Te eroajat / eronneet! Tajuatteko te, että olette itse valinnoistanne vastuussa?

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut.



Se naimisissa oleva.

Ap haukkuu toista pahansuovaksi, mutta rupeaa kiroilemaan, kun ei muuta kykene...

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen. Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia. Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa. Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Pitkän aikaa elämästäni olin sitä mieltä (siis lapsuudesta saakka), etten koskaan mene naimisiin enkä aio hankkia koskaan lapsia - sillä koin sen olevan liian epävarmaa. Mieheni tavattuani mieleni muuttui, ja uskalsin luottaa toiseen niin paljon, että perheen perustaminen tässä mielessä mahdollistui. Mieheni oli meistä se, joka lapsia halusi ja kuumeili - ja on sen verran lapsirakas (ja hyvä mies sekä isä), ettei minulla ollut sydäntä jättää häntä ilman lapsia. Ensimmäisen synnyttyä äidinvaistot ja -rakkaus heräsivät, ja tiesin sen olleen oikea (joskaan ei kivuton) ratkaisu. Sen kyllä koen jokseenkin kummallisena, ettei minulla teidän mielestänne olisi ollut mitään oikeutta kirjoittaa tästä asiasta joka tapauksessa; jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, "olisin kasvanut pumpulissa, enkä tietäisi tosielämästä ja vaikeuksista mitään" ja, kun kerron, ettei se lapsuuteni nyt mitään luksusta ja auvoa (tämän asian suhteen) ollut, niin puhun itseäni vastaan ja ristiriitaisesti (huolimatta siitä, että olen yrittänyt painottaa tässä oman ajattelun tärkeyttä joka kohdassa - muistatteko ajattelu ja aikuisen vastuu? Avainsanoja kirjoituksessani. Minähän tässä olen ottanut aikuisen vastuun lapsuuteni traumoista, pohtinut niitä paljon ja nyt niistä huolimatta olen avioliitossa kera lasten - onnellisena.) Wtf? (Pardon my french, mutta nyt oli pakko) Ap.

Huomasitko missä yhteydessä ärräpää pääsi?

Ap.

ap on lapsellinen ja hölmö. So simple. sellainen voi olla vain, kun ei oo vielä kohdannut elämän tosiasioita ja joutunut ottamaan sitä VASTUUTA. Ap- tallenna tämä ketju itsellesi- voit sitten vuosien päästä-kun elämä on jotain sullekin opettanut kuinka tyhmiä ajatuksia sulla oli. Ja samalla voit huomata että se tyhmyys teki susta myös kykenemättömän ymmärtämään erilaisuutta ja tuntemaan myötätuntoa. Viimeksimainitut on aika tärkeitä elämässä. Paitsi jos voi istua kultalusikka suussa siellä norsunluutornissa ja luulla olevansa ihmisenä muiden yläpuolella.

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää.

Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =)

Ap.

sinulla ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi. Puhut ristiriitaisesti.

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää.

Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =)

Ap.

sinulla ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi. Puhut ristiriitaisesti.

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää. Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =) Ap.

Tarkalleen ottaen missä mielessä puhun ristiriitaisesti?

Ap.

Samoin kiroilevat ne, joilla on jotain vaikeuksia, mutta eivät kykene ilmaisemaan itseään muuten.

Ap haukkuu toista pahansuovaksi, mutta rupeaa kiroilemaan, kun ei muuta kykene...

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen. Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia. Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa. Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Pitkän aikaa elämästäni olin sitä mieltä (siis lapsuudesta saakka), etten koskaan mene naimisiin enkä aio hankkia koskaan lapsia - sillä koin sen olevan liian epävarmaa. Mieheni tavattuani mieleni muuttui, ja uskalsin luottaa toiseen niin paljon, että perheen perustaminen tässä mielessä mahdollistui. Mieheni oli meistä se, joka lapsia halusi ja kuumeili - ja on sen verran lapsirakas (ja hyvä mies sekä isä), ettei minulla ollut sydäntä jättää häntä ilman lapsia. Ensimmäisen synnyttyä äidinvaistot ja -rakkaus heräsivät, ja tiesin sen olleen oikea (joskaan ei kivuton) ratkaisu. Sen kyllä koen jokseenkin kummallisena, ettei minulla teidän mielestänne olisi ollut mitään oikeutta kirjoittaa tästä asiasta joka tapauksessa; jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, "olisin kasvanut pumpulissa, enkä tietäisi tosielämästä ja vaikeuksista mitään" ja, kun kerron, ettei se lapsuuteni nyt mitään luksusta ja auvoa (tämän asian suhteen) ollut, niin puhun itseäni vastaan ja ristiriitaisesti (huolimatta siitä, että olen yrittänyt painottaa tässä oman ajattelun tärkeyttä joka kohdassa - muistatteko ajattelu ja aikuisen vastuu? Avainsanoja kirjoituksessani. Minähän tässä olen ottanut aikuisen vastuun lapsuuteni traumoista, pohtinut niitä paljon ja nyt niistä huolimatta olen avioliitossa kera lasten - onnellisena.) Wtf? (Pardon my french, mutta nyt oli pakko) Ap.

Huomasitko missä yhteydessä ärräpää pääsi?

Ap.

Samoin kiroilevat ne, joilla on jotain vaikeuksia, mutta eivät kykene ilmaisemaan itseään muuten.

Ap haukkuu toista pahansuovaksi, mutta rupeaa kiroilemaan, kun ei muuta kykene...

