Lue keskustelun säännöt.
Missä on lääkärien vastuu?!
16.09.2010 |
No where to be found >=/.
Lääkärit tekevät jatkuvasti (pahojakin) hoitovirheitä, eikä lääketiede ole mikään absoluuttinen totuus ihmiskehon toiminnasta - läheskään kaikkea ei vielä tiedetä (tuskin tullaan koskaan tietämäänkään), silti ihmisille uskotellaan, että "kaikki on kunnossa" ja että lääkäriin voi luottaa.
Lääkärien toimesta vahingoitetut ihmiset eivät saa mistään oikeutta, sillä sellainen "pieni juttu" kuin lääkärien kollegiaalisuus estää sen, että kukaan diagnosoi potilaalle terveydellistä haittaa hoitotoimenpiteestä. Sairastuneet ihmiset / potilaat ovat usein liian väsyneitä, sairaita ja peloissaan nostaakseen aiheesta meteliä - sen tehtyään heitä hoidettaisiin vielä vähemmän; jäisi ne kipulääkkeetkin saamatta. Ja ilman sitä virallista diagnoosia, et ole oikeutettu mihinkään korvaustoimenpiteisiin / jatkohoitotoimenpiteisiin.
Valelääkäri oli varmasti aivan yhtä pätevä, kun 80% maamme laillistetuistakin (väh. lääketieteen maistereista) lääkäreistä on - luuleeko jo tosiaan, että niistä lääketieteen tentityistä oppimääristä on keskimääräisellä rivilääkärillä aktiivisessa muistissa murto-osaakaan? Kirjoista laillistettu lääkärikin tietoa katsoo - jos lääkärin kunnialtaan ja auktoriteetiltaan nyt siihen enää ylipäätään pystyy taipumaan. Potilaanhan saa kyllä hiljaiseksi sanomalla, ettei sinua mikään vaivaa - tai antamalla jonkin muun arkipäiväisen selityksen oireille. Sillä mitä pieni potilas voisi tässä tilanteessa tehdä muuta kuin hyväksyä kohtalonsa?
Tämä aihe on yksi niistä monista tabuista, joista ei saa missään nimessä keskustella eikä tätä saisi ääneen sanoa - tässä tämä silti on; koko totuus kaikessa koreudessaan. Saa vapaasti kommentoida.
Kommentit (30)
Lääkäreitä toki on moneen lähtöön ja niin on potilaitakin. Kannattaa muistaa, että lääkäreillä ei ole kristallipalloa, josta voisi katsoa mikä minkäkin oireen takana on vaan tutkimuksia tarvitaan ja niissä menee oma aikansa. Ei ole myöskään järkevää määrätä kerralla koko käytössä olevaa tutkimusarsenaalia (ne ovat järjettömän kalliita). Mokia sattuu, suurin osa niistä on vaarattomia tai vähäpätöisiä. Vakavista virheistä voi saada korvausta potilasvahinko lain perusteella, mutta jokainen virhe ei korvaukseen oikeuta. Ongelmahan on myös siinä, että ihmiset valittavat aivan mitättömistä pienistä jutuista ja niiden todellisten potilasvahinkoasioiden käsittely ruuhkautuu ja venyy.
Ja mitä tulee tämän valelääkärin ammattitaitoon; älä naurata!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni on tällä hetkellä teholla hoitovirheen takia. Ihan simmppelin anafylaktisen shokin yhteydessä hänelle piti laittaa hengitysputki, joka sitten rikkoi keuhkoputken. Ambulanssimies mokasi. Pahasti.
Toisaalta, siinä oli vähän kiirus kun toinen lakkasi hengittämästä. Piti tehdä päätöksia ja toimia niiden perusteella sekunneissa. Oisko ollut parempi jättää sittenkin putki laittamatta? Olis voinut kuolla siihenkin.
