Lue keskustelun säännöt.
Huokaus. Vanhempieni välinpitämättömyys surettaa.
20.07.2010 |
Lehdistä saa lukea nättejä tarinoita siitä, miten nykyiset isovanhemmat NIIN paljon auttavat lapsiaan ja rakastavat ja huolehtivat lastenlapsistaan.
Meillä sellaista ei kyllä ole. Vanhempani ovat jo 70-80-vuotiaat, mutta hyvässä kunnossa. Aikaa olisi, mutta kun ei ole sitä mielenkiintoa!
En kaipaa lastenhoitajaa, enkä rahallista apua, mutta edes sitä mielenkiintoa ja läsnäoloa.
Mutta hyvin kuvaavaa oli, että muutimme itse lähelle vanhempiani, mutta he muuttivatkin entiselle kotikonnulleen (josta aikoinaan 1950-luvulla muuttivat pois) Pohjanmaalle, neljän tunnin ajomatkan päähän. Äitini ihan ääni väristen selitti, miten ihanaa on muuttaa sinne, voi sitten olla isän sisarelle apuna ja lukea tälle ääneen, kun tädillä on silmät jo kaihin runtelemat...
Juu, onhan se hienoa, että auttaa. Mutta entäs me, miksei koskaan meistä piitata.
Ok, tiedän, tämä kuulostaa lapsen ruikutukselta, mutta eikö perheen sisällä pitäisi välittää ja huolehtia ensisijaisesti niistä lähimmistä? Nyt jatkossa emme näe isovanhempia enää kuin hyvä jos kerran vuodessa.
Surettaa - mutta vanhemmilleni en aio tietenkään mieltäni osoittaa, antaa heidän toteuttaa omia unelmiaan. Niin he tekevät joka tapauksessa uhraamatta ajatustakaan lapsilleen tai lapsenlapsilleen.
Kommentit (51)
vuorokauden ympäri? Missä ulkomailla te asutte, kun Pohjanmaalle pääsee vain kerran vuodessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isovanhemmilla on ihan täysi oikeus ajatella omia halujaan kun ovat noinkin korkeassa iässä.
heille mitään aiokaan valittaa. Suren vaan sitä, ettei lasten ja lastenlasten likellä olo ole heille mikään arvo.
ap
Mikä ihme estää teitä vierailemasta Pohjanmaalla?
Asumme mekin toisella puolella Suomea mutta käymme useastikin vanhemmillani lomilla ja viikonloppuina. Puhelimet on keksitty ja netti, joilla voi yhteyttä pitää. Kirjeitäkin voi kirjoittaa.
Vanhempasi ovat jo iäkkäitä, omat lapsensa jo hoitaneet, on heillä oikeus nauttia omista eläkepäivistään kuinka haluavat.
vuorokauden ympäri? Missä ulkomailla te asutte, kun Pohjanmaalle pääsee vain kerran vuodessa?
Ihan selvästi sanoin, etten kaipaa lastenhoitoapua tai rahaakaan. Vaan sitä, että nähtäisiin toisiamme. Olisivat joskus lasten kanssa - lapsemme ovat jo alaluokilla koulussa, joten ei ole kyse lastenhoidosta, vaan yhteisestä tekemisestä ja IHMISSUHTEEN muodostamisesta!
Ja neljän tunnin ajomatkan päähän ei ainakaan näin vuorotyöläisperheen aikatauluilla ajeta joka vkl. Hyvä jos pidemmällä lomalla päästään vaikka kesällä. Jos nyt siis kutsutaan, sekin voi olla vähän niin ja näin, kun sitä mielenkiintoa ei ole vanhempieni taholta oikein koskaan ollut. Me olemme kutsuneet heitä vähän väliä kylään, mutta aina on jotakin menoa ja kieltämättä iäkkään isäni kanssa matkustaminen on heille erityisen hankalaa joten siksikin puhun lähinnä meidän kyläilystä siellä Pohjanmaalla.
Vrt se, että olisimme nyt siis asuneet vain 30 km päässä ja voineet käydä auttamassa heitä yms. aina tarvittaessa (kyse on siis enemmän jo siitäkin, että joskus vanhempani tulevat sellaiseen kuntoon, jolloin meidän pitäisi avittaa HEITÄ.
ap
Saat vaan kymmeniä haukkuja siitä miten odotat ilmaista lapsenpiikaa ja pahan mielen.