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen. Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia. Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa. Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Pitkän aikaa elämästäni olin sitä mieltä (siis lapsuudesta saakka), etten koskaan mene naimisiin enkä aio hankkia koskaan lapsia - sillä koin sen olevan liian epävarmaa. Mieheni tavattuani mieleni muuttui, ja uskalsin luottaa toiseen niin paljon, että perheen perustaminen tässä mielessä mahdollistui. Mieheni oli meistä se, joka lapsia halusi ja kuumeili - ja on sen verran lapsirakas (ja hyvä mies sekä isä), ettei minulla ollut sydäntä jättää häntä ilman lapsia. Ensimmäisen synnyttyä äidinvaistot ja -rakkaus heräsivät, ja tiesin sen olleen oikea (joskaan ei kivuton) ratkaisu. Sen kyllä koen jokseenkin kummallisena, ettei minulla teidän mielestänne olisi ollut mitään oikeutta kirjoittaa tästä asiasta joka tapauksessa; jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, "olisin kasvanut pumpulissa, enkä tietäisi tosielämästä ja vaikeuksista mitään" ja, kun kerron, ettei se lapsuuteni nyt mitään luksusta ja auvoa (tämän asian suhteen) ollut, niin puhun itseäni vastaan ja ristiriitaisesti (huolimatta siitä, että olen yrittänyt painottaa tässä oman ajattelun tärkeyttä joka kohdassa - muistatteko ajattelu ja aikuisen vastuu? Avainsanoja kirjoituksessani. Minähän tässä olen ottanut aikuisen vastuun lapsuuteni traumoista, pohtinut niitä paljon ja nyt niistä huolimatta olen avioliitossa kera lasten - onnellisena.) Wtf? (Pardon my french, mutta nyt oli pakko) Ap.

Huomasitko missä yhteydessä ärräpää pääsi? Ap.

En enää ihmettele eroavien lapsiperheellisten määrää, jos tässä on se taso, jolla pystytään keskustelemaan.

Ap.

Aikaisemmin on ap kertonut, että uskalsi luottaa vasta, kun tutustui mieheensä, teki lapsia, koska ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi, vasta lasten saamisen jälkeen koki ratkaisun hyväksi. Tällöin ei ole prosessoinut asioita kunnolla. Lapsia ei hankita niin, että vasta sitten kun on lapsi synnytetty, kokee lapsen hankinnan oikeaksi. Naimisiin ei mennä siitä syytä, että vasta tämä henkilö herätti luottamuksen jne. Rautalangasta vääntäen ristiriita on siinä, että väität prosessoineesi tarpeeksi, vaikka omat kirjoituksesi paljastavat, että aika riskialtista oli esim äidiksi tulosi. Jos et tätä ymmärrä, niin mitä asioita mahdatkaan itseltäsi peittää...

sinulla ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi. Puhut ristiriitaisesti.

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää. Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =) Ap.

Tarkalleen ottaen missä mielessä puhun ristiriitaisesti?

Ap.

Yhtä hyvin olisit voinut huomata, että ups, olikin väärä ratkaisu!

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää.

Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =)

Ap.

Samoin kiroilevat ne, joilla on jotain vaikeuksia, mutta eivät kykene ilmaisemaan itseään muuten.

Ap haukkuu toista pahansuovaksi, mutta rupeaa kiroilemaan, kun ei muuta kykene...

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen. Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia. Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa. Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Pitkän aikaa elämästäni olin sitä mieltä (siis lapsuudesta saakka), etten koskaan mene naimisiin enkä aio hankkia koskaan lapsia - sillä koin sen olevan liian epävarmaa. Mieheni tavattuani mieleni muuttui, ja uskalsin luottaa toiseen niin paljon, että perheen perustaminen tässä mielessä mahdollistui. Mieheni oli meistä se, joka lapsia halusi ja kuumeili - ja on sen verran lapsirakas (ja hyvä mies sekä isä), ettei minulla ollut sydäntä jättää häntä ilman lapsia. Ensimmäisen synnyttyä äidinvaistot ja -rakkaus heräsivät, ja tiesin sen olleen oikea (joskaan ei kivuton) ratkaisu. Sen kyllä koen jokseenkin kummallisena, ettei minulla teidän mielestänne olisi ollut mitään oikeutta kirjoittaa tästä asiasta joka tapauksessa; jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, "olisin kasvanut pumpulissa, enkä tietäisi tosielämästä ja vaikeuksista mitään" ja, kun kerron, ettei se lapsuuteni nyt mitään luksusta ja auvoa (tämän asian suhteen) ollut, niin puhun itseäni vastaan ja ristiriitaisesti (huolimatta siitä, että olen yrittänyt painottaa tässä oman ajattelun tärkeyttä joka kohdassa - muistatteko ajattelu ja aikuisen vastuu? Avainsanoja kirjoituksessani. Minähän tässä olen ottanut aikuisen vastuun lapsuuteni traumoista, pohtinut niitä paljon ja nyt niistä huolimatta olen avioliitossa kera lasten - onnellisena.) Wtf? (Pardon my french, mutta nyt oli pakko) Ap.

Huomasitko missä yhteydessä ärräpää pääsi? Ap.

En enää ihmettele eroavien lapsiperheellisten määrää, jos tässä on se taso, jolla pystytään keskustelemaan.

Ap.

Loukkaat eronneita, kun olet sitä mieltä, että nämä eivät ota vastuuta elämästään. Vaikka sinun vanhempasi ovat tällaisia olleet, et voi yleistää ja pahoittaa ihmisten mieliä. oletko valmis ottamaan vastuun siitä, että useampikin pahoinpidelty (henkisesti tai fyysisesti) jatkaa suhdettaan kommenttiesi takia ja heidän lapsistaan kasvaa joko väkivaltaa harjoittavia tai alistujia? kannatko vastuusi? Jos kannat, niin miten se näkyy?

Te olette itse päättäneet lähteä parisuhteeseen (tavalla taikka toisella) epäsopivan kumppanin kanssa, ja valinneet tuoda siihen suhteeseen lapsen. Ymmärrättekö te edes tätä perusasiaa elämästä? Aikuinen kantaa aikuisen vastuun tekemistään valinnoista - aina!