Koko totuus kaikessa koreudessaan on että joo, lääketiede on arvailua ja välillä arvaus menee pieleen. Mut on se silti parempi kuin muut tarjolla olevat vaihtoehdot, nimittäin se, ettei edes yritettäisi mitään.
Isäni on tällä hetkellä teholla hoitovirheen takia. Ihan simmppelin anafylaktisen shokin yhteydessä hänelle piti laittaa hengitysputki, joka sitten rikkoi keuhkoputken. Ambulanssimies mokasi. Pahasti.
Hoitovirhe olisi ollut se, että anfylaksia olisi jätetty hoitamatta tai ei olisi intuboitu tarpeeksi ajoissa.
Anteeksi nyt ap, mutta musta kuulostaa, ettet ole kovin koulutettu ihminen, koska et ymmärrä koulutuksen merkitystä. Lääkis ei ole helppo koulu.
Päinvastoin minun täytyy olla korkeasti (ts. maamme kriteerien mukaisesti "korkeasti") koulutettu ihminen, kun ymmärrän sen, miten koululaitos toimii - ja miten ihmisen muisti toimii. Oletko sinä tietoinen muistin monesta eri tasosta? Katsos kun on ihan helppoa (ja yleistäkin) omaksua valtaviakin määriä tietoa ns. lyhytkestoiseen muistiin. Käytännön harjoittelut keskittyvät melko perushoitorutiineihin - niihin totuttuihin käytäntöihin hoitaa potilaita. On kuitenkin olemassa koko joukko sairaustiloja, joihin ei ole parannuskeinoa tai tehokasta hoitoa - lääketiede ei edes tiedä, mistä ko. tila johtuu ja kuinka sen voisi parantaa. Luuletko, että näihin diagnooseihin pääseminen on helppoa?
Useasti lääketieteen intervention kautta potilaan tila menee jopa huonommaksi kuin mitä se oli ennen itse toimenpidettä. Oletko kuullut mitään tästä mahdollisuudesta?
Juu - lääketieteellinen ei varmasti ole mikään helppo opiskelupaikka, kyllä siellä työtä joutuu opintojensa eteen tekemään - eivätkä ne opukset, mitä siellä luetaan, ole sieltä helpoimmasta päästä kirjoja. Mutta ei se silti anna valmiuksia kaikkiin lääketieteellisiin ongelmiin tai korosta tarpeeksi ihmisen psykofyysistä-olemusta - tai sitä, että sen (siis lääketieteen) suomiin keinoihin (invasiivisiin toimenpiteisiin sekä lääkitykseen) tulisi aina ryhtyä suurella varauksella. Tai edes anna valmiuksia siihen, miten kohdata potilas (uusi ihminen) optimaalisella tavalla - ja todella k u u n n e l l a potilasta; tämän oireita ja näkemystä omasta tilastaan. Potilas on aina omien oireidensa paras asiantuntija!
Kannattaisi varmasti tutustua paremmin näihin asioihin ennen kuin alkaa tällaisia foliohattujuttuja kirjoittelemaan.
Entäs sitten, jos olenkin (sekä koulutukseni että omakohtaisen kokemukseni kautta) jo ehtinyt tutustua tähän aiheeseen hyvin? Eikö se olisikin melko pelottava ajatus? Toivoa toki sopii, ettei se ole totta ja jatkaa omassa näennäisen turvallisessa kuplassaan - toivotaan, ettei sinulla koskaan tule eteesi mitään sellaista, mitä monet ovat joutuneet kokemaan (ja mistä minä puhun), se on nimittäin raskas kohtalo kantaa ja tietoisuus asiasta lisää kyllä tuskaa.
Ap.
Mut on se silti parempi kuin muut tarjolla olevat vaihtoehdot, nimittäin se, ettei edes yritettäisi mitään.
Onko sittenkään?
Potilaan taakkaa ja tuskaa ei pitäisi lisätä - päinvastoin hoitotoimenpiteiden tarkoitushan on helpottaa potilaan oloa ja tilannetta.
