Mä oon surullinen, vanhemmat myy mun lapsuudenkodin :(

Olisin taatusti itse samassa tilanteesssa itku kurkussa, vaikka totta kai järjellä tajuaa, että myyminen on paras ratkaisu.



Käy sanomassa hyvästit, ota vaikka valokuvia muistoksi :)

vanha kotitalooni on nyt menossa myyntiin isämme kuoltua. Sisaruksilleni talolla ei ole samaa merkitystä kuin minulle, joten heillä on kiire saada se myytyä...



Toisen ongelman meillä muodostaa irtaimisto, tai paremminkin sen jakaminen... mutta se onkin jo toinen tarina.

Samassa tilanteessa olen itsekin ollut aikaisemmin ja kyllähän se veden silmäkulmaan tuo.

Mikä niistä kymmenestä talosta, jossa olen asunut? Meillä, joiden lapsuuteen on sisältynyt muuttoja uusiin koteihin ei ole noin vaikeaa, koska itse en ainakaan ole koskaan seiniin kiintynyt ja voin aikuisenakin vaihdella ihan vaihtelunhalusta asuntoa. Ei kaikilla ole sitä yhtä lapsuudenkotia. Mun lapsuudenkoti on mun perhe, ei asumus.

Mulla sitä ei ole, joten meidän lapsille sellainen on hommattu. Ehkä tästäkin joskus pitää luopua, kun on myös yli 200 neliötä, mutta suren sitä sitten.

Tähän ketjuun ei ole vuoteen kukaan kommentoinut, joten tuskin kovin vireä, mutta äiti on puhunut uuden talon rakentamisesta miehensä kanssa ja myisi sitten lapsuuden kodin pois. Koti on pappamme rakentama joten on äitinikin lapsuuden koti.En ymmärrä miksi hän sen pystyy myymään. Isäni kuoli pari vuotta sitten ja jo silloin äiti puhui myymisestä.Luopui ajatuksesta, kun tämä uusi mies muutti lähes puoli vuotta isän kuoleman jälkeen taloon. Nyt he sitten suunnittelevat rakentavansa uuden oman talon ja mua suoraan sanottuna vituttaa. Multa on viety jo isä ja äiti meni reilu vuosi isän kuolemasta uusin naimisiin ja mä en sitäkään voinut käsittää ja nyt vielä se paikka missä on kaikki mun muistot isästä ja lapsuudesta niin viedään pois. Oon joutunut jo liian monesta asiasta luopumaan ja vaikka olen lähemmäs 30 , niin en silti ole valmis tähän kaikkeen.Itkettää vaan pirusti. Haluaisin,että edes talo pysyi muistona ja sellaisena paikkana, joka olisi tuttua ja turvallista, kun muuta ei enää ole. Lisäksi talo on vielä todella nätti ja nätisti remontoitu. Todella vaikea kuvitella, että sinne muuttaisi jotku vieraat. Voi kun voisin sen itelleni ostaa, mutta tiedän,että en ole sinne paikkakunnalle ainakaan lähiaikoina muuttamassa :( 

Jaaah no ei sitä aloittaja kuitenkaan kukaan osta, kun nyt ei kenelläkään ole rahaa ja taloja tulee vaan lisää ja lisää myyntiin

Mulla taas vähän päinvastainen tilanne. Vanhemmat lähestyvät seitsemääkymppiä ja mielestäni olisi ajankohtaista ruveta miettimään "loppusijoituspaikkaa". Mutta kun ei, asiasta ei voi puhua asiallisesti ollenkaan, kaikki pistetään läskiksi tai suututaan. Kyseessä ylimmän kerroksen kerrostaloasunto, jonne hissi ei kulje. Äidillä ollut jo monenmoisia ongelmia terveyden kanssa, on ajan kysymys milloin liikuntakyky alenee tai pettää lopullisesti.

