Olen suureen vl-perheeseen syntynyt ja nuorena liikkeestä eronnut nainen. Haluatko kysyä jotain?

paljon sinulla on sisaruksia millä liikuitte, oliko teillä yhteisiä reissuja koskaan? Mit ajattlet äitisi taakasta? Haluisitko, että sisaruksesi eroaisivat vl:stä? Onko heillä jo suuria perheitä? Onko sinulla lapsia?

Reissut olivat lähinnä kesälomareissuja sukulaisiin ja suviseuroihin. Ei käyty koskaan ulkomailla tms.

Äitini taakka oli raskasta katseltavaa ja se on muokannut persoonallisuuttani paljonkin. Toisaalta se on asia, mille mikään tai kukaan ei mitään mahtanut ja pakotti hyväksymään. Aikuisena on ollut vaikeaa käsittää hänen tapaansa/haluunsa vaikuttaa niin vähän oman elämänsä laatuun.

Haluan, että sisarukseni elävät omannäköistänsä elämää ja siinä vakaumuksessa kuin heidän sydämensä oikeaksi sanoo. Tärkeintä minulle on, että heidän elämänsä on riittävän hyvää, tyydyttävää, onnellista ja tasapainoista. Uskonasiat ovat minusta niin intiimejä ja henkilökohtaisia, että kunnioitan kunkin tapaa toteuttaa sitä asiaa elämässään. Kenelläkään sisaruksistani ei ole vielä mitenkään suurta perhettä. Olemme sen verran nuoria. Mutta muutama kasvava perhe sisarussarjassamme jo on.

Minulla on lapsi.

ja millä ikäeroilla?

kuinka monta sisarusta ja millä ikäeroilla?

Meitä on 13 yhteensä. Ikäerot 1-4 vuotta.

ap

kadulla kävelee tuntemiasi liikkeen jäseniä (muita kuin sisaruksiasi) vastaan, miten he suhtautuvat sinuun? Tervehtivätkö vai olevatko kuin eivät tuntisi?

ja mitä mieltä olet nyt? jos saisit nyt valita millaiseen perheeseen ja kasvuympäristöön haluaisit syntyä, olisiko se vanhoillislestadiolainen, vai millainen?



PS. Sinun vastauksesi ovat kiinnostavia ja osaat kirjoittaa todella hyvin kokemuksistasi! Kiitos hienosta aiheesta.

Voitteko keskustella myäs katsomuksellisista kysymyksistä avoimesti? ilmeiseti koet että ratkaisusi on saanut vanhempiesi hyväksynnän ja he pitävät sinua yhtä rakkaana ja hyväksyttävänä kuin vl-sisaruksiasi?

Mielenkiintoista todella lukea kypsiä ja punnnittuja ajatuksiasi.



Itselläni on myös vl-lapsuus. jälkeenpäin olen vasta ymmärtänyt sen että omat vanhempani hämmensivät minut totaalisesti kun olin murrosiässä ja kiinnostuin esim. pop-musiikista, nuorten muodista ja yleensä nuorisokulttuurista. Se oli minulta hyvin viatonta harrastamista, sillä olin äärettömän kiltti ja tunnollinen tyttö.



Mutta vanhempani jotekin alkoivat epäillä minua kaikenlaisesta räikeästä pahuudesta ja holtittomuudesta. Suurista synneistä... Alkuun en edes tajunnut enkä ymmärtänyt mistä he minua epäilivät. Ihmettelin heidän kylmää asennettaan minuun. He jotenkin leimasivat mielessään keskenään minut kamalan syntiseksi. Kun sen tajusin, se kauhistutti, järkytti. Olin täysin sanaton. Koska olin ajatellut että he rakastavat minua ja... tietäväthän he minut, oman lapsensa, että minähän olen se sama kiltti tytär vaikka pidänkin musiikista ja kiinnostuin muodista. Se heidän asenteensa loukkasi ja haavoitti minua ja olin kuin eksyksissä, kun he eivät enää luottaneet minuun. Harrastuneisuuteni oli kuitenkin erittäin viatonta ja vaaratonta, ja tuntuu varsinkin nyt todella kohtuuttomalta se heidän reagointinsa. Sittemmin minulle tuli ensimmäinen masennuskauteni, lukiovaiheessa, ja se johtui pitkälle siitä psyykkisestä epävarmuudest ja epävakaudesta, jonka vanhempien ristiriitainen suhtautuminen minuun oli suhteisiimme tuonut. Tulevaisuus alkoi tuntua pelottavalsta ja koin olevani täysin yksin uhkaavassa maailmassa.



