana oli ihana ja osallistuva isä. Toisen lapsen odotusaikana alkoholisoitui. (Kyllä, se tapahtui oikeasti nopeasti.)



Erosimme toisen lapsen ollessa alle kaksivuotias. Siinä kohtaa totesin, että lapseni ansaitsivat parempaa kuin katsella krapulassa vapisevaa isää kotona ryyppyreissujen jälkeen.



Tuosta on kulunut nyt jo reilusti yli 15 vuotta aikaa. Olen uudestaan naimisissa ja ensimmäisen liittoni lapset ovat jo aikuisia. Uskon edelleen vakaasti, että toimin täysin heidän parhaakseen erotessani. Heillä oli oikeus normaalin, kunnolliseen arkeen ja perhe-elämään.

Haukkukaa rauhassa lasteni elämän pilaajaksi ja vaikka miksi. Ei se ainakaan heidän asiaansa aja.