Mä kyllä ymmärrän sua. Ei meilläkään lapset kiinnosta mummoa pätkän vertaa. Ei edes synttärikortin verran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihme, että omat vanhemmatkaan ei halua olla kovin usein tekemisissä.
Saat vaan kymmeniä haukkuja siitä miten odotat ilmaista lapsenpiikaa ja pahan mielen.Mä kyllä ymmärrän sua. Ei meilläkään lapset kiinnosta mummoa pätkän vertaa. Ei edes synttärikortin verran.
Katsos, niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Pätee molemmin puolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä ihme estää teitä vierailemasta Pohjanmaalla? Asumme mekin toisella puolella Suomea mutta käymme useastikin vanhemmillani lomilla ja viikonloppuina. Puhelimet on keksitty ja netti, joilla voi yhteyttä pitää. Kirjeitäkin voi kirjoittaa. Vanhempasi ovat jo iäkkäitä, omat lapsensa jo hoitaneet, on heillä oikeus nauttia omista eläkepäivistään kuinka haluavat.
Montako kertaa tässä pitää se sanoa?
Ja missä olen kiistänyt, että heillä ei olisi oikeutta nauttia eläkepäivistään.
Kunhan suren sitä, että omat lapset tai lapsenlapset ovat varsinkin äidilleni evvk ja itsestäänselvyys.
Taustaksi sen verran, että meillä on vaikeahoitoinen erityislapsi. Äitini ei vieläkään muista hänen diagnoosiaan, vaikka siitä on puhuttu tsiljoona kertaa ja olen tarjonnut hänelle siitä kirjallisuuttakin. Mutta kun ei kiinnosta. Saati, että KERTAAKAAN, siis yhtään kertaa (lapsi on nyt 8v) olisi kysynyt, miten me jaksamme asian kanssa tai tarjonnut apua. Pyydetty ei ole, mutta ei totta vie ole tarjouduttukaan.
Mikä vain siis selventämään tuota "pitää itsestäänselvänä" seikkaa.
Mutta KÄLYN (siis kyse oli äidistäni, joka tähän asti on nähnyt kälyään kerran vuodessa) kaihi nyt yhtäkkiä kävi ihan niin surettamaan, että itketti.
Huokaus. Ok, menkööt ja toteuttakoot itseään. Ei se ihmissuhde tyhjästä synny, jos toisella osapuolella ei ole mielenkiintoa.
ap
vuorokauden ympäri? Missä ulkomailla te asutte, kun Pohjanmaalle pääsee vain kerran vuodessa?
Ap:hän sanoi että ei kaipaa lastenhoitoapua eikä rahallista apua vaan edes jonkinlaista läsnäoloa isovanhemmilta. Tottakai isovanhemmilla on oikeus elää elämäänsä niin kuin haluavat mutta on se minusta aika outoa jos ei koskaan edes kysele lastenlastensa kuulumisia tai ole kiinnostunut heidän elämästään tippaakaan. Varmasti kurjaa lapsillekkin kun isovanhemmat ei halua olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihme, että omat vanhemmatkaan ei halua olla kovin usein tekemisissä.
Saat haukkua mua apua ruikuttavaksi, mutta jos minä sanon, ettei siitä todellakaan ole kyse, niin se on "jankuttamista".
Olet selvästi =2=3, olet jo kantasi sanonut. Kiitos.
ap
Näitä elämän (ja vanhempien) potkimia, joiden mielestä kukaan muukaan ei ansaitse mitään apua tai hyvää mieltä muiden taholta. Ymmärän, että olette katkeria. Jotkut jaksavat silti toivoa.
Ap, sinulla ei ole hirveästi vaihtoehtoja: kerrot vanhemmillesi suoraan miltä tuntuu ja sitten aloitat surutyön. Todennäköisesti asia ei tule muuttumaan ja sinun on vain sopeuduttava siihen. Olisiko mahdollista aloittaa nykyisellä paikkakunnalla jotain mummolle kaveri -tyyppistä toimintaa? Olen itse harkinnut sitä (vaan en saanut aikaiseksi), koska omat ja miehen vanhemmat asuvat muualla, emmekä näe heitä kovin usein.
Surullista tuo on, mutta minkäs teet. Muita ei voi muuttaa. Onko sinulla itselläsi ollut lämpimät välit vanhempiisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on tosi paljon helpompaa noin liikkumisen kannalta kuin n. 400 km.
