Lue keskustelun säännöt.
Ero vai ei?
27.11.2010 |
Puran tässä nyt ajatuksiani tänne, kun en viitsi vaivata kavereita (vielä) tällä asialla.
Mietin siis eroa. Itsekästä, kamalaa avioeroa, jota en koskaan halunnut omalle kohdalleni, saatikka lapsilleni tapahtuvaksi.
Tilanne on lyhyesti ottaen sellainen, että en rakasta miestäni, enkä ole häntä koskaan rakastanutkaan. Meillä ei ole ollut mitään alkuhuumaa tai villiä seksiä, ei tunnetta sielunkumppanuudesta, eikä juuri mitään yhteistä paria harrastusta lukuunottamatta.
Miksi sitten edes menimme naimisiin? Mieheni kuulemma rakastui minuun jossakin vaiheessa (vai onko kyse ennemminkin riippuvuudesta, en tiedä). Itse kai rakastuin siihen tunteeseen, että joku rakastaa juuri minua. Mies haluaa minua seksuaalisesti, vaikka minä en halua miestäni lainkaan, enkä oikein ole koskaan halunnutkaan.
Kärsin tapaamisemme aikaan keskivaikeasta masennuksesta ja pelkäsin mielettömästi yksinoloa. Roikuin miehessäni, vaikka alitajuntani ja vaistoni huusivat vastaan, koska en rakastanut häntä. Mies kosi ja päätin, että miehen rakkaus kyllä riittää meille molemmille ja ihan varmasti opin vielä rakastamaan noin hyvää miestä. Järjettömän typerä virhe. Häpeän tyhmyyttäni.
Nyt meillä on lapsia, joiden vuoksi roikun tässä avioliitossa edelleen. Halusimme molemmat lapsia ja olin päättäväisesti vaientanut sisäisen ääneni, joka edelleen varoitteli rakkauden puutteesta. MINÄ olin päättänyt rakastaa ja sillä hyvä. Kyllähän se on tahdon asia ja rakkaus kyllä astuu kuvioihin, kun vaan tarpeeksi yrittää. Näin on ja piste. Minulla on hyvä mies, olisi järjetöntä olla menemättä naimisiin. Mies on tietenkin myös mahtava isä.
Nyt kuitenkin olen parantunut masennuksesta täysin terapian avulla ja tekemäni virhe lyö minua joka päivä kasvoille kuin paskainen rätti. En pysty enää vaientamaan ääntä, joka päivittäin muistuttaa minua siitä, etten rakasta miestäni lainkaan. Pidän hänestä todella paljon ystävänä, mutta välttelen miehen kosketusta kaikin tavoin, koska se kuvottaa minua ja tuntuu väärältä.
Tajuan, millaisen virheen olen tehnyt ja mitä tämä merkitsee lasten kannalta. Kysymys kuuluukin: jäänkö tähän lasten onnen ja tasapainoisuuden takaamiseksi vai ehdotanko eroa oman onneni takia? Ansaitseeko mies jonkun paremman itselleen, jonkun, joka rakastaa häntä oikeasti? Mikä painaa vaakakupissa eniten? Tällä hetkellä kallistun jäämisen puoleen, koska lapset ovat ykkössijalla, enkä voi laittaa heitä maksamaan MINUN tekemästäni naurettavasta virheestä. Kuinka kauan jaksan tätä teeskentelyä, siitä en ole varma.
Kommentit (65)
olleesi vakavasti masentunut kun menit miehen kanssa yhteen. Miten sua on jaksanut kiinnostaa mikään parisuhde tai lasten teko siinä tilassa, miten olet jaksanut huolehtia lapsista jne? Olet kuitenkin aika paljon joutunut sanojesi mukaan vastenmielistä seksiä harrastamaan kun tuskin ne lapset ekasta kerrasta on saaneet alkunsa, aika oudolta kuulostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
seksuaaliterapeutin juttusille! Ongelma on se, että ap ei halua miestään seksuaalisesti, muutenhan heillä tuntuu elämä menevän ihan hyvin.
Ongelma on siis seksi, joten siihen asiaan pitää hakea apua.
Eläisit ikäänkuin valheessa koko avioliiton. Toisaalta olisit ehkä ihan onnellinen. Kumpi on oikein?