No, tällaista se oli minulla joka olin suurperheen vanhin tytär.



Hyvä jatkoa sinulle ja suurkiitos mielenkiintoisista kokemuksistasi.

Erittäin hyvä ketju, paljon kiitoksia sinulle AP.



Haluaisin kysyä, tunsitko itsesi jo lapsena erilaiseksi kuin muut, siis erilaiseksi kuin muut vl-uskovaiset? Mietin itse paljon, miten identiteetti rakentuu ikään kuin kahden kulttuurin välillä. Entä nykyisin, koetko olevasi "ehjä" (anteeksi tungettelevaisuus)?



Vielä siitä suurperheestä: miten nyt niin muodissa oleva yhteisöllisyys näkyi tai korostui elämässänne? Oletko siinä suhteessa enemmän saamapuolella?

tai esim. toista (tai muita lukemattomia)keskustelua (jossa kysytään vl:n kantaa ehkäisyyn) tai kun olen jutellut monien, monien kavereiden ja perheenjäsenten kanssa, en voi välttyä seuraavalta kysymykseltä: Onko elävä kristillisyys puhdasta ja Jumalan sanaan nojaavaa?



On niin paljon asioita, jotka ihmetyttävät ja mietityttävät niin monia ihmisiä. Enkä tarkoita tällä vain sitä, että pelkkä hedonismi ajaisi myös vanhoilislestediolaista ihmistä kohti uusia elämäntapoja (toki tätäkin varmasti mukana on)vaan myös sitä, että elämäntapojen ja uskon syvimmän sanoman on selkeästi irtaannuttava toisistaan. On myös nöyrästi käytävä läpi omia tulkintoja Raamatusta ja avoimesti keskusteltava, onko tulkinta oikea. Tällä en tarkoita sitä, että Jumalan sanan tulkintaa olisi ajanmukaistettava. Ei missään tapauksessa. Vaan yhdessä miettiä, mitä Raamatussa sanotaan ja yhdessä pyrkiä löytämään Jumalan sinne välittämä sanoma meille ihmisille. Haluan myöskin, että todetaan ääneen, mitkä asiat ovat vain aikojen saatossa muotoutuneita tapoja ja tottumuksia, joilla ei todellisuudessa ole elävän uskon kanssa mitään tekemistä.



En koe tätä kristillisyyttä omakseni. En halua talostella ja kantaa korttani kekoon sellaisessa ilmapiirissä, jossa kristillinen arvopohja ei kestä kriittistä tarkastelutapaa ja en saa perimmäisiin kysymyksiin vastauksia. En myöskään halua, että elämäntapa -normit ohjaavat minua enemmän kuin elävä usko. En halua, että minun pitäisi uskoa lapsen lailla johonkin, jonka muut ovat määritelleet, mutta minä en saisi ajatella tai kyseenalaistaa. Haluan aidosti ymmärtää uskon perusajatukset, koska halua minulla on uskoa, ei olla talutettavana. Elävän uskon pitäisi mielestäni kestää kaikenlainen tarkastelu, monelta eri kannalta.



Millaisia ajatuksia teissä herättää toiveeni siitä, että elämäntapa -normit käydään läpi ja pohditaan, tukevatko ne elävää uskoa vaiko eivät. Samoin kirkastetaan sitä johtotähteä ja snaomaa, joka ohjaa meitä kohti elävää uskoa.





t. viestin nro 71 lähettäjä

Erittäin hyvä ketju, paljon kiitoksia sinulle AP. Haluaisin kysyä, tunsitko itsesi jo lapsena erilaiseksi kuin muut, siis erilaiseksi kuin muut vl-uskovaiset? Mietin itse paljon, miten identiteetti rakentuu ikään kuin kahden kulttuurin välillä. Entä nykyisin, koetko olevasi "ehjä" (anteeksi tungettelevaisuus)? Vielä siitä suurperheestä: miten nyt niin muodissa oleva yhteisöllisyys näkyi tai korostui elämässänne? Oletko siinä suhteessa enemmän saamapuolella?