Ja se oli vain yksi esimerkki siis siitä, millainen asenne vanhemmillani on. Kyllä minä sen ymmärrän, että he haluavat palata juurilleen. Se vaan niin selvästi taas pisti silmään, ettei siinä harkinnassa yhtään painanut se, että kaikki me lapset asumme täällä E-Suomessa ja meillekin voisi olla tärkeää nähdä isovanhempia.
Ja kuten jo sanoin: entä sitten muutaman vuoden päästä, kun he ovat niin heikossa kunnossa, että tarvitsevat tosiaan apua?
ap
välitä niin kovasti lapsistaan tai lapsenlapsistaan. Älä masennu näistä tyypillisistä av-vastauksista.
Luin aloituksesi ja arvasin mitä kohta tulee..
Olit rohkea, kun tulit tänne kanalaumaan "valittamaan"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on tosi paljon helpompaa noin liikkumisen kannalta kuin n. 400 km.
Ja se oli vain yksi esimerkki siis siitä, millainen asenne vanhemmillani on. Kyllä minä sen ymmärrän, että he haluavat palata juurilleen. Se vaan niin selvästi taas pisti silmään, ettei siinä harkinnassa yhtään painanut se, että kaikki me lapset asumme täällä E-Suomessa ja meillekin voisi olla tärkeää nähdä isovanhempia.
Ja kuten jo sanoin: entä sitten muutaman vuoden päästä, kun he ovat niin heikossa kunnossa, että tarvitsevat tosiaan apua?
ap
Onko isovanhemmilla isompia lastenlapsia, joiden kanssa ovat jo voineet toteuttaa isovanhemmuuttaan?
Senhän ajaa neljässä tunnissa.
Vaikka kerran kuussa voisitte käydä tervehtimässä.
Senhän ajaa neljässä tunnissa.
Vaikka kerran kuussa voisitte käydä tervehtimässä.
Näitä elämän (ja vanhempien) potkimia, joiden mielestä kukaan muukaan ei ansaitse mitään apua tai hyvää mieltä muiden taholta. Ymmärän, että olette katkeria. Jotkut jaksavat silti toivoa. Ap, sinulla ei ole hirveästi vaihtoehtoja: kerrot vanhemmillesi suoraan miltä tuntuu ja sitten aloitat surutyön. Todennäköisesti asia ei tule muuttumaan ja sinun on vain sopeuduttava siihen. Olisiko mahdollista aloittaa nykyisellä paikkakunnalla jotain mummolle kaveri -tyyppistä toimintaa? Olen itse harkinnut sitä (vaan en saanut aikaiseksi), koska omat ja miehen vanhemmat asuvat muualla, emmekä näe heitä kovin usein. Surullista tuo on, mutta minkäs teet. Muita ei voi muuttaa. Onko sinulla itselläsi ollut lämpimät välit vanhempiisi?
Lapsena välit olivat aika hyvät. Tosin pohjalaisilla vanhemmillani oli aika lailla se kasvatusasenne, ettei lasta saa kehua, ettei se mene pilalle, mutta sen kyllä ymmärrän ja hyväksyn, että kukin toimii omien oppiensa mukaan.
Samaten kasvatustyyli oli 1970-luvulla ainakin meillä se, että lapset viihdyttävät itse itseään eli olin tosi pitkät päivät ihan yksin jo kuusivuotiaasta alkaen.
Joten vähän etäistä se oli jo lapsena. Isompana olen pitänyt viikottain puhelimitse yhteyttä äitiini, mutta kun se tuppaa olemaan sitä, että äiti kertoo omat kuulumisensa ja kun niistä on juteltu, lopettaa pikaisesti puhelun... Jos kerron jotain meidän tekemisistä, se unohtuu saman tien.
Tuo mummolle kaveri -toiminta on ollut minullakin harkinnassa, mutta toistaiseksi olen keskittynyt luomaan läheiset suhteet miehen elossa oleviin perheenjäseniin. Että olisi lapsillamme edes jotain lähisukua, jonka he tuntevat läheisiksi!
ap
Onko isovanhemmilla isompia lastenlapsia, joiden kanssa ovat jo voineet toteuttaa isovanhemmuuttaan?
Enkä nyt oleta, että juuri MEIDÄN perheen asioiden pitäisi olla heille päällimmäisinä. Mutta ei heillä sitä mielenkiintoa riitä muille sisaruksillenikaan tai heidän lapsilleen.
ap
Isovanhemmilla on ihan täysi oikeus ajatella omia halujaan kun ovat noinkin korkeassa iässä.