Liian usein käytännön tilanne on kuitenkin se, että esimerkiksi vääjäämätöntä, edessä olevaa kuolemaa vain pitkitetään (ja tehdään potilaalle kokemus monin verroin raskaammaksi kestää).
Olen todella pahoillani isäsi tilanteesta - kyllä tuossa nimenomaan on kyseessä hoitovirhe, ei hoidon komplikaatio. Hoidon komplikaatiosta olisi kyse silloin, jos olisi intuboitu oikein - mutta silti ko. toimenpiteestä oli seurannut potilaalle huono hoitovaste - keuhkoputken rikkominen ei suinkaan ole intuboinnin tarkoitus, kyseessä on selkeä hoitovirhe.
Mutta huomaattekos kuinka kärkkäästi oli heti joku (alalla oleva? Voisin hyvin veikata näin) väittämässä, ettei se missään tapauksessa hoitovirhe ollut asiasta, joka oli näinkin selkeästi juuri nimenomaan h o i t o v i r h e.
Tämä on käytännön pelikentällä ihan arkipäivää; virheitä sattuu jatkuvasti, ja niitä myös lakaistaa maton alle sitä mukaa, kun niitä sattuu - mahdollisista potilaille aiheutuneista komplikaatioista ja haitoista ei saada kasaan asianmukaista dataa (sillä näitä tilanteita harvoin raportoidaan "hoitovirheinä"), eikä vastaavanlaisia tilanteita siis pystytä välttämään tulevaisuudessakaan. Suojelemalla siis yhden - tai kahden - ammatti-identiteettiä ja kunniaa asetetaan alttiiksi vaaralle satoja.
Näin se vaan on - valitettavasti.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
herätti ajatuksen kuinka paljon meidän fyysistä vaivoistamme oikeasti on psyykkisiä. Nuori rauhallinen siisti valkotakkinen mies KUUNTELEE ja 1000 potilasta on tyytyväisiä. Suuri osahan on tavallisia räkätautisia, niillä kun on taipumusparantua antibioottikuurilla tahi ilman.
Jos itse vetää vahvasti amispohjalta, ei oikein voikaan ymmärtää mitä maailmassa tapahtuu.
Kymmentätuhatta oikein hoidettua / pelastettua potilasta kohti tapahtuu yksi virhe, eiköhän se ole ihan inhimillistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni on tällä hetkellä teholla hoitovirheen takia. Ihan simmppelin anafylaktisen shokin yhteydessä hänelle piti laittaa hengitysputki, joka sitten rikkoi keuhkoputken. Ambulanssimies mokasi. Pahasti. Toisaalta, siinä oli vähän kiirus kun toinen lakkasi hengittämästä. Piti tehdä päätöksia ja toimia niiden perusteella sekunneissa. Oisko ollut parempi jättää sittenkin putki laittamatta? Olis voinut kuolla siihenkin. Koko totuus kaikessa koreudessaan on että joo, lääketiede on arvailua ja välillä arvaus menee pieleen. Mut on se silti parempi kuin muut tarjolla olevat vaihtoehdot, nimittäin se, ettei edes yritettäisi mitään.
Ja miten tämä liittyy lääkäreihin?
Intubointi tuossa tilanteessa oli ainoa oikea ratkaisu. Anafylaksiassa limakalvo on turvoksissa, komplikaatioita tapahtuu helposti (ei siis ole hoitovirhe). Toisaalta on ymmärrettävää ettei ap:n psyyke kestä. Kun todellista syyllistä (anafylaksian aiheuttajaa) ei voi syyttää, niin seuraavaksi helpoin on syyttää auttajaa.
vieläpä yksilön kannalta hyvin kohtalokkaita virheitä. Tuota tosiasiaa tuskin voi koskaan muuksi muuttaa niin kauan kuin ihminen toimii lääkärinä.