Asunnon sijainti hyvä ja tunnettujen arkkitehtien suunnittelema, mutta nyt ei kuulemma muutenkaan voi ja kannata myydä kun on putkiremontti tulossa viiden vuoden sisään! Jessus sentään. Luulisi, että asioita olisivat miettineet vähän aikaisemmin, kuitenkin ihan fiksut ja koulutetut ihmiset kyseessä. Mutta ei, tämä nyt näyttää olevan sellainen tabuaihe, ettei siitä voi puhua. En oikeasti tiedä mitä vanhempieni päässä liikkuu, välillä edelleen puhuvat vakavissaan muutosta kesämökille, joka on vielä epärealistisempi skenaario. Rinnetontti, ei vesijohtoa, keskellä korpea, lähin sairaala 40 km päässä.

vielä kun vertaan omia vanhempia appivanhempiini, jotka samanikäisiä, mutta tajusivat jo itse jokunen vuosi sitten hankkiutua eroon omakotitalostaan ENNEN kuin kaikki kunnostus- ja pihahommat olisivat jääneet kokonaan tekemättä ja talo ränsistynyt arvottomaksi. Ei sekään varmasti kivutonta ollut, appivanhemmat olivat itse talonsa perheelleen aikoinaan rakentaneet. Silti tolkku voitti. 

Mun lapsuudenkoti oli vaan kaupungin vuokra-asunto,josta äitini muutti 1,5vuotta sitten,mutta vieläkin ikävöin ja näenjopa unia asunnosta. Itse en voinut muuttaa siihen kun oli vain kaksio ja mulla jo 3 lasta

Äitini kuoltua isä jäi yksin velkojen kanssa asumaan kotitalooni. Koko ajan oli pelko siitä, että hän joutuu sen myymään. Asia vaivasi minua koko nuoruusiän, sillä koti oli minulle tosi rakas paikka. Itse asuin opiskelupaikkakunnalla, mutta vkonlopuksi ja lomalla tulin aina kotiin. Kivi vierähti sydämeltäni kun ostimme mieheni kanssa kotitaloni jokin aika sitten. Myös isä on tyytyväinen ratkaisuun ja asuu uuden kaverinsa luona. En olisi ikinä voinut kuvitella että jokin vieras asuisi kotonani. N 32

Minä olen varmaan vähän hullu.

Mutta inhosin ja inhoan sitä, että olen joutunut elmän aikana muuuttamaan jatkuvasti, jo lapsena.

Mitään kotia ei ole enkä tiedä mistä olen kotoisin.

Eli ymmärrän kyllä tosi hyvin aloittajaa. Minusta on tullut tosi turvallisuushakuinen tämän takia, että olen elänyt elämäni kiertolaisena. Yleensähän ihmiset, joilla on hyvä yksi koti jossain, uskaltavat itse lähteä maailmalle hyvillä mielin ja ottavat riskejä, ammatin ja uran suhteen, tekevät mitä itse haluavat, koska tietävät, että aina on vanhemmat johon voi palata ja se koti. Itse olen ammatissa, joka oli turvallinen valinta koska ei olisi ollut varaa olla leivättä.



Se minun hulluus on sitä, että ajattelen nyt, että omat lapseni tulevat aina olemaan kotona kun ovat luonani. Heidän tavaroitaan en myy enkä anna, ja heillä tulee loppuelämän olemaan omat huoneet käytössän. Meidän nykyinen koti on valittu siten, että se tulee olemaan sopivan kokoinen loppuelämän meille.



Olenko hullu? Minua harmittaa se, että koen olevani irtolainen. Ei kukaan ei mistään. Aion tehdä kaiken eri tavalla mitä tulee suuriin ikäluokkiin. jos jostain syystä joskus haluaisin luopua, saisivat lapseni ilman muuta muuttaa ilmaiseksi tähän tai ostaa lähes ilmaiseksi. Jos vain haluaisivat. Missä tahansa asun, lapsillani tulee olemaan paikka ja heidän mielipide esim. tämän kodin myynnistä on yhtä tärkeä kuin minun. Jos muuttaisin mieleni, ja haluaisin muuttaa, lapseni saisivat pitää kotinsa jos haluaisivat.

Minullekin lapsuudenkoti oli enemmän kuin "asumus", kuten joku aiempi asian ilmaisi...