...tunsin itseni erilaiseksi, että jo lapsuuden pyhäkouluissa koin ulkopuolisuutta sen tähden kun koin ettei usko ollut minussa. Olin tietenkin yksin asian kanssa. Suoritin siten kuten osasin uskovaisen pikkutytön roolia, mutta seuroissa ja pyhäkouluissa olin tavattoman pitkästynyt. 45-60 minuuttiset saarnat olivat pienelle pitkiä, mutta kun opin kelloa ja tajusin, millä main isonviisarin kuuluu olla kun tämä suunnilleen loppuu, odottelusta tuli helpompaa. En ikinä muistanut muistolauseita pyhäkouluissa, leireillä ja muualla se sosiaalisuus oli aina pääasia minulle. Riparin jälkeen pääsi ehtoolliselle, jossa nuoret halasivat toisiaan anteeksipyytäen - minä en tuntenut mitään, eikä koskaan itkettänyt, liikuttanut mikään. Tunsin itseni "vammaiseksi" siltä osin. Kaikki olisi ollut helppoa ja varmaan olisin edelleen siinä liikkeessä sisällä, jos vain usko olisi minuun istunut. Sanottiin sitten, että usko tulee kuulemisesta ja nuorena rupesin keskittymään kuuntelemiseen. Ei tehonnut. Istuin kolme kertaa viikossa seuroissa ja kuuntelin joka sanan, eikä se siltikään onnistunut. Se oli turhauttavaa. Katselin muita nuoria tavallaan kateellisena, kun kaikki näytti käyvän niin helposti. Jälkeenpäin minulle on selvinnyt, että niillä monilla muillakin nuorilla oli ihan sama kokemus. Me siis toinen toisillemme näyttelimme rooliamme.

Noin kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla kävin rajun prosessin läpi, josta alkoi n. 8 vuotta kestävä eheytyminen. Täysin ehjäksi tuleminen ei koskaan ollut tavoitteena. Halusin päästä eroon masennuksesta ja ahdistusoireista. Myöhemmin opin lisää elämänhallinnan taitoja ja itsetuntemusta ja kehitys jatkui myönteisenä. Minulla on ollut onni matkassa - sain kelan kustantaman terapian, erittäin hyvän terapeutin ja myöhemmin uskomattoman ihania ihmisiä ja hyvän tukiverkoston ympärilleni. Kyllä, koen olevani niin ehjä, kuin se minulle on mahdollista. Ehjempi kuin olisin voinut uskoakaan saavuttavani.

Yhteisöllisyydestä: Lapsuudessani se näkyi niin, että meillä kävi kamalasti vieraita. Seurojen jälkeen mentiin aina kylään tai meille tuli vieraita. Oli viikottaisten seurojen lisäksi monia muitakin yhteisiä tapahtumia, isoja seuroja ympäri vuoden, leirejä lestadiolaisten omissa leirikeskuksissa ja kansanopistoissa. Isäni oli puhuja ja teimme "puhujamatkoja" ympäri Suomen. Oli ihan tavallista, että puhuja yöpyi "vieraassa" perheessä matkoillaan. Verkosto ja suku oli valtava ja kasvava. Tätä pidetään voimavarana ja rikkautena ja perinne jatkunee yhä vielä samanmoisena.

Täytyy sanoa, että minä en nauttinut siitä. Minusta meillä kävi liikaa vieraita. Minusta äidin voimat eivät olleet riittävät siihen lakanapyykkiin ja leipomiseen mitä tämän sosiaalisuuden ylläpito vaati. Olin itsekin väsynyt siihen, sillä kotityöt kaatuivat meille tytöille muutenkin. Lisäksi olin jotenkin lukossa ja sosiaaliset tilanteet tuntuivat ahdistavilta. "No niin tässä on meidän Liisa - Oi oletpa sinä kasvanut" -inhosin niitä tilanteita.