Sen sijaan omaa ammattikuntaa suojelevaa vääränlaista kollegiaalisuutta ei pidä kenenkään koskaan hyväksyä. Etenkään lääkärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta se on totta että lääkärit tekevät hoitovirheitä, ihmisellehän se on ihan tavallista. Kuitenkaan noita virheitä ei varmasti kukaan lääkäri tee tahallaan, vaan pyrkii auttamaan potilasta. Se ärsyttää, että lääkärit eivät koskaan myönnä tekemiään virheitä. Palkkakeskusteluissakin aina painotetaan työn vastuullisuutta, ja sitten kun vastuuta kysytään, ei sitä oikein tahdo löytyä.
Eli siis ymmärrän hoitovirheet koska ne ovat inhimillisiä, mutta miksi niitä EI KOSKAAN VOIDA MYÖNTÄÄ?
Sairaaloissa niitä käydään säännöllisesti lääkärikunnan kanssa läpi, ketään ei sinänsä syyllistetä, koska jokainen tekee parhaansa, aina. Muta jokaisesta vähänkin suboptimaalisemmin menneestä jutusta yritetään aina saada oppia mahdollisimman isolle joukolle.
Lääkärit ovat ihmisiä, hyvin auttamishaluisia ja hyvin korkeasti koulutettuja ja korkeamoraalisia. He vain eivät tiedä kaikkea, mutta potilaat kuvittelevat heidän tietävän.
Ruvetkaa sitten lääkäreiksi, jos se on niin helppo ja mukava työ!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
herätti ajatuksen kuinka paljon meidän fyysistä vaivoistamme oikeasti on psyykkisiä. Nuori rauhallinen siisti valkotakkinen mies KUUNTELEE ja 1000 potilasta on tyytyväisiä. Suuri osahan on tavallisia räkätautisia, niillä kun on taipumusparantua antibioottikuurilla tahi ilman.
moitteetta. KUUNTELI ja antoi aikaa. Jos oli vakavammasta kyse (tai hänellä olettamus) niin konsultoi fiksumpia. mahtaako suorittaa mahdollisen yhdyskuntapalvelun vuodeostastolla, kun olisi jo kokemusta siihen..?
Sairaaloissa niitä käydään säännöllisesti lääkärikunnan kanssa läpi, ketään ei sinänsä syyllistetä, koska jokainen tekee parhaansa, aina. Muta jokaisesta vähänkin suboptimaalisemmin menneestä jutusta yritetään aina saada oppia mahdollisimman isolle joukolle.
Näinhän sen pitäisi olla. Käytännössä kuitenkin todennäköisempää on se, ettei tieto hoidon haittavaikutuksista edes kantaudu tämän kokoustavan lääkäriporukan korviin, sillä asiasta sairaalaan soittaessa potilaalle on jo joku avulias sairaanhoitaja puhelimessa kertonut, "ettei oireesi voi johtua toimnepiteestä X, sinulla on nyt vain muuta epämääräistä ahdistusta, joka aiheuttaa nuo sinun (kuvitellut) oireesi, ota buranaa - kyllä se siitä". Potilaan oireet silti aina vaan jatkuvat, ja lopulta hän hakeutuu toiselle lääkärille saadakseen tietää, että mitä hänelle oikein tapahtui. Toinen lääkäri-kolleega jatkaa samalla linjalla ja toteaa, ettei mitään jatkotutkimuksia edes tarvita, sillä potilas on nyt vain ahdistunut ja kuvittelee oireensa.