Minulla koko lapsuuteni ja nuoruuteni liittyy niin tiiviisti lapsuudenkotiini, että tuntuu melkein kuin osa minusta myytäisiin...:)

Ettekö te osaa lukea? olenko mä kirjoittanut jossain että olen talon myyntiä vastaan? En ole kirjoittanut, enkä ole myöskään sitä mieltä että sitä ei saisi myydä, päinvastoin olen sitä mieltä että se on hyvä asia koska vanhempani ovat väsyneet hoitamaan sitä ja talo on heille liian suuri. Menikö nyt jakeluun?

Mulla on silti oikeus olla surullinen ja haikea kun lapsuudenkotia ei kohta ole. Eihän sitä sellainen tajua joka on muuttanut lapsuudessaan kymmeniä kertoja ja olen pahoillani niiden puolesta jotka ovat menettäneet vanhempansa. Ei tän pitänyt olla kisa siitä kellä on ollut kurjinta!

-ap

t. toinen samanlainen

Minä olen varmaan vähän hullu.

Mutta inhosin ja inhoan sitä, että olen joutunut elmän aikana muuuttamaan jatkuvasti, jo lapsena.

Mitään kotia ei ole enkä tiedä mistä olen kotoisin.

Eli ymmärrän kyllä tosi hyvin aloittajaa. Minusta on tullut tosi turvallisuushakuinen tämän takia, että olen elänyt elämäni kiertolaisena. Yleensähän ihmiset, joilla on hyvä yksi koti jossain, uskaltavat itse lähteä maailmalle hyvillä mielin ja ottavat riskejä, ammatin ja uran suhteen, tekevät mitä itse haluavat, koska tietävät, että aina on vanhemmat johon voi palata ja se koti. Itse olen ammatissa, joka oli turvallinen valinta koska ei olisi ollut varaa olla leivättä.

Se minun hulluus on sitä, että ajattelen nyt, että omat lapseni tulevat aina olemaan kotona kun ovat luonani. Heidän tavaroitaan en myy enkä anna, ja heillä tulee loppuelämän olemaan omat huoneet käytössän. Meidän nykyinen koti on valittu siten, että se tulee olemaan sopivan kokoinen loppuelämän meille.

Olenko hullu? Minua harmittaa se, että koen olevani irtolainen. Ei kukaan ei mistään. Aion tehdä kaiken eri tavalla mitä tulee suuriin ikäluokkiin. jos jostain syystä joskus haluaisin luopua, saisivat lapseni ilman muuta muuttaa ilmaiseksi tähän tai ostaa lähes ilmaiseksi. Jos vain haluaisivat. Missä tahansa asun, lapsillani tulee olemaan paikka ja heidän mielipide esim. tämän kodin myynnistä on yhtä tärkeä kuin minun. Jos muuttaisin mieleni, ja haluaisin muuttaa, lapseni saisivat pitää kotinsa jos haluaisivat.

ymmärrän ap:tä täysin.



Ois ihan kamalaa jos vanhemmat möisivät lapsuudenkotimme..



Siellä on niin paljon rakkaita muistoja. Ei niinkään se talo ole se juttu, vaan se paikka. :)

kun sama on käsillä. Meillä tilanne oli se, että vanhempani erosivat ja jäimme aikoinamme silti lapsuudenkotiin, josta oli velkaa. Velat maksettiin, myös itse autoin ja tein jo alle 18-vuotiaana kaikkeni että asiat sujuisivat ja olisi viihtyisää. Olikin. Yhteishenki oli hyvä.



Nyt äiti on -asuntojen hintojen rajusti noustua- päättänyt myydä kaiken ja muuttaa jonnekin huitsin nevadaan siskonsa innoittamana (anteeksi ilmaisu, se on vain minun näkökulmani).



Tunnen itseni petetyksi. On vaikeaa kuvitella ketään muuta asumaan lapsuudenkotiini.



Ihan sama että sanotaan, että elämä on muutosta ja ilman muutosta ei ole elämää." Höpö höpö, inhottava olo tulee silti kun ajatteleekin.

fYmmärrän tilanteesi erittäin hyvin. Olen itse kohta 50v. Olen itse tilanteessa,että oma lapsuudenkotini johon muutettiin ollessa 5-vuotias pitäisi myydä kun äitini kuoli hiljattain. Syntymäkotini on jo aikoja sitten purettu ja paikka myyty toisille.Ensimmäisen syntymäkotini pihassa oli valtavan iso kuusi johon olin kiintynyt pienestä pitäen. Leikkinyt sen juurella. Se tuntui niin turvalliselta kun menin siitä ohi. Sitten se piti kaataa lahoamisen vuoksi ja sekin tuntui niin pahalta vaikka se tuntuukin ihan lapselliselta ajatukselta. Miksi ei saisi sitten surra omaa kotiansa. Itselläni on vielä se tilanne,että omat vanhemmat ovat talon rakentaneet työnsä ohessa.Saan mielestäni surra jos huvittaa,eipä se kai muita haittaa.

