Lue keskustelun säännöt.
Ero vai ei?
27.11.2010 |
Puran tässä nyt ajatuksiani tänne, kun en viitsi vaivata kavereita (vielä) tällä asialla.
Mietin siis eroa. Itsekästä, kamalaa avioeroa, jota en koskaan halunnut omalle kohdalleni, saatikka lapsilleni tapahtuvaksi.
Tilanne on lyhyesti ottaen sellainen, että en rakasta miestäni, enkä ole häntä koskaan rakastanutkaan. Meillä ei ole ollut mitään alkuhuumaa tai villiä seksiä, ei tunnetta sielunkumppanuudesta, eikä juuri mitään yhteistä paria harrastusta lukuunottamatta.
Miksi sitten edes menimme naimisiin? Mieheni kuulemma rakastui minuun jossakin vaiheessa (vai onko kyse ennemminkin riippuvuudesta, en tiedä). Itse kai rakastuin siihen tunteeseen, että joku rakastaa juuri minua. Mies haluaa minua seksuaalisesti, vaikka minä en halua miestäni lainkaan, enkä oikein ole koskaan halunnutkaan.
Kärsin tapaamisemme aikaan keskivaikeasta masennuksesta ja pelkäsin mielettömästi yksinoloa. Roikuin miehessäni, vaikka alitajuntani ja vaistoni huusivat vastaan, koska en rakastanut häntä. Mies kosi ja päätin, että miehen rakkaus kyllä riittää meille molemmille ja ihan varmasti opin vielä rakastamaan noin hyvää miestä. Järjettömän typerä virhe. Häpeän tyhmyyttäni.
Nyt meillä on lapsia, joiden vuoksi roikun tässä avioliitossa edelleen. Halusimme molemmat lapsia ja olin päättäväisesti vaientanut sisäisen ääneni, joka edelleen varoitteli rakkauden puutteesta. MINÄ olin päättänyt rakastaa ja sillä hyvä. Kyllähän se on tahdon asia ja rakkaus kyllä astuu kuvioihin, kun vaan tarpeeksi yrittää. Näin on ja piste. Minulla on hyvä mies, olisi järjetöntä olla menemättä naimisiin. Mies on tietenkin myös mahtava isä.
Nyt kuitenkin olen parantunut masennuksesta täysin terapian avulla ja tekemäni virhe lyö minua joka päivä kasvoille kuin paskainen rätti. En pysty enää vaientamaan ääntä, joka päivittäin muistuttaa minua siitä, etten rakasta miestäni lainkaan. Pidän hänestä todella paljon ystävänä, mutta välttelen miehen kosketusta kaikin tavoin, koska se kuvottaa minua ja tuntuu väärältä.
Tajuan, millaisen virheen olen tehnyt ja mitä tämä merkitsee lasten kannalta. Kysymys kuuluukin: jäänkö tähän lasten onnen ja tasapainoisuuden takaamiseksi vai ehdotanko eroa oman onneni takia? Ansaitseeko mies jonkun paremman itselleen, jonkun, joka rakastaa häntä oikeasti? Mikä painaa vaakakupissa eniten? Tällä hetkellä kallistun jäämisen puoleen, koska lapset ovat ykkössijalla, enkä voi laittaa heitä maksamaan MINUN tekemästäni naurettavasta virheestä. Kuinka kauan jaksan tätä teeskentelyä, siitä en ole varma.
Kommentit (65)
Oli hämmentävää lukea viestisi, sillä minulla on melkein identtinen tarina. Keskivaikean masennuksen aikana alkanut parisuhde, pitkä psykoterapia jonka avulla pääsin masennuksesta ja tämän jälkeen onnen huumassa menimme naimisiin ja saimme lapsen. Jotenkin alitajuisesti uskoin että naimisiinmeno ja perheen perustaminen tekisi meistä onnellisia, mutta on ollut musertavaa huomata että eihän meissä muuttunutkaan mikään, vaan olemme edelleen samassa pisteessä mistä parisuhde alkoi.