Koko tämän prosessin ajan potilas on yksin kipujensa kanssa ja monelta eri asiantuntijataholta hänelle on nyt kerrottu, etteivät hänen vaivansa ole todellisia - luuletko, että tälläisessä tilanteessa monellakaan potilaalla on enää voimia / mahdollisuuksia / rahaa / aikaa taistella näitä byrokratian portaita ja auktoriteetteja vastaan? Ja, jos hän nyt jostain kumman syystä niin paljon sisuuntuisi (jostakin löytäisi voimia vielä viimeiseen rutistukseen terveytensä puolesta), hänet ohjattaisiin seuraavaksi mielenterveystoimen puoleen. Kaiken tämän myllytyksen jälkeen ollaankin saatu leimattua toimenpidehaitoista kärsivä potilas hulluksi (eikä tässä todennäköisesti enää olla edes kovin väärässä, sillä ihmehän se olisi, jos ei tälläisessä rumbassa henkisen puolen ongelma, jos toinenkin, ihmiselle tule), ja kaikki voidaan laittaa sen piikkiin, ettei potilas oikeasti ole oireidensa vakuuttava asiantuntija ja on alusta astikin varmasti kuvitellut kaiken.
Äkkiseltään ajateltuna voi olla villi skenaario - mutta, kun sitä tarkemmin pohtii (ja asiasta omaa kriittistä kokemusta käytännön kentältä), ei ollenkaan edes harvinainen käytännön tilanne, joka on päässyt vyörymään erityisen pahaksi.
Lääkärit ovat ihmisiä, hyvin auttamishaluisia ja hyvin korkeasti koulutettuja ja korkeamoraalisia. He vain eivät tiedä kaikkea, mutta potilaat kuvittelevat heidän tietävän.
Nimenomaan - tässä se avainasia tulikin: "he eivät tiedä kaikkea, mutta potilaat kuvittelevat heidän tietävän". Tähän voisi vielä lisätä sen oleellisen pointin, että lääkärit myös ilomielin pitävät yllä tätä uskomusta kanssaihmisten keskuudessa.
Monilla ihmisillä on se uskomus, että hoitotoimenpide tai lääke on heidän parhaakseen ja, että kyllä lääkäri tietää, että se on heille hyväksi, kun on kerran sen heille määrännyt. Kuinka moni oikeastaan ymmärtää lääketieteen varjopuolta ollenkaan? Etenkään ne, joilla ei ole ko. alasta mitään kokemusta? Miten he osaisivat olla etukäteen kriittisiä, ja ymmärtää mitään esimerkiksi riskeistä, jos ei niitä heille kattavasti kerrota?
Eiköhän se tavanomaisin tilanne "kentällä" ole se, että toimenpiteen jälkeen jotakin odottamatonta tapahtuu, ja vasta sitten kerrotaan, että "näinkin voi tapahtua" tai "ei meillä ole aavistustakaan miten / miksi nyt noin tapahtui - ei voi johtua ko. toimenpiteestä" (vaikka se olisi ihan ilmiselvää, että siitä toimenpiteestä kaikki johtui, mutta edelleen em. syistä johtuen lääkäreillä ei ole ajankohtaista dataa (tutkittua validia lääketieteellistä tietoa) saatavilla asiasta).
Ruvetkaa sitten lääkäreiksi, jos se on niin helppo ja mukava työ!
Itse en tekisi työtä lääkärinä, sillä moraalini ei antaisi periksi ottaa ihmisiltä suuria summia rahaa siitä, että ammattiani toteuttaessani samalla altistaisin heidän terveytensä riskeille.
Olisin liian rehellinen lääkäri. Ja myös liian vallitsevia käytäntöjä kyseenalaistava. En myöskään pystyisi myymään itseäni ja eettistä ymmärrystäni rahan ja ulkoisen kunnian vuoksi.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen sijaan omaa ammattikuntaa suojelevaa vääränlaista kollegiaalisuutta ei pidä kenenkään koskaan hyväksyä. Etenkään lääkärin.
Nimenomaan.
Luulisi, että se olisi kaikkien etu ottaa opiksi tapahtuneista hoitovirheistä ja niistä potilaalle aiheutuneista komplikaatioista - jotta voitaisiin välttää näitä virheitä jatkossa ja edistää terveyttä tehokkaammin.