Tässä ketjussa minun kanssani, ja sen jälkeenhän onkin lupa tehdä ja sanoa mitä vaan, niinkö?

Siltä se nyt hieman tuntuu - järki on lähtenyt keskustelusta aika päiviä sitten; nyt tää on vain teidän keskenkasvuisten temmellysareena, ja paikka, jossa pönkitetään omaa eropäätöstä laittamalla kaikki "hullun ap:n" piikkiin.

Kannan vastuuni (tottakai) sanoistani - ja seison niiden takana 100%:sesti, voitko sinä sanoa samoin?

Ap.

Aikaisemmin on ap kertonut, että uskalsi luottaa vasta, kun tutustui mieheensä, teki lapsia, koska ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi, vasta lasten saamisen jälkeen koki ratkaisun hyväksi. Tällöin ei ole prosessoinut asioita kunnolla. Lapsia ei hankita niin, että vasta sitten kun on lapsi synnytetty, kokee lapsen hankinnan oikeaksi. Naimisiin ei mennä siitä syytä, että vasta tämä henkilö herätti luottamuksen jne. Rautalangasta vääntäen ristiriita on siinä, että väität prosessoineesi tarpeeksi, vaikka omat kirjoituksesi paljastavat, että aika riskialtista oli esim äidiksi tulosi. Jos et tätä ymmärrä, niin mitä asioita mahdatkaan itseltäsi peittää...

sinulla ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi. Puhut ristiriitaisesti.

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää. Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =) Ap.

Tarkalleen ottaen missä mielessä puhun ristiriitaisesti? Ap.

Mitä vain (itsestä riippumatonta) voi sattua siltikin, vaikka kuinka hyvin mielestään hallitsisi riskit. Ja, kuten aiemmin tässä todettiin, ei äitiyden itsessä herättämiä kaikkia tunteita voi millään prosessoida täydellisen valmiiksi ennen ensimmäisen vauvan kantamista ja syntymää.

Olin miettinyt asiaa paljon ennen mieheni tapaamista, ja tullut siihen tulokseen, etten varmaan koskaan uskalla hankkia lapsia kenenkään kanssa tai mennä naimisiin. Oman mieheni kultaisuus muutti tämän. Mikä tässä on niin ristiriitaista? Siksi koska olin näitä asioita mielessäni prosessoinut, jäin odottamaan sopivan kumppanin kohdalle osumista, ja vasta sitten oli näiden em. isojen asioiden vuoro.

Mutta huomasin, miksi taso keskustelussa on laskenut näin paljon - klo on 00:31 tällä hetkellä; ehkä jatkamme uudella innolla huomenna. ;)

Ap.

Muuttaa mieltään avioliittoon menemisestä koska on tavannut mielestään kunnon miehen? (Mielen muuttaminen avioliittoasiassa ei ole väärin, mutta ei sitä tehdä miehen takia, vaan ennen kuin edes tutustuu kumppaniin)

Mennä ensimmäisen miehen kanssa naimisiin, johon uskaltaa luottaa? (Suurin osa on valinnut miehensä/vaimonsa useiden joukosta, joihin voi luottaa. Normaalilla ihmisellä on sellainen tuttavajoukko, että on useita ihmisiä, joihin voi luottaa. Jos luottamusta ei ole tässä määrin, niin joko on vaihdettava piirejään luotettavimpiin ihmisiin, mentävä terapiaan käsittelemään luottamuspulaansa tai mahdollisesti molempia)

Hankkia lapsia, koska ei ole sydäntä jättää miestä lapsettomaksi? (Ei lapsia tehdä toisen takia, vaan omasta halusta. Ja jälleen terve ihminen tietää että haluaa lapsia, ennen kuin tutustuu kumppaniinsa.)

Hankkia lapsia ennen kuin on varma, että on oikea päätös? (Lapsia _ei hankita_ ennen kuin on täysin varma, että niiden hankinta on itselle oikea päätös)

haukkua eronneita vastuuntunnottomiksiko? Se on paistanut monista kommenteistasi. Kun joku yrittää tuoda ilmi, ettet itsekään olisi omilla kriteereilläsi naimisissa, olet sitä mieltä, ettei tämä kuulu aiheeseen. Jos toimisit oikeasti omien kriteeriesi mukaan, olisit valinnut miehen, joka ei halua lapsia. Sinä et voi taustallasi ottaa miestä, joka olisi valmis perustamaan perheen kanssasi. Miehesi ei voi koskaan olla varma, että oletko prosessoinut tarpeeksi asioita. Eroperheen tai ylipäätänsä lapsuutensa traumoja ei välttämättä voi kokonaan käsitellä ennen kuin itse tulee äidiksi/isäksi. Varsinkin ensimmäisen lapsen syntymä tuo usein ilmi frustaatioita tai turvattomuutta, joita on itse vauvana kokenut. Koskaan ei voi edes itsestään sanoa, vaikka kuinka olisi prosessoinut, käynyt terapiassa, opiskellut psykologiaa, että mitä lapsen syntymä tuo tullessaan. Niin monia asioita jää itseltä pimentoon tuossa imeväisvaiheessa. Ja muuta tärkeää: Lapsesi saavat vääriä malleja isovanhemmuudesta. Eroperheen vaikutukset käyvät useampaan sukupolveen. Tämän takia, vaikka sinä olisit onnellinen taustastasi huolimatta, et voisi tuleville lapsillesi antaa sitä kirousta jo syntymässä, että heidän on käsiteltävä isovanhempiensa ero.

Pitkän aikaa elämästäni olin sitä mieltä (siis lapsuudesta saakka), etten koskaan mene naimisiin enkä aio hankkia koskaan lapsia - sillä koin sen olevan liian epävarmaa.