Meidän tarinassa on se ero että itse 10 vuotta kestäneen masennuksen jälkeen olen avoimesti puhunut miehelleni tunteistani, eromietteistä, rakkauden puutteestakin. Mutta mies on sitä mieltä että koska on aina minua rakastanut ja kestänyt kaiken, niin ei halua missään nimessä erota. Mies on silti edelleen aikalailla omissa oloissaan kuten masennuksenikin aikana, eikä osaa kaivatakaan muutosta elämään. Itsekin olen myöntänyt että valitsin miehen kumppaniksi siksi että hän jätti minut rauhaan eikä vaatinut muuttumaan kun siihen ei masennuksen vuoksi olisi ollut voimia.
Mietin että olisiko teilläkin samanlainen ongelma, miehesi solmi parisuhteen masentuneen kanssa ja haluaa edelleen pitää sinut sellaisena, koska se palvelee jotain tarkoitusta: tyydyt vähään, et puutu hänen omaan elämäänsä liikaa, et riitele tai vaadi paljon? Meillä on se tilanne että mies haluaisi että olisin samanlainen kuin 10v sitten, "tunteeton" ja helppo ihminen joka pysyttelee omissa maailmoissaan = masentunut. Olisiko niin että itse et halua rakastaa miestä, koska hän muistuttaa sinua masennuksesta jota et halua enää eläämääsi? Sinä haluat siirtyä eteenpäin, haluat uuden elämän jossa ei ole masennukselle sijaa, mutta miehesi kautta roikut vanhassa elämässä edelleen?
Tässä tosin piilee mahtava mahdollisuus suureen muutokseen sekä sinun että miehesi kohdalla, jos vaan saisitte puhuttua kaikki kauheimmatkin asiat halki ja huomaisitte että molemmat haluatte jättää vanhan taaksenne ja aloittaa uuden yhteisen elämän? Olisiko hyvä alku vaikka siinä että antaisit miehen lukea tämän koko viestiketjun? Ja sen jälkeen menisitte yhdessä terapiaan?
Ymmärrän tilanteesi hämmentävän hyvin, ja ymmärrän myös jos epätoivo houkuttelee enemmän kuin toivo paremmasta. Et ole kuitenkaan yksin, meitä on muitakin. Onnea ja voimia sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelma on tuo kakkoskohta: en siis halua minkäänlaista seksiä mieheni kanssa. Hänen kosketuksensa tuntuu täysin väärältä ja ällöttävältä. Minulla ei ole KOSKAAN ollut minkäänlaisia seksuaalisia tuntemuksia häntä kohtaan. Joudun pakottamaan itseni seksiin ajattelemalla omia fantasioitani. Onko tämä väärin miestä kohtaan? Eikö hän ansaitse parempaa?
Kerrot miehelle, ettei seksi kiinnosta pätkääkään, ja annat hänelle luvan pitää rakastajatarta. Mitä se sinua liikuttaisi, kun et edes rakasta häntä? Vai pelottaako, että jäisit loppujen lopuksi yksin?
itsekkin löytänyt masennuksen aikana mieheni, mut sillä valtavalla erolla että rakastan miestäni todella paljon! Eli ihan helv. turhaan te pistätte noi rakkaudettomuudet jonku hiton masennuksen piikkiin, ootte vaan ollu ihan helv. itsekkäitä! Ja kyllä olin jopa sairaalassa oman masennukseni takia (itsemurha riski) eli ei oo ollu pienet masikset mullakaan ,mut ei tulis mieleenkään leikkiä jonkun tunteilla noin vittumaisesti!!!
itsekkin löytänyt masennuksen aikana mieheni, mut sillä valtavalla erolla että rakastan miestäni todella paljon! Eli ihan helv. turhaan te pistätte noi rakkaudettomuudet jonku hiton masennuksen piikkiin, ootte vaan ollu ihan helv. itsekkäitä! Ja kyllä olin jopa sairaalassa oman masennukseni takia (itsemurha riski) eli ei oo ollu pienet masikset mullakaan ,mut ei tulis mieleenkään leikkiä jonkun tunteilla noin vittumaisesti!!!