Ja juuri kuten sanoit, en ole ennenkään siellä terapiassa kertonut, etten halua miestä. En halua satuttaa häntä, Mutta onko hänellä oikeus tietää totuus parisuhteestaan vai lisääkö tieto liikaa tuskaa?
Olen nyt tehnyt kaikkeni päivittäin, sisulla puskenut eteenpäin viimeiset 11 vuotta ja nyt olen vaan niin väsynyt. Olen laittanut kaikkien muiden tarpeet omieni edelle, koska tein pahan virheen, josta näin siis maksan. Minulta loppuu nyt vaan voimat, en pysty valehtelemaan enää entiseen malliin.
Mies selvästi vaistoaa jotain, mutta elää ikäänkuin ei huomaisikaan.
Yksin elämisessä olisi siis se hyvä puoli, että se olisi rehellistä. Ja mies saisi mahdollisuuden löytää itselleen kumppani, joka rakastaa ja himoitsee häntä oikeasti, eikä vaan esitä päivästä toiseen, virhettään katuen ja maksaen.
Tottakai rakastan miestäni, mutta ihan samalla lailla kuin veljeäni. En ikimaailmassa tahallani satuttaisi rakasta veljeäni, mielummin leikkaisin vaikkapa etusormeni irti, mutta kummankin kosketus on silti aika ällöä.
Eli eron "syy" ei olisi mikään oman huuman etsintä, vaan se, saanko olla itselleni ja miehelleni rehellinen vai en? Jatkanko samaan malliin vai kerronko terapiassa oikeat tunteeni? Mitä mies ansaitsee, mitä lapset ansaitsevat? Mikä painaa siellä vaakakupissa? Vaistoavatko lapset, jos vanhemmat ovat onnettomia, vai onko se heille lopulta yksi ja sama?
Nimenomaan siksi en ole lähtenyt tästä mihinkään, etten loukkaisi miestä tai satuttaisi lapsia. Mutta miten jatkaa, kun sisäinen ääni joka päivä toitottaa väärästä ratkaisustani? MILLÄ saan sen hiljaiseksi, kun sisulla ei onnistunut? Ja nimenomaan ajattelen miestä, koska hän on minulle tärkeä ihminen. Minulle ei todellakaan ole yksi ja sama, mitä hän tuntee, täysin, totaalisen päinvastoin! Peitän tunteeni mieheltäni ja lapsiltani mielestäni aika taitavasti. En halua mitään huumaa. Olen sen useaan otteeseen jo tässä ketjussa kertonut. Todennäköisyyshän on sen puolella, etten KOSKAAN edes löytäisi ketään uutta, vaan eläisin sitten yksin.
pohtimalla muka kuinka väärin tämä nykyinen tilanne on häntä kohtaan vaikka se on oikeasti sulle aivan sama mitä muut tuntevat. SÄ haluat kokea huuman ja kaikesta muusta viis. Ja sulla taitaakin olla jo ihastuminen kiikarissa, eikö? Älä syytä masennusta perheen perustamisesta vaan elä sitä haluamaasi perhe-elämä, SINÄ suostuit kosintaan ja SINÄ sait lapsia. Nyt se että äitiä ei himota isä on oikeastaan aika toisarvoinen juttu, eikö?
Sä sanoit aiemmin että te teette joka viikonloppu kivoja juttuja perheenä ja että olette miehen kanssa hyviä ystäviä. Joten lapsillesi ero olisi kova shokki enkä usko että kukaan lapsi haluaa elää eroarkea kaseeja kannellen paikasta toiseen. Joten jos perhe-elämä toimii niin äidin halujen perusteella ero olisi todella vaan ja ainostaan äidin itsekäs teko. Jos sä menet terapiassa möläyttämään että mies ällöttää ja et ole koskaan rakastanut niin sä vierität koko homaan miehesi niskoille. Koska mitä vaihtoehtoja hänelle jää? Heittää sut pihalle ja hakea ero koska itseään kunniottavan ihmisen olisi pakko niin tehdä jos puoliso ilmoittaa ettei rakasta pätkääkään, eikö? Eihän hän voi käydä terapissa jotta sä rakastaisit. Ongelma on sinun. Ja se ääni....sun on vaan todettava että pieleen meni, tein väärän ratkaisun mutta sen kanssa on vaan elettävä ja tehtävä perheensä eteen kaikkensa vaikka kuinka ei himottaisi. Koska virhe oli sinun eikä sun lasten tai miehen tarvitse kärsiä rikkoinaisesta perheestä ja näin maksella sun virheistä. ja miksi se yksin arjessa eläminen olisi parempi kun toimiva perhe-elämä?