Mutta se laumassa olo oli ihan miellyttävää. Minun persoonalleni passasi oikein hyvin sellainen laumaan hukkuminen. Siinä yhteislaulussa, kun sadat ihmiset lauloivat hyvin yhteen - siinä oli kyllä voimaa ja se tuntui kylminä väreinä kerta toisensa jälkeen. Tuntui, ettei siellä kukaan laulanut nuotin vierestä - laulu ja klassinen/hengellinen musiikki kuuluvat edelleen vahvasti heidän perinteeseensä ja nähdäkseni sillä on ollut mittaamattomat myönteiset vaikutukset yksittäisiin ihmisiin.

ap

Tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä ehkäisykieltoa ja suurperhettä... tarkoitan että se näyttäytyy jotenkin kamalana ulkopuolisen silmin, kun lapsia tulee ja tulee ja jo kolmekymppisellä on kymmenpäinen katras.



Olen aistivinani katkeruuden omaa äitiäsi kohtaan, miten hän antoi itselleen käydä. Ottiko hän nöyrästi vastaan kohtalonsa vai kiukutteliko ja hermostui vai miten? Sinä tunnut ottaneen raskaasti hänen tilanteensa, totta kai, mutta entä hän itse?



Jotenkin vaikea on sulattaa tätä nykyaikana.

Kun tätä keskustelua seuraa, tai esim. toista (tai muita lukemattomia)keskustelua (jossa kysytään vl:n kantaa ehkäisyyn) tai kun olen jutellut monien, monien kavereiden ja perheenjäsenten kanssa, en voi välttyä seuraavalta kysymykseltä: Onko elävä kristillisyys puhdasta ja Jumalan sanaan nojaavaa? On niin paljon asioita, jotka ihmetyttävät ja mietityttävät niin monia ihmisiä. Enkä tarkoita tällä vain sitä, että pelkkä hedonismi ajaisi myös vanhoilislestediolaista ihmistä kohti uusia elämäntapoja (toki tätäkin varmasti mukana on)vaan myös sitä, että elämäntapojen ja uskon syvimmän sanoman on selkeästi irtaannuttava toisistaan. On myös nöyrästi käytävä läpi omia tulkintoja Raamatusta ja avoimesti keskusteltava, onko tulkinta oikea. Tällä en tarkoita sitä, että Jumalan sanan tulkintaa olisi ajanmukaistettava. Ei missään tapauksessa. Vaan yhdessä miettiä, mitä Raamatussa sanotaan ja yhdessä pyrkiä löytämään Jumalan sinne välittämä sanoma meille ihmisille. Haluan myöskin, että todetaan ääneen, mitkä asiat ovat vain aikojen saatossa muotoutuneita tapoja ja tottumuksia, joilla ei todellisuudessa ole elävän uskon kanssa mitään tekemistä. En koe tätä kristillisyyttä omakseni. En halua talostella ja kantaa korttani kekoon sellaisessa ilmapiirissä, jossa kristillinen arvopohja ei kestä kriittistä tarkastelutapaa ja en saa perimmäisiin kysymyksiin vastauksia. En myöskään halua, että elämäntapa -normit ohjaavat minua enemmän kuin elävä usko. En halua, että minun pitäisi uskoa lapsen lailla johonkin, jonka muut ovat määritelleet, mutta minä en saisi ajatella tai kyseenalaistaa. Haluan aidosti ymmärtää uskon perusajatukset, koska halua minulla on uskoa, ei olla talutettavana. Elävän uskon pitäisi mielestäni kestää kaikenlainen tarkastelu, monelta eri kannalta. Millaisia ajatuksia teissä herättää toiveeni siitä, että elämäntapa -normit käydään läpi ja pohditaan, tukevatko ne elävää uskoa vaiko eivät. Samoin kirkastetaan sitä johtotähteä ja snaomaa, joka ohjaa meitä kohti elävää uskoa. t. viestin nro 71 lähettäjä

käynyt itsekin. Koska uskon ja Jumalan sijaan minun elämäni keskiössä näytti aikoinaan olevan enemmän minä itse toiveineni ja tarpeineni, oli sitten lopulta selvää, että paikkani ei ole yhteisössä jossa tämä ei käy.