Olet aivan oikeassa, oma masennukseni oli juurikin täydellistä itsekkyyttä siinä mielessä etten pystynyt ottamaan ketään muuta huomioon, käperryin vaan itseeni, ja varsinkin itseinhoon. Rakkauteen en missään muodossa masennuksen aikana olisi kyennyt, on aika upeaa että olet itse siihen pystynyt :) Mutta jotenkin masennuksesta täytyy parantua ja päästä pinnalle, toivottavasti niin ettei revi läheisiensä elämää kappaleiksi samalla. Toiset onnistuu tässä paremmin kuin toiset.
parisuhdekuvioita. Välillä on 2 pientä lasta. Välillä kotiäitinä ja välillä ties mitä.
Kirjotusasusi paljastaa kummasti. Minusta ei ole markkinoita kauaa jos juoni on aina sama tai samankaltainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
parisuhdekuvioita. Välillä on 2 pientä lasta. Välillä kotiäitinä ja välillä ties mitä. Kirjotusasusi paljastaa kummasti. Minusta ei ole markkinoita kauaa jos juoni on aina sama tai samankaltainen.
Kiitos viesteistä. En ole kyllä ennen tänne mitään muita juttuja kirjoittanut, tämä on ollut ensimmäinen kerta, ku olen itsellenikään uskaltanut tunnustaa asioiden laidan.
Sen verran updeittiä tässä on tullut, että mies kysyi minulta ihan suoraan, missä oikeasti mättää. Yritin tapani mukaan ensin kierrellä ja kaarrella, mutta sitten mies kysyi, miksi en KOSKAAN suutele häntä huulille. Olemme siis suudelleet kunnolla ehkä kolme kertaa koko avioliiton aikana, koska se ällöttää minua ja yksinkertaisesti tuntuu väärältä.
Kerroin totuuden. Mies ei ollut lainkaan yllättynyt, pettynyt ja surullinen kylläkin.
Jatkamme keskustelua tänään. Mitään huutodraamaa ei tilanteesta syntynyt, vain jotenkin väsynyt, alistunut tunnelma meille kummallekin.
Masennus on inhottava sairaus juuri tuon täydellinen itseensäkäpertymisen takia, jota ei itse huomaa. Sitä luulee, että koko maailma jotenkin pyörii oman itsensä ympärillä, lähinnä siis kaikki maailman pahat asiat. Yksinolo on kuin kuolema, vaikka kuitenkaan ei pysty luomaan kypsää ihmissuhdetta kehenkään. Kaikki on umpikujassa.
Nyt täältä umpikujasta on päästävä pois siten, että kanssaihmiset kärsivät mahdollisimman vähän.
itsekkin löytänyt masennuksen aikana mieheni, mut sillä valtavalla erolla että rakastan miestäni todella paljon! Eli ihan helv. turhaan te pistätte noi rakkaudettomuudet jonku hiton masennuksen piikkiin, ootte vaan ollu ihan helv. itsekkäitä! Ja kyllä olin jopa sairaalassa oman masennukseni takia (itsemurha riski) eli ei oo ollu pienet masikset mullakaan ,mut ei tulis mieleenkään leikkiä jonkun tunteilla noin vittumaisesti!!!
Olet aivan oikeassa, oma masennukseni oli juurikin täydellistä itsekkyyttä siinä mielessä etten pystynyt ottamaan ketään muuta huomioon, käperryin vaan itseeni, ja varsinkin itseinhoon. Rakkauteen en missään muodossa masennuksen aikana olisi kyennyt, on aika upeaa että olet itse siihen pystynyt :) Mutta jotenkin masennuksesta täytyy parantua ja päästä pinnalle, toivottavasti niin ettei revi läheisiensä elämää kappaleiksi samalla. Toiset onnistuu tässä paremmin kuin toiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vielä eroa mietit niin älä ole niin itsekäs ja vie lapsia hyvän isän luota pois. Jos itse haluat "eroon perheestäsi eli miehestäsi" niin ole edes niin reilu lapsillesi ja itsellesi että annat lasten jäädä isänsä luo...hänellä tuntuu ainakin rakkautta riittävän..