Mieheni tavattuani mieleni muuttui, ja uskalsin luottaa toiseen niin paljon, että perheen perustaminen tässä mielessä mahdollistui. Mieheni oli meistä se, joka lapsia halusi ja kuumeili - ja on sen verran lapsirakas (ja hyvä mies sekä isä), ettei minulla ollut sydäntä jättää häntä ilman lapsia. Ensimmäisen synnyttyä äidinvaistot ja -rakkaus heräsivät, ja tiesin sen olleen oikea (joskaan ei kivuton) ratkaisu.

Sen kyllä koen jokseenkin kummallisena, ettei minulla teidän mielestänne olisi ollut mitään oikeutta kirjoittaa tästä asiasta joka tapauksessa; jos olisin elänyt onnellisen lapsuuden, "olisin kasvanut pumpulissa, enkä tietäisi tosielämästä ja vaikeuksista mitään" ja, kun kerron, ettei se lapsuuteni nyt mitään luksusta ja auvoa (tämän asian suhteen) ollut, niin puhun itseäni vastaan ja ristiriitaisesti (huolimatta siitä, että olen yrittänyt painottaa tässä oman ajattelun tärkeyttä joka kohdassa - muistatteko ajattelu ja aikuisen vastuu? Avainsanoja kirjoituksessani. Minähän tässä olen ottanut aikuisen vastuun lapsuuteni traumoista, pohtinut niitä paljon ja nyt niistä huolimatta olen avioliitossa kera lasten - onnellisena.)

Wtf? (Pardon my french, mutta nyt oli pakko)

Ap.

niin paljon vaan katso ympärillesi- paras tie tuosta ahdongosta pois on lakata prosessoimasta omaa napaa ja ruveta katsomaan millaisia muut ovat ja mitä heille kuuluu. Silloin huomaat myös etteivät sun pikkuaivosi mitenkään pysty prosessoimaan tätä maailmaa hallittuun muottiin- ei siihen pysty meistä kukaan. Kun lakkaa tuijottamasta itseään ja hyväksyy muut sellaisina kuin he ovat- voi saada ihan oikeita ystäviä ja huomaa ettei sen ole niin väliä ettei elämää ole lokeroitu ja nimikoitu. Tärkeämpää on elää ja nimenomaan yhdessä muiden kanssa. Elämä ei ole täydellistä eikä sitä voi hallita. Voi vain rakastaa- sanoo joku viisas. Ja se joka ei uskalla suhtautua rakkaudella elämään yleensä pelkää tai on vihainen- ja siksi haluaisi saada koko homman haltuun:)

En siis ota avioliittoa lainkaan vakavasti, eikä minusta ole paha asia, jos avioliitto purkautuu siksi, että ihmiset haluavatkin jotain muuta

Huom. Sinä et ota avioliittoa vakavasti - onneksi on (paljon!) meitä muita, jotka niin tekevät;

Niin, sisäistä nyt se, että en ota AVIOLIITTOA vakavasti, koska AVIOLIITTO ei merkitse minulle mitään. Sen sijaan rakkaus ja ihmissuhde merkitsevät, ja ne minä otan vakavasti. Minulle avioliitto ei ole minkään todellisen rakkauden symboli.

Joku toinen tässä aiemmin jo sinulle kirjoittikin vihkikaavasta - miksi et suostu uskomaan sitä, mitä siinä selvästi sanotaan?

Kyllä minä uskon, että vihkikaavassa sanotaan mitä sanotaan. Minä vain kyseenalaistan sen, onko sillä vihkikaavalla oikeasti ja käytännössä mitään merkitystä.

Avioliitossa on kyse tahtomisesta, ja myös rakastamisesta - se on romanttinen ele, joka kumpuaa rakkaudesta; luvata tahtoa rakastaa toista loppuelämänsä jokaisena päivänä. Mikä on romanttisempaa tai rakkaudellisempaa kuin se?

Esimerkiksi se, että ei tarvita mitään lupauksia - että kaksi ihmistä voi ilman lupauksiakin luottaa toisen rakkauteen, ja jopa saada sen rakkauden kestämään.

Idea on siinä, että avioliittolupaus (tahdotaan rakastaa) tehdään eliniäksi - jos jo alkutekijöissään epäilet, että "mielesi muuttuu", niin hyvä ihminen - tee sinä elämässäsi toisenlaisia ratkaisuja.

Mutta edelleen kysyn: pitäisikö ihmisen hirttäytyä tähän lupaukseen, jos mieli (vakaasta tahdosta huolimatta!) muuttuu? Ja ymmärräthän, että joskus se mieli saattaa muuttua, vaikka aluksi olisikin ollut TÄYSIN VARMA asiastaan?

Kyllä se tavallaan siinä mielessä on, että voit luvata TAHTOA rakastaa toista ja tehdä töitä rakkauden säilymisen eteen.

Mutta eikö sitä voisi olla ilman erillisiä lupauksia - eikö muutenkin voisi pitää huolta ihmissuhteesta, ja eikö toinen voisi muutekin luottaa kumppaninsa rakkauteen?

Avioliittolupaus lähtee siitä yksiselitteisestä (oikeasta) olettamuksesta, ettei mikään rakkaudellinen suhde ole yhtä huumaa ikuisesti - huuma laantuu, ja rakkaus muuttaa muotoaan. Rakkaus ikäänkuin jalostuu. Jos olet onnekas, ja olet yhdessä oikean ihmisen kanssa, ja jos olet tehnyt suhteesi hoitamisen eteen töitä, jalostuu se parempaan suuntaan - mukaan astuu turvallisuus ja luotettavuus sekä syvä kiintymys toiseen kumppanina.