Tieto todella vaan lisäisi tuskaa mutta eihän se mikään ratkaisu olisi vaan se tieto pakottaisi eron jos miehelläsi on yhtään itsekunnoitusta.
Mä luulen ap että SINÄ tarvitset omaa terapiaa jossa voit keskustella ja purkaa tätä vyyhtiä mutta älä nyt miestä mihinkään pariterapiaan vie koska ongelma on sun päässä, eikä siihen miehen sanomiset tai terapia yhdessä auta mitään vaikuta.
Rehellisyys on suomalainen pahe jota verukkeena käyttäen saa laukoa ihan mitä loukkaavaa vaan koska sehän to TOTUUS. Ei totuus ole aina mikä hyve, ja totuuksia näissä parisuhteissa on aina yhtä monta kun on paikallaolijoita.
Lopeta haikailu ja keskity positiivisiin asioihin sun elämässä, sitä saa mitä tilaa ja kun miettii positiivisia niin usein hyvää tapahtuukin!
Oletko kertonut miehellesi edes vihjaamalla miltä sinusta oikeasti tuntuu. Vai esitätkö onnellista perheenäitiä ja vaimoa ja että rakastat aivan tajuttomasti? Jos esität että kaikki on hyvin ja rakastat ja haluat, on se mielestäni väärin miestäsi kohtaan.
Itse painiskelen sen asian kanssa etten enää rakasta miestäni, en tiedä olenko koskaan rakastanut, enkä muista mitään alkuhuumaa - tartuin mieheeni koska hänen avullaan pääsin irti entisestä onnettomasta suhteestani. Ja minunkin mieheni on ihan hyvä ihminen ja meillä on yhteinen lapsi. Silti itse olen sitä mieltä että haluan kokea sen "suuren" rakkauden, kerran täällä vain eletään ja elämä on liian lyhyt.
Mutta minä olen avoimesti kertonut miehelleni, että mikään ei tunnu miltään, että haluan jotain muuta mutten tiedä mitä se sitten on. Olen hänelle kertonut, että minä olen muuttunut, ettei minun nykyiset tunteeni johdu hänestä vaan nimenomaan minusta, minun korvieni välistä.
Kehoitan sinua rehellisyyteen! Olette kai jotain keskustelleet miehesi kanssa? Vai ajattelitko pudottaa kaiken pommina parisuhdeterapiassa?
Ja tottakai olen harrastanut seksiä mieheni takia moneen, moneen kertaan. Kyllä se ihan sujuu, jos ajattelen omia juttujani. Kuvittelen, että mies on vaikkapa joku julkkis tai joku ihan random tyyppi jossain.
Mies tiesi olevani masentunut, mutta se ei häntä haitannut. En usko, että hän ymmärsi, millainen sairaus masennus edes on.
Masennukseni oli pahimmillaan keskivaikea, eli pystyin suoriutumaan normaalista arjesta ihan hyvin lääkityksen avulla, vaikka normaalit tunteet puuttuivat lähes kokonaan (ilo, rakkaus, jne) . Senkin vuoksi jäin avioliittoon, koska ajattelin, että masennuksen hellittäessä rakkauden tunnekin pulpahtaa pintaan.
olleesi vakavasti masentunut kun menit miehen kanssa yhteen. Miten sua on jaksanut kiinnostaa mikään parisuhde tai lasten teko siinä tilassa, miten olet jaksanut huolehtia lapsista jne? Olet kuitenkin aika paljon joutunut sanojesi mukaan vastenmielistä seksiä harrastamaan kun tuskin ne lapset ekasta kerrasta on saaneet alkunsa, aika oudolta kuulostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt vaan voimat on loppu, enkä PYSTY enää elämään valheessa, oli se rehellisyys sitten pahe tai ei. Olen maksanut virheestäni nyt 11 vuotta, enkä tiedä, miten tästä eteenpäin.