Semmoinenkin näkökulma, että toisaalta ap on hyvä että vanhempasi tekevät sen oma-aloitteisesti. Säästyt paljolta. Itse olen miettinyt sitä että mitä ihmettä sitten kun toisesta vanhemmasta aika jättää ja toinen on liian vanha hoitamaan isoa taloa ja isoa kartanoa. Mitä sille talolle tehdään? Vuokrataan? Myydään? Se on aika huonokuntoinenkin vielä, mahtaisiko sitä kukaan edes ostaa. Nää on niin vaikeita asioita nykyään kun harvoin lapsista kukaan jää asumaan kotiinsa. Että tavallaan ap:n tilanne on onnekas kun vanhemmat hoitavat asian itse, vaikka voin vaan kuvitella että on tuskallista.

tee kotitalostasi valokuva-albumi. Kuvaa paljon kuvia pienistäkin yksityiskohdista, ja kirjoita kuvatekstejä ja kuvan esineisiin/huoneisiin liittyviä muistoja. Joitakin saattaa tämä ehdotus naurattaa, mutta he eivät ilmeisesti ymmärrä mikä merkitys joillekin ihmille voi lapsuudenkodilla olla.

hyvin kuvitella sinun tunteesi, vaikka tosiaan heillä on täysi oikeus myydä talonsa, eikä siitä olekaan kysymys, vaan tunneseikoista :)



Itse en enää asu samassa kaupungissa, missä vanhempani asuvat lapsuudenkodissani ja minullekin talon myynti olisi todellakin iso juttu. Jos menemme vanhempieni luokse olemme siellä myös yökylässä ja muutenkin se kyläily on muutakin kuin pelkkä päiväkahvilla piipahdus. Mieheni puolestaan asuu edelleen vanhempiensa kanssa samassa kaupungissa ja hänelle kotitalon myynti ei olisi juttu eikä mikään, koska hänen vanhempiensa luona meillä ei ole tapana käydä muuta kuin kahvilla tai muuten vaan piipahtamassa.



Eli siellä ei tarvi "asettua taloksi" niinkuin taas silloin, jos jonnekin mennään yökylään.



Saikohan kukaan ajatuksesta kiinni :)) Vähän kiiressä piti kirjoittaa :)

ja kuolinpesän hoitaminen alle kolmekymppisenä oli hirvittävän raskasta :( Olisin ikionnellinen, jos edes olisi äiti joka asuisi vaikka jossain pikku yksiössä..

Olisikin äiti. :( Myöskään mulla ei ole tarjota omalle lapselleni mitään yhtä onnellista kotia muistoineen, kerrostalossa vuokralla asutaan, kuten myös minä olen lapsuuteni asunut.

Sinänsä ap:n surkuttelu tuntuu vähän... No, en mä löydä sanaa, ei hassulta missään nimessä, koska kyllä mä täysin pystyn asettumaan myös tuohon tunnelmaan. :) Olen omatkin asuntoni kyynelsilmin hyvästellyt.

Kuitenkin joka kerta olen ajatellut, että tämä on "vain" asunto, lattia, katto ja seinät, joihin sisältyy paljon rakkaita muistoja, mutta ei ne muistot multa mihinkään katoa. Pääset ap vanhempiesi hoiviin sitten heidän uuteen kotiinsa, toivottavasti se ajatus lohduttaa! :)

Itsellä kanssa meneillään lapsuudenkodista luopuminen, enkä olisi ikinä osannut kuvitella kuinka raskasta tämä voisi olla.. Niin paljon rakkaita muistoja tästä paikasta;( Toivottavasti joskus voisin, vaikka ostaa tämän paikan takaisin, kyllä niin raskasta tää luopuminen on..