Hmm, olen osittain eri mieltä tästä. Ymmärrän kyllä pointtisi. Mutta tässä oli silti aika monta JOS-kohtaa, joissa saattaa mennä vikaan. Entäs, jos joku ei olekaan onnekas eikä olekaan oikean ihmisen kanssa? Joskus joku ihminen voi olla oikea vaikkapa 20-vuotiaana, mutta hän ei ole sitä enää vuosien kuluttua. Silloinhan edes oma tahto ja työ ei riitä, ja rakkaus voikin jalostua huonompaan suuntaan. Ja vaikka sen vääränkin kanssa voi päättää haluta olla yhdessä, se voi olla sellaista TYYTYMISTÄ. Mikä taas on aika surullinen ajatus.

Mutta se, mistä olen eri mieltä: Ei minusta rakkauden tarvitse muuttua pelkäksi "kumppanuudeksi", jossa ei olisi huumaavaa rakkaudentuntua enää. Minusta sellainen ainakin olisi aika masentavaa :( Ei pelkkä turvallisuus, luotettavuus ja ystävyys/kiintymys oikein riitä, siis parisuhteeseen. Tai ei ainakaan minulle. Mutta huom: kyllä se kiihkeä rakastuminen ja intohimokin voivat säilyä!!!

Onhan sinulla lapsiasikin kohtaan velvoitteita, mutta silti rakastat heitä ja haluat toimia heitä kohtaan oikein rakkaudesta. Millä tavoin tämä velvollisuuksien ajatus noin pelottaa sinua? Miksi se pitää nähdä jotenkin super-negatiivisena asiana? Jokaiseen tilanteeseen elämässä sisältyy aina niin oikeuksia kuin velvollisuuksiakin - ne kuuluvat luonnollisena osana elämään.

Lapsi onkin ainoa ihminen maailmassa, johon minulla on velvoitteita. Ja nekin velvollisuudet loppuvat aikanaan. Toki toivon, että senkin jälkeen nimenomaan rakkaus ja läheinen ihmissuhde häneen pitävät meidät toisillemme läheisinä, ja niistä syistä olen mielelläni hänen tukenaan, mutta sitten ei enää ole mitään velvollisuutta tehdä niin. Ja kyllähän aika monella lapsenkin kohdalla menevät välit poikki :( Toki toivon, että itselleni ei käy niin. Mutta eivätpä ne velvollisuudet niitäkään ihmissuhteita pidä pystyssä, joskus ne välit katkevat jo ennen kuin juridiset velvollisuudet lapseen loppuvat.

Sen sijaan kahdella aikuisella ihmisellä EI ole mitään VELVOLLISUUTTA olla toistensa kanssa, oli tilanne mikä hyvänsä. Eikä tämän päivän rakkaus velvoita tulevaisuudessa mitään.

En siis koe velvollisuutta lainkaan pelottavana asiana, esim. lapseni kohdalla, mutta kaikki keinotekoiset velvollisuudet koen kyllä turhina ja ihmistä kahlitsevina. Lähtökohtani on, että aikuinen ihminen on parisuhteessaankin vapaa - niin jäämään kuin lähtemään, ja päätökset on tehtävä muista syistä kuin velvollisuudesta tai "pakosta". En itsekään TODELLAKAAN haluaisi, että rakastettuni olisi minun kanssani "velvollisuudesta". Kuulostaisi todella ankealta.

Eivät nämä asiat millään lailla poissulje toisiaan; sinulla voi olla asiasta juridinen sopimuspaperi, ja silti haluat aidosti vain olla toisen kanssa yhdessä.

Tottakai - mutta kun itselleni avioliitto ei kerran merkitse mitään, enkä itse asiassa edes HALUA että rakkaussuhteeseen sotketaan mitään sopimuspapereita tms, niin avioliitto ei selvästikään ole minun juttuni. Ei siis ole mitään syytä mennä naimisiin. Muut voivat puolestani tehdä mitä haluavat.

Avioliitto yhteiskunnallisena instituutiona on säädetty monia asioita varten, yhteiskunnan peruspilariksi, lasta ja omaisuutta turvaamaan (muun muassa)

Hmm, millä lailla se on yhteiskunnan peruspilari, mitä se tarkoittaa? Nykymaailmassa lapsen oikeudet muuten ovat samat siviilisäädystä riippumatta. Mutta omaisuuden jakoon avioliitto toki liittyy - mikä taas on aivan eri asia, mistä nyt keskustellaan. Eikö pitänyt puhua rakkaudesta eikä rahasta? (Ja kyllähän avioliiton kautta voi tulla raha-asioissa myös takkiin.)

- siinä samalla se on kahden aikuisen ihmisen romanttinen lupaus keskinäisestä rakkaudesta, jonka halutaan kestävän aikaa.

Niin, ehkä se on sinulle tätä. Pohjimmiltaan avioliitto kuitenkin on juridinen sopimus omaisuuden jaosta yms. Voi se toki joillekin merkitä myös muuta, mutta kannattaa muistaa, että käsitys romantiikastakin vaihtelee. Minun mielestäni esimerkiksi on romanttisempaa olla yhdessä ILMAN tällaisia sopimuspapereita. Itse koen avioliiton jopa hyvin epäromanttisena ja kylmänä asiana. - Näin siitäkin huolimatta, että itse EN ole eroperheestä ;)

"kultaisen" miehen, niin uskaltaa tehdä ratkaisuja. Sen rohkeuden on löydyttävä sinusta itsestäsi.

Taso ehkä laskee, mutta ainoastaan omien kommenttiesi tähden. Koko ajan paljastuu uusia asioita, miksi sinä olet vääristä syistä perustanut perheen. Kuitenkin olet sitä mieltä, että olet "prosessoinut" asioita.

