Lue keskustelun säännöt.
Ero vai ei?
27.11.2010 |
Puran tässä nyt ajatuksiani tänne, kun en viitsi vaivata kavereita (vielä) tällä asialla.
Mietin siis eroa. Itsekästä, kamalaa avioeroa, jota en koskaan halunnut omalle kohdalleni, saatikka lapsilleni tapahtuvaksi.
Tilanne on lyhyesti ottaen sellainen, että en rakasta miestäni, enkä ole häntä koskaan rakastanutkaan. Meillä ei ole ollut mitään alkuhuumaa tai villiä seksiä, ei tunnetta sielunkumppanuudesta, eikä juuri mitään yhteistä paria harrastusta lukuunottamatta.
Miksi sitten edes menimme naimisiin? Mieheni kuulemma rakastui minuun jossakin vaiheessa (vai onko kyse ennemminkin riippuvuudesta, en tiedä). Itse kai rakastuin siihen tunteeseen, että joku rakastaa juuri minua. Mies haluaa minua seksuaalisesti, vaikka minä en halua miestäni lainkaan, enkä oikein ole koskaan halunnutkaan.
Kärsin tapaamisemme aikaan keskivaikeasta masennuksesta ja pelkäsin mielettömästi yksinoloa. Roikuin miehessäni, vaikka alitajuntani ja vaistoni huusivat vastaan, koska en rakastanut häntä. Mies kosi ja päätin, että miehen rakkaus kyllä riittää meille molemmille ja ihan varmasti opin vielä rakastamaan noin hyvää miestä. Järjettömän typerä virhe. Häpeän tyhmyyttäni.
Nyt meillä on lapsia, joiden vuoksi roikun tässä avioliitossa edelleen. Halusimme molemmat lapsia ja olin päättäväisesti vaientanut sisäisen ääneni, joka edelleen varoitteli rakkauden puutteesta. MINÄ olin päättänyt rakastaa ja sillä hyvä. Kyllähän se on tahdon asia ja rakkaus kyllä astuu kuvioihin, kun vaan tarpeeksi yrittää. Näin on ja piste. Minulla on hyvä mies, olisi järjetöntä olla menemättä naimisiin. Mies on tietenkin myös mahtava isä.
Nyt kuitenkin olen parantunut masennuksesta täysin terapian avulla ja tekemäni virhe lyö minua joka päivä kasvoille kuin paskainen rätti. En pysty enää vaientamaan ääntä, joka päivittäin muistuttaa minua siitä, etten rakasta miestäni lainkaan. Pidän hänestä todella paljon ystävänä, mutta välttelen miehen kosketusta kaikin tavoin, koska se kuvottaa minua ja tuntuu väärältä.
Tajuan, millaisen virheen olen tehnyt ja mitä tämä merkitsee lasten kannalta. Kysymys kuuluukin: jäänkö tähän lasten onnen ja tasapainoisuuden takaamiseksi vai ehdotanko eroa oman onneni takia? Ansaitseeko mies jonkun paremman itselleen, jonkun, joka rakastaa häntä oikeasti? Mikä painaa vaakakupissa eniten? Tällä hetkellä kallistun jäämisen puoleen, koska lapset ovat ykkössijalla, enkä voi laittaa heitä maksamaan MINUN tekemästäni naurettavasta virheestä. Kuinka kauan jaksan tätä teeskentelyä, siitä en ole varma.
Kommentit (65)
... jos tulisi. Itse olisin syyllisenä osapuolena valmis joustamaan vaikka miten päin ja mies AINA muutenkin ajattelee lasten etua kaikessa. Asia tuskin muuttuisi mihinkään.
Mutta en eroa, jos lapset kärsivät siitä. Omaa kärsimystä on helpompi sietää, kunhan ei vaan omat voimat ja tsemppi lopu kesken kaiken ja muutu katkeraksi eukoksi.
Mutta nyt siis joka tapauksessa aion mennä sinne terapiaan, jospa tämä asia selkiytyisi paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tosi vaikeassa tilanteessa. Toivottavasti löydät hyvän terapeutin, joka sallii rehellisyyden eikä yritä vain saada jatkamaan samaa. Minusta teidän pitäisi puhua miehen kanssa, niin vaikeaa kuin se onkin.
Olin itsekin vuosia suhteessa jossa mies oli ystävä, ei rakastettu missään vaiheessa. Seksiä oli, mutta se oli huonoa. Olin kyllä aikaisemmin kokenut seksiä ja läheisyyttä jossa oli molemminpuolinen halu. Pakotin itseni seksiin koska mies oli hyvä. Mitään rakastumisen huumaa ei ollut missään vaiheessa, sehän tosiaan on yksi iso erottava tekijä verrattuna tavalliseen kyllästymiseen. Eli useimmilla pareilla on joskus ollut se symbioosivaihekin, vaikka se on jäänyt taakse.
Mies yritti puhua asiasta, mutta välttelin asiaa, halusin vaan jatkaa arkea jossa viihdyin, siskona veljen kanssa. Sanoin että rakastan mutten ole rakastunut. Oikeasti tunsin vain ystävyyttä. Lapsia een olisi tuohon suhteeseen hankkinut, onneksi.
Lopulta mies sitten kyllästyi ja löysi uuden, elää nyt parisuhteessa onnellisena. Minä olen yksin, ehkä loppuelämäni, mutta olen kyllä onnellisempi kuin koskaan suhteessa joka perustui valheelle ja teeskentelylle. Enkä minäkään odota mitään suurta mullistavaa rakkautta, vaan normaalia suhdetta huonoine ja hyvine hetkineen, suhdetta jossa on myös seksuaalista halua ja kiintymystä. Tottakait ystävyys on paras perusta suhteelle mutta ei se yksinään riitä...
Teillä on tietysti eri tilanne ja miljoona kertaa vaikeampi kun on lapsia joita on ajateltava. Saisitko minkäänlaista keskustelua miehen kanssa avattua. Varmaan olis hyvä olla joku ulkopuolinen terapeutti mukana. Uskon että valheeseen tukehtuu pitemmän päälle, kuolee sisältä. Ja on vain tämä yksi elämä. Helpottaisko jos miehen kanssa puhuisitte ja yhdessä päättäisitte puhua suhteessa vaikkei rakkautta olekaan?
Paha tilanne, voimia sinulle!!
mullakin oli tosi lähellä päätyä yksiin miehen kanssa, jota en rakastanut.
Sinuna tekisin niin, että sinnittelisin pikkulapsivaiheen yli ja eroaisin sitten niin, että lapsilla säilyy kiinteä kontakti kumpaankin vanhempaan eli asunnot lähekkäin ja viikko-viikkosysteemi. Minkä ikäinen ap olet ja minkä ikäisiä lapset?
Yksilöterapiaan. Sun pitää opetella pois nuista pakkoajatuksista. Villi veikkaus, että jos eroaisitte ja sen seurauksena mies/lapset alkaisivat oireilemaan, nykyisen pakkoajatuksen tilalle tulisi uusi pakkoajatus kuinka ero oli elämäsi pahin moka.
Toisaalta mies tekee yrittäjänä pitkää päivää, joten päävastuu olisi kai minulla, kuten nytkin.
Lasten masentuminen ja erosta kärsiminen ovat juuri ne asiat, jotka pitävät minut tässä suhteessa. Joten, kyllä ne haittaisivat ja todella pahasti! En kestä tuottaa minkäänlaista tuskaa lähimmäisille. En pystyisi elämään itseni kanssa, mutta en oikein jaksa näinkään.