Lue keskustelun säännöt.
Mä oon surullinen, vanhemmat myy mun lapsuudenkodin :(
20.08.2010 |
Ymmärrän heitä, se on heille aivan liian iso talo ja olen itsekin heitä kannustanut muuttamaan pienempään.
Mutta nyt kun se on käsillä, se muutto, niin tuntuu hirveeltä. Tuntuu että joku tietty aikajakso jotenkin sulkeutuu, mulla ei ole enää lapsuudenkotia kohta.
Huvittavinta tässä on se että mä olen itse muuttanut pois kotoa jo 19-vuotiaana ja nyt olen 37-vuotias. Silti mä nyykin täällä kun joku pahainen kakara yhden talon perään!
Kommentit (50)
Ja vanhemmat asuu siinä vielä? Me muutettiin vuoden välein uuteen asuntoon kun olin lapsi ja myytiin vanhat koska riitaannuttiin naapurien kanssa ja tappouhkaukset lenteli puolin ja toisin. Sama toistui joka asunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kuolinpesän hoitaminen alle kolmekymppisenä oli hirvittävän raskasta :( Olisin ikionnellinen, jos edes olisi äiti joka asuisi vaikka jossain pikku yksiössä..
Olisikin äiti. :( Myöskään mulla ei ole tarjota omalle lapselleni mitään yhtä onnellista kotia muistoineen, kerrostalossa vuokralla asutaan, kuten myös minä olen lapsuuteni asunut. Sinänsä ap:n surkuttelu tuntuu vähän... No, en mä löydä sanaa, ei hassulta missään nimessä, koska kyllä mä täysin pystyn asettumaan myös tuohon tunnelmaan. :) Olen omatkin asuntoni kyynelsilmin hyvästellyt. Kuitenkin joka kerta olen ajatellut, että tämä on "vain" asunto, lattia, katto ja seinät, joihin sisältyy paljon rakkaita muistoja, mutta ei ne muistot multa mihinkään katoa. Pääset ap vanhempiesi hoiviin sitten heidän uuteen kotiinsa, toivottavasti se ajatus lohduttaa! :)
Mun äiti asui vuokralla 30 vuotta samassa paikassa mihin me muutettiin silloin kun mä olin 5-vuotias. Kun me lapset kasvoimme ja muutettiin omiin koteihin, niin äiti jäi edelleen siihen meidän lapsuudenkotiin/asuntoon asumaan. Lopulta sitten päätti että ei maksa turhista huoneista ja muuttaa pienempään.
Vaikka oli kuinka vuokra-asunto ja kerrostalossa, silti oli haikeeta kun äiti muutti siitä asunnosta pois. Tuttu piha, tuttuja naapureita, "omat huoneet" jne. Kirpas lähteä siitä asunnosta viimeisen kerran ja painaa ovi kiinni.
Mun äiti asui vuokralla 30 vuotta samassa paikassa mihin me muutettiin silloin kun mä olin 5-vuotias. Kun me lapset kasvoimme ja muutettiin omiin koteihin, niin äiti jäi edelleen siihen meidän lapsuudenkotiin/asuntoon asumaan. Lopulta sitten päätti että ei maksa turhista huoneista ja muuttaa pienempään. Vaikka oli kuinka vuokra-asunto ja kerrostalossa, silti oli haikeeta kun äiti muutti siitä asunnosta pois. Tuttu piha, tuttuja naapureita, "omat huoneet" jne. Kirpas lähteä siitä asunnosta viimeisen kerran ja painaa ovi kiinni.
Siis just se yksi ja sama asunto, läpi vuosien, johon sisältyy kasvamisen ihanat ja kipeät muistot, tutut leikkipaikat jne. Lapsi on nyt viiden ja tämä on jo hänen kolmas kotinsa, eikä tämäkään pysyvä ratkaisu. En siis sinänsä ottanut kantaa kerrostaloon/vuokraratkaisuun, vaan lapsuudenkodin pysyvyyteen. :)
-32
Ymmärrän heitä, se on heille aivan liian iso talo ja olen itsekin heitä kannustanut muuttamaan pienempään.
Mutta nyt kun se on käsillä, se muutto, niin tuntuu hirveeltä. Tuntuu että joku tietty aikajakso jotenkin sulkeutuu, mulla ei ole enää lapsuudenkotia kohta.Huvittavinta tässä on se että mä olen itse muuttanut pois kotoa jo 19-vuotiaana ja nyt olen 37-vuotias. Silti mä nyykin täällä kun joku pahainen kakara yhden talon perään!
Etkö voi itse muuttaa siihen? Ja "ostaa" sen?
Olen itse hankkinut kotitalon pikku lainalla niin että se on suvun käytössä. Tosin siinä ei ollut vanhempia silloin sitä myymässä.
Onko sulla sisaruksia?
En nyt ehdi lukea vastauksiasi, kirjoitan vain tämän.
Jos sulla on sisaruksia, puhu heille.
Haluaisivatko he pitää talon?
Itse koen että se että meidän suvulla on talo ja tontti, vaikka mulla on lainaa, on suurempi arvo
kuin pelkällä rahasummalla!
Pahalta tuntui, tietenkin. Oli tämä uusi asukas sanonut, että jos siellä haluaa tulla käymään "muistoja vaalimassa" niin olemme tervetulleita.
En ole käynyt. Tosin syynä pitkä matka 800 km. Jos lähempänä olisi niin joskus voisi pyörähtääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin mä tein.
Jatkan edelleen vaikka vastasin jo. Mua helpotti henkisesti tosi paljon kun "ostin" lapsuudenkodin" ja se on hyvä ratkaisu.
Onko sulla lapsia? Lapsillekin on se kiva juttu.
Ja korot ovat tosi alhaalla nyt!
Yks mahdollisuus että jos et muuta siihen, voit pitää sitä mökkipaikkana.
Ja perinne jatkuu.
Mulla on äiti sisaruksineen jotka pitävät lapsuudenkotiaan maalla eli mun mummulaa.
Se on kiva asia kun voi aina mennä ja suku kokointuu.
Mieti tätä asiaa nyt vakavasti.
Talo voi olla vakuutena lainalle.
Ja sen voi myydä/vuokrata.
Joka viikko käydä kotona. Sillon muutta sinna koti asumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itseni on vaikea tajuta tuollaista. Mulle talot ja asunnot on vaan materiaa, joita vaihdellaan tarpeiden mukaan. Eihän nyt tosiaan voi odottaa että vanhempien pitäisi asua samassa talossa loppuikäänsä.
Oletko muuttanut usein lapsena?
Vaikka et voi enää mennä taloon fyysisesti sisään, voit aina kuljeskella siellä mielikuvissasi. Pysähtyä katsomaan ikkunasta ulos, availla keittiön kaappeja jne. Et menetä muistoja, eikä kukaan voi viedä sinulta näitä mielikuvituskäyntejä.
Itse kuljeskelen joskus huvikseni lapsuudenkaupunkini katuja ja käyn lapsuudenkodissani ja mummolassa iltaisin ennen kuin nukahdan.
mutta kaikilla ei ole varaa ostaa kakkosasunnoksi Helsingistä omakotitaloa. Vaikka kuinka olisi muistoarvoa jne.
Kiinteistöverot Helsingissä ovat useampia satasia vuodessa + lämmitys ym. ylläpitokulut. Ihan tavallisella keskituloisella ei ole tällaiseen "luxukseen" varaa.
ei ap