Mutta miten niistä voidaan koskaan saada oppia, jos ei niitä ensin tunnisteta -> raportoida -> kerätä validia dataa yhteen -> saada aikaan uusia tutkimustuloksia?
Pahimmassa tapauksessa tämä vääränlainen kollegiaalisuus estää lääketieteen kehittymisen.
Ap.
Miten saisit sataprosenttisesti oikeata täsmähoitoa? Kiedot koukeroiseen monisanaisuuteen yksinkertaisia asioita, et kuulosta itse korkeasti koulutetulta. Mitä esität ongelmasi ratkaisuksi?
Saammekohan kohta Virpi Salmi -kolumnin aiheesta iloksemme :D
Miten saisit sataprosenttisesti oikeata täsmähoitoa?
Inhimillisyys huomioon ottaen ei varmasti koskaan päästäkään 100%:sesti eroon kaikista virheistä, mutta paljon on tehtävissä ns. suoraselkäisyyden nimissä virheen tapahduttuakin.
1. Virhe tulisi todeta ja myöntää tapahtuneeksi. 2. Siitä tulisi ottaa opiksi 3. Tietoisuus virheestä tulisi saattaa mahdollisimman monen tietoisuuteen (käytännössä raportoimalla mahdollisimman kattavasti -> asettamalla saatu tieto tieteellisen tutkimuksen aineistoksi).
Aikuisten oikeasti kantaa vastuu tapahtuneesta. (Ottakaa selvää siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja miten esimerkiksi vakuutusyhtiöt tai lääkefirmat ovat yhteydessä lääkäreihin).
Tekstisi loput kohdat aion sivuuttaa täysin ja laittaa ihan sen piikkiin, että kyllä se varmasti pikkuisen ärsyttää, kun joku nostaa kauan uinuneita epäkohtia päivän valoon.
Ap.
Tästä oli eräässä tiedeohjelmassa vuosi-pari sitten. En muista kummin päin se oli, mutta joko niin että 40% diagnooseista oli vääriä ja loput oikein tai sitten prosenttiosuudet olivat juuri toisinpäin.
Siitä voi päätellä, ettei lääkärikuntamme oli kovin kaksista kun potilaat olivat valelääkäriin niin tyytyväisiä.
Oman kokemukseni mukaan on lääkäreitä ja lääkäreitä. Toiset ovat vastuuntuntoisia ja oppineita ja yritävät parasta mutta sitten ne muut vaan nostavat hyvää palkkaa eivätkä välitä potilaista yhtään mitään. Lääkärin homman pitäisi olla kutsumusammatti. Sinne ei pitäisi päästää ihmisiä, joita ala ja potilaat eivät oikeasti kiinnosta.
Toinen niistä johti pysyvään haittaan potilaalla, toisella kävi parempi tuuri.
Kummassakaan tapauksessa virhettä ei myönnetty eikä mitään tehty sen korjaamiseksi.
Molemmat lääkärit olivat yli 50-vuotiaita miehiä, joista toinen oli erityisen tunnettu ja toinen ylilääkäri.
ollut valelääkäri pätevä lääkäriksi - eihän hänellä ollut lääkityksen suhteen minkäänlaista osaamista.
Anteeksi nyt ap, mutta musta kuulostaa, ettet ole kovin koulutettu ihminen, koska et ymmärrä koulutuksen merkitystä. Lääkis ei ole helppo koulu. Tiesitkö muuten, että lääkiksen tenteissä on huomattavasti tiukemmat kriteerit kuin muiden tiedekuntien tenteissä? Kaikesta on osattava vastata, muuten ei pääse läpi.
Lääkiksessä lääkärit oppivat muutakin kuin kirjatietoa. Heillä on myös paljon käytännön opetusta. Kannattaisi varmasti tutustua paremmin näihin asioihin ennen kuin alkaa tällaisia foliohattujuttuja kirjoittelemaan.