Jatkamme keskustelua tänään. Mitään huutodraamaa ei tilanteesta syntynyt, vain jotenkin väsynyt, alistunut tunnelma meille kummallekin.
Olen aina välillä kurkkinut palstalle kun jäi mietityttämään miten Ap:lle kävi? Missä tilanteessa olet miehesi kanssa, saitteko selvitettyä solmuja yhdessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan tämän puolentoista vuoden takaisen ketjun ylös, koska painin itse vähän samanlaisessa tilanteessa. Mietin kuitenkin omalla kohdallani, voisiko rakkauden vielä sytyttää, voisiko päästä yli tästä jatkuvasta parisuhdetilanteen miettimisestä? Voiko olla, että minä itse olenkin oman onneni seppä ja minun on mahdollista saavuttaa onni ja mielenrauha tässä suhteessa? Pitäisikö minun vain keskittyä enemmän oman onneni kasvattamiseen, alkaa ottaa rennommin ja puuhastella jotakin itselleni mieleistä? Ja käydä miehen kanssa vaikkapa iltkävelyillä... Hyväksyä, että minulle olisi voinut käydä huonomminkin, huomata jopa olevani onnekas? Kenties olenkin vain itse lukossa oman itseni kanssa, kenties ajautuisin missä vain intohimoisesti alkaneessa suhteessa vuosien myötä samanlaiseen tyytymättömyyden tunteeseen?
Puolisoaan kohtaan, uskon, että rakkauden voi herättää henkiin. Kumppanuus ja ystävyys on kuitenkin lopulta se parisuhteen kantava voima, jotka auttavat selviämään vaikeista ajoista. Silloin kun voimat on loppu, taloudellinen tilanne surkea, on sairautta ja työttömyyttä, kumppanuus ja toisen tuki on korvaamattomia. Niiden suuruuden kun ymmärtää, rakkaus (ei välttämättä mikään intohimoinen) löytyy ja alkaa nähdä toisen paremmassa valossa.
Itsekin mietin ennen hyvin usein, tulinko tehneeksi väärän ratkaisun. Mutta nykyisin ymmärrän miten valtavan hyvä kumppani minulla on elämää ja arkea jakamassa. Enää en vaihtaisi toisin, koska suurinkin himo ja tunteet hiipuvat vuosien myötä ihan tavalliseksi kumppanuudeksi, jossa välillä on ne hyvät hetket ja välillä huonot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olisit yksinhuoltaja ja perustamassa uusperhettä omine haasteineen
ei siinä aina vaan pelkkää huumaa ole
vai jättäisitkö lapset miehelle?
että paras ratkaisu voisi olla ns avoin liitto, että saisit paneskella kuin pupu ja tuntea kiihkoa ja mies saisi myös.
Muutenhan teillä menee tosi hyvin, paremmin kuin keskivertopareilla.
Paneskelun ja huuman vuoksi ei kannata rikkoa liittoa, jossa lapsia kun ratkaisu löytyy lähimmästä baarista
ja sunkin silmät avautuisi kun pääsisit kokeilemaan tuota nyt niin ihannoimaasi paneskelua ja katsomaan minkälaisia miehiä siellä oikeasti on tarjolla :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pohtimalla muka kuinka väärin tämä nykyinen tilanne on häntä kohtaan vaikka se on oikeasti sulle aivan sama mitä muut tuntevat. SÄ haluat kokea huuman ja kaikesta muusta viis. Ja sulla taitaakin olla jo ihastuminen kiikarissa, eikö?
Älä syytä masennusta perheen perustamisesta vaan elä sitä haluamaasi perhe-elämä, SINÄ suostuit kosintaan ja SINÄ sait lapsia. Nyt se että äitiä ei himota isä on oikeastaan aika toisarvoinen juttu, eikö?
Nimenomaan siksi en ole lähtenyt tästä mihinkään, etten loukkaisi miestä tai satuttaisi lapsia. Mutta miten jatkaa, kun sisäinen ääni joka päivä toitottaa väärästä ratkaisustani? MILLÄ saan sen hiljaiseksi, kun sisulla ei onnistunut?