En koskaan ole tuntenut kutsumusta tutustua kristinuskoon ja raamattuun paremmin. Se ei kuulemma haittaa, kunhan vain uskoo. Ja usko syntyy kun kuuntele heitä, jotka tulkitsevat raamattua. Siellä oli sitten jokainen tulkinta sellainen, että vaikka sitä kuinka selitettiin, en ymmärtänyt, miksi juuri tämä tulkinta olisi oikein. Ensin luettiin raamatunlauseita, jotka poikkeuksetta olivat minulle hepreaa, sitten itse puheessa avattiin tämä milloin mitenkin käsittämättömillä tavoilla meille kuulijoille. En nähnyt yhteyttä, perustetta tulkinnoille. Raamatun lukeminen ei mitään olisi auttanut - olen edelleen aivan liian typerä käsittämään sitä tekstiä.

Siinä mielessä olisi kyllä reilua, että tulkinnat tehtäisiin yhdessä, kuten sanot.

Minusta sinulla on täysi vapaus luoda omanlaisesi suhde Jumalaan ja uskoon, tutustua itseesi ja nähdä millaiset elämäntapanormit sinua parhaiten varjelevat. Ja silti voit kuulua siihen yhteisöön. Mutta jos et tunne sitä kodiksesi ja se haittaa useita elämäsi osa-alueita, on siinä vastaus ratkaisuusi.

Viimeisestä toiveestasi mieleeni tulee, että ajatus ja idea on hyvä ja sen päivän tahtoisin nähdä, kun se konkretisoituu siinä yhteisössä.

Mietin tuota elävän uskon merkitystä. Ehkä se tarkoittaa aika pitkälle sitäkin, että kilvoitellaan ja pyritään niiden normien mukaiseen, hyveelliseen elämään, yritetään pitää usko ja Jumala elämän keskiössä ja hyväksytään se, ettei siinä koskaan voi täysin onnistua, mutta tärkeintä on se että jaksetaan puhdistaa mieltä ja sydäntä evankeliumilla.

Ymmärrän täysin, että kuka tahansa ei pysty eikä jaksa elää elämäänsä kokoajan vain pyrkien ja pyrkien johonkin sellaiseen, johon ei kertakaikkiaan kykene ja tämän vuoksi vielä kokoajan anteeksipyytäen sitä, ettei kykene. On se raskasta, mutta sen vastapainoksi uskovaiset osaavat kyllä määritellä ne voimavaratkin, jonka avuin jaksavat.

Kaikki eivät halua elää vain hyvää, makeaa ja onnellisesta elämää. Toisille riittää ihan sellainen elämänmakuinenkin.

ap

Tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä ehkäisykieltoa ja suurperhettä... tarkoitan että se näyttäytyy jotenkin kamalana ulkopuolisen silmin, kun lapsia tulee ja tulee ja jo kolmekymppisellä on kymmenpäinen katras. Olen aistivinani katkeruuden omaa äitiäsi kohtaan, miten hän antoi itselleen käydä. Ottiko hän nöyrästi vastaan kohtalonsa vai kiukutteliko ja hermostui vai miten? Sinä tunnut ottaneen raskaasti hänen tilanteensa, totta kai, mutta entä hän itse? Jotenkin vaikea on sulattaa tätä nykyaikana.

Maailma on pullollaan asioita, joita on vaikea hyväksyä ja käsittää. Mitä sille voi tehdä? Ei varmaan muuta, kuin pohtia syytä sille mikä on minun oma yhteyteni asiaan ja miksi se sytyttää minut? Voi tietenkin suuttua ja huutaa maailmalle. Voi tehdä kuin 3-vuotias ja heittäytyä maahan makaamaan ja päättää olla ottamatta askeltakaan kunnes asia muuttuu. Äitiys ja vanhemmuus ovat asioita jotka saavat monet jostain syystä tosi liekkeihin - siis jos näkee jotain sellaista mitä ei itse käsitä.

Ehkäisykielto - siitä tulee nyt ristiriitaista viestiä, että onko se totta vai ei enää. Hajontaa on ainakin tuon aiheeseen liittyvän ketjun perusteella.

Mulla tulee kuitenkin aiheesta muutakin mieleen kuin naisen asema. Voin kertoa, että se mikä sen aiheen osalta on raskasta naiselle, on äärimmäisen raskasta myös miehelle ja lapsille. Eli tämä kamala asia edustaa mulle muuta kuin tasa-arvokysymystä. Miettikää kuinka paljon tänä tasa-arvon edistämiskautena on olemassa miehen kärsimystä josta vaietaan.