Aikaisemmin on ap kertonut, että uskalsi luottaa vasta, kun tutustui mieheensä, teki lapsia, koska ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi, vasta lasten saamisen jälkeen koki ratkaisun hyväksi. Tällöin ei ole prosessoinut asioita kunnolla. Lapsia ei hankita niin, että vasta sitten kun on lapsi synnytetty, kokee lapsen hankinnan oikeaksi. Naimisiin ei mennä siitä syytä, että vasta tämä henkilö herätti luottamuksen jne. Rautalangasta vääntäen ristiriita on siinä, että väität prosessoineesi tarpeeksi, vaikka omat kirjoituksesi paljastavat, että aika riskialtista oli esim äidiksi tulosi. Jos et tätä ymmärrä, niin mitä asioita mahdatkaan itseltäsi peittää...

sinulla ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi. Puhut ristiriitaisesti.

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää. Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =) Ap.

Tarkalleen ottaen missä mielessä puhun ristiriitaisesti? Ap.

Mitä vain (itsestä riippumatonta) voi sattua siltikin, vaikka kuinka hyvin mielestään hallitsisi riskit. Ja, kuten aiemmin tässä todettiin, ei äitiyden itsessä herättämiä kaikkia tunteita voi millään prosessoida täydellisen valmiiksi ennen ensimmäisen vauvan kantamista ja syntymää.

Olin miettinyt asiaa paljon ennen mieheni tapaamista, ja tullut siihen tulokseen, etten varmaan koskaan uskalla hankkia lapsia kenenkään kanssa tai mennä naimisiin. Oman mieheni kultaisuus muutti tämän. Mikä tässä on niin ristiriitaista? Siksi koska olin näitä asioita mielessäni prosessoinut, jäin odottamaan sopivan kumppanin kohdalle osumista, ja vasta sitten oli näiden em. isojen asioiden vuoro.

Mutta huomasin, miksi taso keskustelussa on laskenut näin paljon - klo on 00:31 tällä hetkellä; ehkä jatkamme uudella innolla huomenna. ;)

Ap.

Äskeisestä jäi lainaukset jostain syystä pois, lisään tähän lainausmerkit ap:n kommentteihin, että tästä saa tolkkua:



"Huom. Sinä et ota avioliittoa vakavasti - onneksi on (paljon!) meitä muita, jotka niin tekevät;"



Niin, sisäistä nyt se, että en ota AVIOLIITTOA vakavasti, koska AVIOLIITTO ei merkitse minulle mitään. Sen sijaan rakkaus ja ihmissuhde merkitsevät, ja ne minä otan vakavasti. Minulle avioliitto ei ole minkään todellisen rakkauden symboli.



"Joku toinen tässä aiemmin jo sinulle kirjoittikin vihkikaavasta - miksi et suostu uskomaan sitä, mitä siinä selvästi sanotaan?"



Kyllä minä uskon, että vihkikaavassa sanotaan mitä sanotaan. Minä vain kyseenalaistan sen, onko sillä vihkikaavalla oikeasti ja käytännössä mitään merkitystä.



"Avioliitossa on kyse tahtomisesta, ja myös rakastamisesta - se on romanttinen ele, joka kumpuaa rakkaudesta; luvata tahtoa rakastaa toista loppuelämänsä jokaisena päivänä. Mikä on romanttisempaa tai rakkaudellisempaa kuin se?"



Esimerkiksi se, että ei tarvita mitään lupauksia - että kaksi ihmistä voi ilman lupauksiakin luottaa toisen rakkauteen, ja jopa saada sen rakkauden kestämään.



"Idea on siinä, että avioliittolupaus (tahdotaan rakastaa) tehdään eliniäksi - jos jo alkutekijöissään epäilet, että "mielesi muuttuu", niin hyvä ihminen - tee sinä elämässäsi toisenlaisia ratkaisuja."



Mutta edelleen kysyn: pitäisikö ihmisen hirttäytyä tähän lupaukseen, jos mieli (vakaasta tahdosta huolimatta!) muuttuu? Ja ymmärräthän, että joskus se mieli saattaa muuttua, vaikka aluksi olisikin ollut TÄYSIN VARMA asiastaan?



"Kyllä se tavallaan siinä mielessä on, että voit luvata TAHTOA rakastaa toista ja tehdä töitä rakkauden säilymisen eteen."



Mutta eikö sitä voisi olla ilman erillisiä lupauksia - eikö muutenkin voisi pitää huolta ihmissuhteesta, ja eikö toinen voisi muutekin luottaa kumppaninsa rakkauteen?



"Avioliittolupaus lähtee siitä yksiselitteisestä (oikeasta) olettamuksesta, ettei mikään rakkaudellinen suhde ole yhtä huumaa ikuisesti - huuma laantuu, ja rakkaus muuttaa muotoaan. Rakkaus ikäänkuin jalostuu. Jos olet onnekas, ja olet yhdessä oikean ihmisen kanssa, ja jos olet tehnyt suhteesi hoitamisen eteen töitä, jalostuu se parempaan suuntaan - mukaan astuu turvallisuus ja luotettavuus sekä syvä kiintymys toiseen kumppanina."



Hmm, olen osittain eri mieltä tästä. Ymmärrän kyllä pointtisi. Mutta tässä oli silti aika monta JOS-kohtaa, joissa saattaa mennä vikaan. Entäs, jos joku ei olekaan onnekas eikä olekaan oikean ihmisen kanssa? Joskus joku ihminen voi olla oikea vaikkapa 20-vuotiaana, mutta hän ei ole sitä enää vuosien kuluttua. Silloinhan edes oma tahto ja työ ei riitä, ja rakkaus voikin jalostua huonompaan suuntaan. Ja vaikka sen vääränkin kanssa voi päättää haluta olla yhdessä, se voi olla sellaista TYYTYMISTÄ. Mikä taas on aika surullinen ajatus.