Ja nimenomaan ajattelen miestä, koska hän on minulle tärkeä ihminen. Minulle ei todellakaan ole yksi ja sama, mitä hän tuntee, täysin, totaalisen päinvastoin! Peitän tunteeni mieheltäni ja lapsiltani mielestäni aika taitavasti.
En halua mitään huumaa. Olen sen useaan otteeseen jo tässä ketjussa kertonut. Todennäköisyyshän on sen puolella, etten KOSKAAN edes löytäisi ketään uutta, vaan eläisin sitten yksin.
pohtimalla muka kuinka väärin tämä nykyinen tilanne on häntä kohtaan vaikka se on oikeasti sulle aivan sama mitä muut tuntevat. SÄ haluat kokea huuman ja kaikesta muusta viis. Ja sulla taitaakin olla jo ihastuminen kiikarissa, eikö? Älä syytä masennusta perheen perustamisesta vaan elä sitä haluamaasi perhe-elämä, SINÄ suostuit kosintaan ja SINÄ sait lapsia. Nyt se että äitiä ei himota isä on oikeastaan aika toisarvoinen juttu, eikö?
Eli eron "syy" ei olisi mikään oman huuman etsintä, vaan se, saanko olla itselleni ja miehelleni rehellinen vai en? Jatkanko samaan malliin vai kerronko terapiassa oikeat tunteeni? Mitä mies ansaitsee, mitä lapset ansaitsevat? Mikä painaa siellä vaakakupissa? Vaistoavatko lapset, jos vanhemmat ovat onnettomia, vai onko se heille lopulta yksi ja sama?
Nimenomaan siksi en ole lähtenyt tästä mihinkään, etten loukkaisi miestä tai satuttaisi lapsia. Mutta miten jatkaa, kun sisäinen ääni joka päivä toitottaa väärästä ratkaisustani? MILLÄ saan sen hiljaiseksi, kun sisulla ei onnistunut? Ja nimenomaan ajattelen miestä, koska hän on minulle tärkeä ihminen. Minulle ei todellakaan ole yksi ja sama, mitä hän tuntee, täysin, totaalisen päinvastoin! Peitän tunteeni mieheltäni ja lapsiltani mielestäni aika taitavasti. En halua mitään huumaa. Olen sen useaan otteeseen jo tässä ketjussa kertonut. Todennäköisyyshän on sen puolella, etten KOSKAAN edes löytäisi ketään uutta, vaan eläisin sitten yksin.
pohtimalla muka kuinka väärin tämä nykyinen tilanne on häntä kohtaan vaikka se on oikeasti sulle aivan sama mitä muut tuntevat. SÄ haluat kokea huuman ja kaikesta muusta viis. Ja sulla taitaakin olla jo ihastuminen kiikarissa, eikö? Älä syytä masennusta perheen perustamisesta vaan elä sitä haluamaasi perhe-elämä, SINÄ suostuit kosintaan ja SINÄ sait lapsia. Nyt se että äitiä ei himota isä on oikeastaan aika toisarvoinen juttu, eikö?
Eli eron "syy" ei olisi mikään oman huuman etsintä, vaan se, saanko olla itselleni ja miehelleni rehellinen vai en? Jatkanko samaan malliin vai kerronko terapiassa oikeat tunteeni? Mitä mies ansaitsee, mitä lapset ansaitsevat? Mikä painaa siellä vaakakupissa? Vaistoavatko lapset, jos vanhemmat ovat onnettomia, vai onko se heille lopulta yksi ja sama?