Mies selvästi vaistoaa nyt jotain. Menen kyllä ehdottomasti yksilöterapiaan, jospa tästä jotain järkeä löytyisi.
Itse en kaipaa mitään suurta rakkautta, kaipaan valheessa elämisen loppumista. Haluan kohdata omat tunteeni rehellisesti, koska masennuksestani opin, että tunteiden hautaaminen johtaa lähes aina mielenterveysongelmiin. Valhe syö omaatuntoa liikaa, vaikka olenkin lasteni tähden, paradoksaalisesti, sitä omantunnon ääntä vaimentanut parhaani mukaan.
Oletko kertonut miehellesi edes vihjaamalla miltä sinusta oikeasti tuntuu. Vai esitätkö onnellista perheenäitiä ja vaimoa ja että rakastat aivan tajuttomasti? Jos esität että kaikki on hyvin ja rakastat ja haluat, on se mielestäni väärin miestäsi kohtaan. Itse painiskelen sen asian kanssa etten enää rakasta miestäni, en tiedä olenko koskaan rakastanut, enkä muista mitään alkuhuumaa - tartuin mieheeni koska hänen avullaan pääsin irti entisestä onnettomasta suhteestani. Ja minunkin mieheni on ihan hyvä ihminen ja meillä on yhteinen lapsi. Silti itse olen sitä mieltä että haluan kokea sen "suuren" rakkauden, kerran täällä vain eletään ja elämä on liian lyhyt. Mutta minä olen avoimesti kertonut miehelleni, että mikään ei tunnu miltään, että haluan jotain muuta mutten tiedä mitä se sitten on. Olen hänelle kertonut, että minä olen muuttunut, ettei minun nykyiset tunteeni johdu hänestä vaan nimenomaan minusta, minun korvieni välistä. Kehoitan sinua rehellisyyteen! Olette kai jotain keskustelleet miehesi kanssa? Vai ajattelitko pudottaa kaiken pommina parisuhdeterapiassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinun virheesi se, että elät miehen kanssa, jonka kanssa teette yhdessä kivoja asioita, joka on hyvä isä, josta sinä välität, arki sujuu, mies on jaksanut olla rinnallasi vaikeina aikoina. Minusta tuo, mitä pidät virheenä, on kyllä äärimmäisen fiksu teko.
Se, että olet onneton, johtuu sinusta itsestäsi. Masennus on ehkä helpottanut, mutta sinulla on vielä muita ongelmia. Nyt vältät käsittelemästä niitä ongelmia hokemalla tuota "virhettä".
Suosittelisin sinun menevän vaikka seksuaaliterapeutille puhumaan, ja ehkä muutakin terapiaa vielä jatkamaan. Älä syytä miestäsi äläkä kaada kuormaasi hänen niskaansa.
Pelkäätkö läheisyyttä? Vaikutat kuitenkin rakastavan miestäsi, mutta seksuaalinen läheisyys on sitten vaikeaa. Silloin aiempien poikaystävien kanssa - seksi sujui, mutta olitteko muuten läheisiä?
Sua vois auttaa ajatus, että olet tehnyt virheen mennessäsi miehesi kanssa yhteen. Mutta miten asiat olisivat, jos et olisi mennyt? Oliko se sittenkään virhe? Kaikilla ei ole samoja lähtökohtia elämässä ja se vaaan on nieltävä. Sä teit ratkaisun olla miehen kanssa siinä tilanteessa kun sen teit. Jos ette olisi menneet yhteen ja saaneet lapsia, voisit olla ties missä.
No, nyt kun pohdit tätä ja olitpa tehnyt virheen tai et, anna itsellesi anteeksi. Hyväksy tekosi osaksi elämääsi. Lasten saaminen on aina lahja, samoin ystävän.
Nyt olet TÄSSÄ tilanteessa, hyväksy se ja jatka elämääsi. Älä haihattele jotain, mitä OLISI voinut olla tai mitä VOISI olla jonkun toisen kanssa.