Mutta se, mistä olen eri mieltä: Ei minusta rakkauden tarvitse muuttua pelkäksi "kumppanuudeksi", jossa ei olisi huumaavaa rakkaudentuntua enää. Minusta sellainen ainakin olisi aika masentavaa :( Ei pelkkä turvallisuus, luotettavuus ja ystävyys/kiintymys oikein riitä, siis parisuhteeseen. Tai ei ainakaan minulle. Mutta huom: kyllä se kiihkeä rakastuminen ja intohimokin voivat säilyä!!!



"Onhan sinulla lapsiasikin kohtaan velvoitteita, mutta silti rakastat heitä ja haluat toimia heitä kohtaan oikein rakkaudesta. Millä tavoin tämä velvollisuuksien ajatus noin pelottaa sinua? Miksi se pitää nähdä jotenkin super-negatiivisena asiana? Jokaiseen tilanteeseen elämässä sisältyy aina niin oikeuksia kuin velvollisuuksiakin - ne kuuluvat luonnollisena osana elämään."



Lapsi onkin ainoa ihminen maailmassa, johon minulla on velvoitteita. Ja nekin velvollisuudet loppuvat aikanaan. Toki toivon, että senkin jälkeen nimenomaan rakkaus ja läheinen ihmissuhde häneen pitävät meidät toisillemme läheisinä, ja niistä syistä olen mielelläni hänen tukenaan, mutta sitten ei enää ole mitään velvollisuutta tehdä niin. Ja kyllähän aika monella lapsenkin kohdalla menevät välit poikki :( Toki toivon, että itselleni ei käy niin. Mutta eivätpä ne velvollisuudet niitäkään ihmissuhteita pidä pystyssä, joskus ne välit katkevat jo ennen kuin juridiset velvollisuudet lapseen loppuvat.



Sen sijaan kahdella aikuisella ihmisellä EI ole mitään VELVOLLISUUTTA olla toistensa kanssa, oli tilanne mikä hyvänsä. Eikä tämän päivän rakkaus velvoita tulevaisuudessa mitään.



En siis koe velvollisuutta lainkaan pelottavana asiana, esim. lapseni kohdalla, mutta kaikki keinotekoiset velvollisuudet koen kyllä turhina ja ihmistä kahlitsevina. Lähtökohtani on, että aikuinen ihminen on parisuhteessaankin vapaa - niin jäämään kuin lähtemään, ja päätökset on tehtävä muista syistä kuin velvollisuudesta tai "pakosta". En itsekään TODELLAKAAN haluaisi, että rakastettuni olisi minun kanssani "velvollisuudesta". Kuulostaisi todella ankealta.



"Eivät nämä asiat millään lailla poissulje toisiaan; sinulla voi olla asiasta juridinen sopimuspaperi, ja silti haluat aidosti vain olla toisen kanssa yhdessä."



Tottakai - mutta kun itselleni avioliitto ei kerran merkitse mitään, enkä itse asiassa edes HALUA että rakkaussuhteeseen sotketaan mitään sopimuspapereita tms, niin avioliitto ei selvästikään ole minun juttuni. Ei siis ole mitään syytä mennä naimisiin. Muut voivat puolestani tehdä mitä haluavat.



"Avioliitto yhteiskunnallisena instituutiona on säädetty monia asioita varten, yhteiskunnan peruspilariksi, lasta ja omaisuutta turvaamaan (muun muassa)"



Hmm, millä lailla se on yhteiskunnan peruspilari, mitä se tarkoittaa? Nykymaailmassa lapsen oikeudet muuten ovat samat siviilisäädystä riippumatta. Mutta omaisuuden jakoon avioliitto toki liittyy - mikä taas on aivan eri asia, mistä nyt keskustellaan. Eikö pitänyt puhua rakkaudesta eikä rahasta? (Ja kyllähän avioliiton kautta voi tulla raha-asioissa myös takkiin.)



"- siinä samalla se on kahden aikuisen ihmisen romanttinen lupaus keskinäisestä rakkaudesta, jonka halutaan kestävän aikaa."



Niin, ehkä se on sinulle tätä. Pohjimmiltaan avioliitto kuitenkin on juridinen sopimus omaisuuden jaosta yms. Voi se toki joillekin merkitä myös muuta, mutta kannattaa muistaa, että käsitys romantiikastakin vaihtelee. Minun mielestäni esimerkiksi on romanttisempaa olla yhdessä ILMAN tällaisia sopimuspapereita. Itse koen avioliiton jopa hyvin epäromanttisena ja kylmänä asiana. - Näin siitäkin huolimatta, että itse EN ole eroperheestä ;)

Nyt olet sitä mieltä, että "Perheen perustaminen on varmasti aina riskialtista".

Aikaisemmissa sivuissahan olet painottanut, että aina, aina tietää etukäteen jos esim kumppanissa tai itsessään mättää.

Aikaisemmin on ap kertonut, että uskalsi luottaa vasta, kun tutustui mieheensä, teki lapsia, koska ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi, vasta lasten saamisen jälkeen koki ratkaisun hyväksi. Tällöin ei ole prosessoinut asioita kunnolla. Lapsia ei hankita niin, että vasta sitten kun on lapsi synnytetty, kokee lapsen hankinnan oikeaksi. Naimisiin ei mennä siitä syytä, että vasta tämä henkilö herätti luottamuksen jne. Rautalangasta vääntäen ristiriita on siinä, että väität prosessoineesi tarpeeksi, vaikka omat kirjoituksesi paljastavat, että aika riskialtista oli esim äidiksi tulosi. Jos et tätä ymmärrä, niin mitä asioita mahdatkaan itseltäsi peittää...

sinulla ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi. Puhut ristiriitaisesti.