En tunne katkeruutta äitiäni enkä isääni kohtaan. Ymmärrän heidän elämän linjansa, olosuhteet, joissa olen kasvanut ja koen, että minulla on aika hyvä suhteellisuudentaju, joka suojaa katkeroitumiselta. Jostain on tarttunut myös läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää kaikkine sävyineen. Äiti on kyllä katkeroitunut. Sen on aiheuttanut tyytymättömyys elämään, hän ei kyennyt luomaan elämänpiiriä joka olisi tyydyttänyt, eikä sellainen osunut itsestään kohdalleen. Kyllä hän on protestoinut. Hän on edelleen liikkeen sisällä ja sisuuntunut välillä niin että on ihan julkisesti lausunut mielipiteitään. Eli siinä mielessä hän ei ole nöyränä mukisematta niellyt. Käsittääkseni julkisista haastatteluista huolimatta häntä ei olla mitenkään tuomittu liikkeen sisäpuolella.

Kyllä, lapsena otin hyvinkin raskaasti hänen tilanteensa. Silloin en käsittänyt kokonaisuutta, joten luonnollista se oli.

ap

Melkoisen tunnekuohun vallassa luin tekstisi ja vähän tunsin myös häpeää, kun "pakotin" sinut muistelemaan näitä kipeitä asioita. Anteeksi ja tsemppiä!



Olen tehnyt tutkimusta naiseuden eri osa-alueista mm. raskaudesta ja synnytyksestä eri aikakausina, ja vaikka nyt en enää mitään siihen liittyvää työstäkään, aihe kiinnostaa jatkuvasti. Kiitos!

Aivan mielettoman hieno ketju! Olet selvasti pohtinut paljon naita asioita ja olet sinut itsesi kanssa. Kiitos fiksusti esitetyista, syvallisista ajatuksista, ja siita etta olet valmis jakamaan historiaasi kanssamme!



Lammin kiitos ja hyvaa kesaa sinulle!

Ihailen tuota kykyäsi kirjallistaa kokemuksesi noin selkeästi.

Monista näistä kysymyksistä on ihmiset kirjoittaneet Omat Polut blogiin, viimeksi lapsettomuuden takia syrjimisestä. Mutta paljon on kyselty myös ehkäisystä että mihin se kielto perustuu.



http://freepathways.wordpress.com/2010/07/22/luin-paikkaria/

Kiitos hurjasti keskustelusta, loistava!! Huomaathan, kuinka paljoin vanhoillisuus herättää kiinnostusta. Kiva, kun joku vastaa!



Onko totta, että seuroissa ei kannusteta (tai jopa "kielletään") itsenäiseen Raamatunlukuun?



Uskooko sinun kokemuksesi mukaan suurin osa vanhoillisista, että vain ry:n piirissä olevat pelastuvat? Monesti kuulee jotain sellaista, että samaa uskoa on muuallakin ja kyllä sillä pelastuu, mutta mitä se sama usko sitten on, miten se näkyy?



Kiitos vielä kovasti vastauksistasi!

Helsingin sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on kiinnittänyt huomiota siihen, että naisvaltaista vanhoillislestadiolaisuutta johtavat miehet. SRK:n johtokunnassa ei ole koskaan ollut yhtään naista. Yhtään naista ei ole papeissa eikä maallikkopuhujissakaan.



Nämä päättävät siitä mikä on syntiä ja mikä ei. Ehkäisykiellosta ja television synnillisyydestä miehet tekivät pätökset joskus 1960-luvulla.



On tärkeä tietää että naisilla ei ole vl-liikkeessä päätöksentekijänä TASAVERTAISUUTTA. Naisten tehtävä on huolehtia uusien lestadiolaispolvien kasvattamisesta.

VL-liikkeen yksilöä sortava väkivalta päinvastoin on sidoksissa liikeken oppiin ja sen rakenteisiin.



Topi Linjama, itse vl, on kirjoittanut tästä pelon, vaikenemisen ja hengellisen väkivallan sotkusta viiltävän analyysin:



http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?bid=261&id=7800