Lähde parantamaan elämääsi TÄSTÄ tilanteesta käsin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyseessä ei ole uusi tuntemus, joka on pulpahtanut pintaan masennuksen parannuttua. Mieskin alkuaikoina lähinnä oli kanssani vaan "huvin vuoksi", ei halunnut mitään vakavaa ja jopa etsi "parempaa", kuten minä itsekin. On myöntänytkin ihan asian. Myöhemmin kuulemma sitten rakastui minuun ja halusi naimisiin ja minä menin idioottina virran mukana, koska yksinolo olisi siinä mielentilassa tuntunut pahemmalta kuin kuolema.
Toisaalta olemme saaneet aikaan ihanat lapset ja kauniin kodin, josita olen todella iloinen.
Eiköhän se terapia olisi se oikea paikka minulle... Tässäkin kyllä tulee aika hyvin mietittyä asiaa, joten kiitos jopa teille vähemmän "mukaville" vastaajille panoksestanne. On hyvä haastaa oma ajatusmaailma aina välillä.
Onko sinun virheesi se, että elät miehen kanssa, jonka kanssa teette yhdessä kivoja asioita, joka on hyvä isä, josta sinä välität, arki sujuu, mies on jaksanut olla rinnallasi vaikeina aikoina. Minusta tuo, mitä pidät virheenä, on kyllä äärimmäisen fiksu teko. Se, että olet onneton, johtuu sinusta itsestäsi. Masennus on ehkä helpottanut, mutta sinulla on vielä muita ongelmia. Nyt vältät käsittelemästä niitä ongelmia hokemalla tuota "virhettä". Suosittelisin sinun menevän vaikka seksuaaliterapeutille puhumaan, ja ehkä muutakin terapiaa vielä jatkamaan. Älä syytä miestäsi äläkä kaada kuormaasi hänen niskaansa. Pelkäätkö läheisyyttä? Vaikutat kuitenkin rakastavan miestäsi, mutta seksuaalinen läheisyys on sitten vaikeaa. Silloin aiempien poikaystävien kanssa - seksi sujui, mutta olitteko muuten läheisiä?
Entä jos sinulla on joka tapauksessa ongelmia seksin kanssa läheisen ihmisen kanssa (esim. vieraan kanssa saattaisi onnistua). Tuota ongelmaa voisitte kuitenkin selvitellä vielä. Ja tosiaan käypä joskus baarissa, niin huomaat ettei tarjolla ole ehkä sen hehkeämpää miestä :). Noita julkkiksia kun ei yleensä ole tarjolla.
Neuvoisin vielä odottamaan pari vuotta, niin ehkä se päätös siitä selkeytyy!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja läheisyydestä sen verran... Olen kyllä pystynyt puhumaan hyvin kipeistäkin asioista ex-poikaystävilleni ja tunnen myös syvää läheisyyttä lasteni kanssa. Halaamme ja pussaamme paljon ja joka päivä. Minulle saa puhua mistä vaan.
Päästän kyllä ihmisiä valikoidusti hyvinkin lähelle, mutta vain muutamia.
silloin aikoinaan masentuneena olisitkin jatkanut sinkkuna tai etsinyt sitä kiihottavaa pupumiestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
valheessa eläminen ei ole hyväksi, mutta kai monet muutkin ovat avioliitossaan joskus vuosia vain lasten takia eikä se toinen osapuoli nappaa silloin yhtään? Eivätkä siis koe elävänsä valheessa. Mitä luulet että seuraisi kaikille osapuolille, jos eroaisitte? Miten miehesi reagoisi jos sanoisit haluavaasi eron?
En usko, että haluaisi itseasiassa edes silloin, jos paljastaisin, etten rakasta häntä kuten miestä tulisi rakastaa. Siksi eron ehdottelu olisi järjettömän tuskallista.
Ehkä nuo mainitsemasi ihmiset eivät unne elävänsä valheessa, koska kumpikin kumppani tietää, ettei toinen kiinnosta enää pätkääkään. Kumpikaan ei siis valehtele toiselle eikä esitä mitään.
valheessa eläminen ei ole hyväksi, mutta kai monet muutkin ovat avioliitossaan joskus vuosia vain lasten takia eikä se toinen osapuoli nappaa silloin yhtään? Eivätkä siis koe elävänsä valheessa. Mitä luulet että seuraisi kaikille osapuolille, jos eroaisitte? Miten miehesi reagoisi jos sanoisit haluavaasi eron?