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää. Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =) Ap.

Tarkalleen ottaen missä mielessä puhun ristiriitaisesti? Ap.

Mitä vain (itsestä riippumatonta) voi sattua siltikin, vaikka kuinka hyvin mielestään hallitsisi riskit. Ja, kuten aiemmin tässä todettiin, ei äitiyden itsessä herättämiä kaikkia tunteita voi millään prosessoida täydellisen valmiiksi ennen ensimmäisen vauvan kantamista ja syntymää.

Olin miettinyt asiaa paljon ennen mieheni tapaamista, ja tullut siihen tulokseen, etten varmaan koskaan uskalla hankkia lapsia kenenkään kanssa tai mennä naimisiin. Oman mieheni kultaisuus muutti tämän. Mikä tässä on niin ristiriitaista? Siksi koska olin näitä asioita mielessäni prosessoinut, jäin odottamaan sopivan kumppanin kohdalle osumista, ja vasta sitten oli näiden em. isojen asioiden vuoro.

Mutta huomasin, miksi taso keskustelussa on laskenut näin paljon - klo on 00:31 tällä hetkellä; ehkä jatkamme uudella innolla huomenna. ;)

Ap.

"kultaisen" miehen, niin uskaltaa tehdä ratkaisuja. Sen rohkeuden on löydyttävä sinusta itsestäsi. Taso ehkä laskee, mutta ainoastaan omien kommenttiesi tähden. Koko ajan paljastuu uusia asioita, miksi sinä olet vääristä syistä perustanut perheen. Kuitenkin olet sitä mieltä, että olet "prosessoinut" asioita.

Aikaisemmin on ap kertonut, että uskalsi luottaa vasta, kun tutustui mieheensä, teki lapsia, koska ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi, vasta lasten saamisen jälkeen koki ratkaisun hyväksi. Tällöin ei ole prosessoinut asioita kunnolla. Lapsia ei hankita niin, että vasta sitten kun on lapsi synnytetty, kokee lapsen hankinnan oikeaksi. Naimisiin ei mennä siitä syytä, että vasta tämä henkilö herätti luottamuksen jne. Rautalangasta vääntäen ristiriita on siinä, että väität prosessoineesi tarpeeksi, vaikka omat kirjoituksesi paljastavat, että aika riskialtista oli esim äidiksi tulosi. Jos et tätä ymmärrä, niin mitä asioita mahdatkaan itseltäsi peittää...

sinulla ei ollut sydäntä jättää miestä lapsettomaksi. Puhut ristiriitaisesti.

ainakin itse olen vain yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että et itsekään olisi kriteereilläsi naimisissa. Sinun ehkä kannattaisi oman itsesi takia prosessoida lisää. Hyvä, ette halua toistaa vanhempiesi virheitä. Hyvä, että olet pohtinut jne. Ulkopuolelta katsottuna tuomitset toiset ihan samoista syistä, kuin sinä olet naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut. Se naimisissa oleva.

Ja prosessointini tuloksena uskalsin ottaa tämän vastuun (vanhemmuudesta ja avioliitosta) harteilleni - kaikesta huolimatta. Ja tällä hetkellä hyvältä näyttää. Toki prosessoin myös lisää - aina, kun aihetta sille ilmenee. En ole sen suhteen valmis, saan olla rauhassa tällä matkalla. =) Ap.

Tarkalleen ottaen missä mielessä puhun ristiriitaisesti? Ap.

Mitä vain (itsestä riippumatonta) voi sattua siltikin, vaikka kuinka hyvin mielestään hallitsisi riskit. Ja, kuten aiemmin tässä todettiin, ei äitiyden itsessä herättämiä kaikkia tunteita voi millään prosessoida täydellisen valmiiksi ennen ensimmäisen vauvan kantamista ja syntymää. Olin miettinyt asiaa paljon ennen mieheni tapaamista, ja tullut siihen tulokseen, etten varmaan koskaan uskalla hankkia lapsia kenenkään kanssa tai mennä naimisiin. Oman mieheni kultaisuus muutti tämän. Mikä tässä on niin ristiriitaista? Siksi koska olin näitä asioita mielessäni prosessoinut, jäin odottamaan sopivan kumppanin kohdalle osumista, ja vasta sitten oli näiden em. isojen asioiden vuoro. Mutta huomasin, miksi taso keskustelussa on laskenut näin paljon - klo on 00:31 tällä hetkellä; ehkä jatkamme uudella innolla huomenna. ;) Ap.

Oletko sinä lainkaan seurannut tätä keskustelua? Alusta lähtien? Kantavana ajatuksena tässä lienee nyt se, että perhettä perustettaessa ja avioliittoon astuttaessa tulee olla varma puolisostaan (ja myös itsestään), jotta liitto ja perhe-elämä olisi mahdollisimman vakaalla pohjalla.

Olen sanonut, että:

Tunne itsesi - tunne puolisosi.

Kanna aikuisen vastuusi tilanteestasi (eli tee sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa pystyt elämään ja pyri välttämään karikot - moni asia on ennakoitavissa).

Toteutin tarkalleen ottaen näitä sanomisiani! Prosessoin kokemaani ja omaa luonnettani, ja sitä mitä mieheltä haluan ja edellytän -> onnistuin löytämään sopivan kumppanin. Uskaltauduin hankkimaan lapsia hänen kanssaan, sillä olen varma meidän suhteestamme.

Ja nyt olen "vääristä syistä" perustanut perheen? Tuota noin.. en ymmärrä logiikkaasi - mutta jos tarkoituksesi on vain hämätä ihmisiä pois itse hedelmällisestä keskustelusta, ja peitellä omia vajavaisuuksiasi, niin onnistuit siinä; pisteet kotiin.

Ap.