Nimenomaan siksi en ole lähtenyt tästä mihinkään, etten loukkaisi miestä tai satuttaisi lapsia. Mutta miten jatkaa, kun sisäinen ääni joka päivä toitottaa väärästä ratkaisustani? MILLÄ saan sen hiljaiseksi, kun sisulla ei onnistunut? Ja nimenomaan ajattelen miestä, koska hän on minulle tärkeä ihminen. Minulle ei todellakaan ole yksi ja sama, mitä hän tuntee, täysin, totaalisen päinvastoin! Peitän tunteeni mieheltäni ja lapsiltani mielestäni aika taitavasti. En halua mitään huumaa. Olen sen useaan otteeseen jo tässä ketjussa kertonut. Todennäköisyyshän on sen puolella, etten KOSKAAN edes löytäisi ketään uutta, vaan eläisin sitten yksin.
pohtimalla muka kuinka väärin tämä nykyinen tilanne on häntä kohtaan vaikka se on oikeasti sulle aivan sama mitä muut tuntevat. SÄ haluat kokea huuman ja kaikesta muusta viis. Ja sulla taitaakin olla jo ihastuminen kiikarissa, eikö? Älä syytä masennusta perheen perustamisesta vaan elä sitä haluamaasi perhe-elämä, SINÄ suostuit kosintaan ja SINÄ sait lapsia. Nyt se että äitiä ei himota isä on oikeastaan aika toisarvoinen juttu, eikö?
Sä sanoit aiemmin että te teette joka viikonloppu kivoja juttuja perheenä ja että olette miehen kanssa hyviä ystäviä. Joten lapsillesi ero olisi kova shokki enkä usko että kukaan lapsi haluaa elää eroarkea kaseeja kannellen paikasta toiseen. Joten jos perhe-elämä toimii niin äidin halujen perusteella ero olisi todella vaan ja ainostaan äidin itsekäs teko.
Jos sä menet terapiassa möläyttämään että mies ällöttää ja et ole koskaan rakastanut niin sä vierität koko homaan miehesi niskoille. Koska mitä vaihtoehtoja hänelle jää? Heittää sut pihalle ja hakea ero koska itseään kunniottavan ihmisen olisi pakko niin tehdä jos puoliso ilmoittaa ettei rakasta pätkääkään, eikö? Eihän hän voi käydä terapissa jotta sä rakastaisit. Ongelma on sinun.
Ja se ääni....sun on vaan todettava että pieleen meni, tein väärän ratkaisun mutta sen kanssa on vaan elettävä ja tehtävä perheensä eteen kaikkensa vaikka kuinka ei himottaisi. Koska virhe oli sinun eikä sun lasten tai miehen tarvitse kärsiä rikkoinaisesta perheestä ja näin maksella sun virheistä.
ja miksi se yksin arjessa eläminen olisi parempi kun toimiva perhe-elämä?
Mutta en voi MITENKÄÄN tuottaa sellaista tuskaa ihanalle ihmiselle. En pysty. Vaikka se olisikin totuus.
Mitä, jos vaan yritän vielä seuraavat viisi vuotta hammasta purren, fantasioitani miettien ja omat tarpeeni tukahduttaen? Sinänsähän siitä ei välttämättä kärsi kukaan muu, kuin minä itse. Vai voivatko lapset vaistota jotain? Entä miehen tarpeet?
Varaan maanantaina ajan parisuhdeterapeutille. Ajatus on tosin pelottava, koska edellisellä kerralla en uskaltanut avautua siitä, etten oikeasti rakasta miestäni lainkaan. En halunnut tuottaa miehelleni tuskaa, joten välttelin aihetta. En halua loukata miestäni ekrtomalla, etten halua häntä seksuaalisesti, ettei hän kiihota minua ja etten rakasta häntä. Hän on hyvä ihminen. En tiedä, pystynkö olemaan terapiassa rehellinen.
Olet vaan rehellinen ja mies ehkä tekee asiasta omat johtopäätöksensä ja haluaa erota. Ja sehän oli sinun toiveesi, eikö?
Luulen, että mikäli ero tulisi ja mikäli joskus hamassa tulevaisuudessa (iso JOS tähän) löytäisin uuden miehen, ei tilanne olisi sama viiden vuoden kuluttua johtuen kahdesta seikasta:
1. En kärsi enää masennuksesta ja olen saanut itsetuntoni takaisin.
2. Haluaisin suhteen, jossa olisi jonkinlainen alkuhuuma ja rakastumisvaihe, vaikka se myöhemmin hiipuisikin kumppanuudeksi. Suhteen lähtökohta olisi siis aivan eri.