Tällaiset kirjoitukset saavat aina miettimään, miten epäoikeudenmukainen asia lapsettomuuus on..
Jos tämäkin nainen olisi joutunut odottamaan esikoistaan vuosia, olisi tämäkin oman edun tavoittelu lapset uhraten jäänyt tapahtumatta.
Niin joo, ja kukaan mies ei voi tehdä sinusta onnellista. Siihen pystyt vain sinä itse.
Lasten takiahan minä tässä vielä olen ja yritän parhaani, ettei heidän tarvitse kärsiä. Nyt vaan joudun miettimään, miten tästä jaksaa eteenpäin, mikä on oikea tie. Jatkuva yrittäminen ja tsemppaaminen vie voimat.
Tällaiset kirjoitukset saavat aina miettimään, miten epäoikeudenmukainen asia lapsettomuuus on.. Jos tämäkin nainen olisi joutunut odottamaan esikoistaan vuosia, olisi tämäkin oman edun tavoittelu lapset uhraten jäänyt tapahtumatta. Niin joo, ja kukaan mies ei voi tehdä sinusta onnellista. Siihen pystyt vain sinä itse.
niin mitä tekisitte lasten suhteen, kuka muuttaisi minnekin jne, häipyisikö mies kenties kokonaan ja jättäisi lapset sinulle vai mitä luulet että tapahtuisi? Haittaisiko sinua jos lapset masentuisivat erosta ja kaikista siihen liittyvistä riidoista ja kaunoista moneksi vuodeksi?
Tiedän enemmän kuin hyvin, masennuksen läpikäyneenä, että onni on löydettävä loppujen lopuksi omasta itsestä. Mutta mitä se tarkalleen ottaen sitten tarkoittaa? Onko onnea se, että on itseelleen rehellinen ja tunnistaa omat tunteensa? Onko onnea se, että teeskentelee, jotta muilla olisi hyvä olla? Kenen onni on tärkein? Mikä on sen hinta?
Mikä on se päätös, jota keinutuolissa mummona tulen vähiten katumaan?
Lasten takiahan minä tässä vielä olen ja yritän parhaani, ettei heidän tarvitse kärsiä. Nyt vaan joudun miettimään, miten tästä jaksaa eteenpäin, mikä on oikea tie. Jatkuva yrittäminen ja tsemppaaminen vie voimat.
Tällaiset kirjoitukset saavat aina miettimään, miten epäoikeudenmukainen asia lapsettomuuus on.. Jos tämäkin nainen olisi joutunut odottamaan esikoistaan vuosia, olisi tämäkin oman edun tavoittelu lapset uhraten jäänyt tapahtumatta. Niin joo, ja kukaan mies ei voi tehdä sinusta onnellista. Siihen pystyt vain sinä itse.
Eläisit ikäänkuin valheessa koko avioliiton. Toisaalta olisit ehkä ihan onnellinen. Kumpi on oikein?
Ja juuri kuten sanoit, en ole ennenkään siellä terapiassa kertonut, etten halua miestä. En halua satuttaa häntä, Mutta onko hänellä oikeus tietää totuus parisuhteestaan vai lisääkö tieto liikaa tuskaa?
Olen nyt tehnyt kaikkeni päivittäin, sisulla puskenut eteenpäin viimeiset 11 vuotta ja nyt olen vaan niin väsynyt. Olen laittanut kaikkien muiden tarpeet omieni edelle, koska tein pahan virheen, josta näin siis maksan. Minulta loppuu nyt vaan voimat, en pysty valehtelemaan enää entiseen malliin.
Mies selvästi vaistoaa jotain, mutta elää ikäänkuin ei huomaisikaan.
Yksin elämisessä olisi siis se hyvä puoli, että se olisi rehellistä. Ja mies saisi mahdollisuuden löytää itselleen kumppani, joka rakastaa ja himoitsee häntä oikeasti, eikä vaan esitä päivästä toiseen, virhettään katuen ja maksaen.
Tottakai rakastan miestäni, mutta ihan samalla lailla kuin veljeäni. En ikimaailmassa tahallani satuttaisi rakasta veljeäni, mielummin leikkaisin vaikkapa etusormeni irti, mutta kummankin kosketus on silti aika ällöä.