Huokaus. Vanhempieni välinpitämättömyys surettaa.

lapsillekin olisi mukavaa saada kokea isovanhempien läsnäolo edes silloin tällöin. Lähellä asuminen merkitsisi sitä, että tapaisitte edes joskus.



Apuahan ei varmaan enää iäkkäiltä vanhemmilta saa lastenhoitoon.



Itselläni ei ole ikinä ollut apua omista, eikä myöskään miehen vanhemmista. Omani ovat jo nyt kuolleet ja miehen äiti on huonossa kunnossa ja jo 75 vuotias.



Osa isovanhemmista ajattelee, että he ovat omansa hoitaneet ja näin saa tehdä myös jälkikasvu. Mutta ihmettelen, että ei haluta millään tavoin olla tekemisissä.

Vanhemmille ihmiselle sairaudet ja vammat voivat olla kovin vaikea asia käsitellä. Asia saattaa kovastikin surettaa ja jopa pelottaa. Sen kohtaaminen voi olla vaikeaa ja sairas lapsenlapsi voi olla eräänlainen pettymyskin isovanhemmille.

Puhun omasta kokemuksestani, koska meillä on kaksi erityislasta.



Itselläsi taitaa olla aihetta miettiä, miten välinne ovat menneet tuollaisiksi.. Oletko itse ollut aidosti kiinnostunut vanhempiesi elämästä?

Vai oletteko puolipakolla käyneet velvollisuudentuntoisina auttamassa silloin kun asuitte lähellä?



Pidätkö sinä todella yhteyttä tai lapsesi?



Välittäminen ei ole automaatio!



Kaikki eivät oikeasti välitä lapsista vaikka olisivat itsekin sellaisia joskus saaneet.

Kuulostaa kuin teillä ei olisi avoimet ja lämpimät välit olleet oikein koskaan.

Tai jos on, mieti missä kohtaa ne muuttuivat.Koita itse olla se välittämisen aktiivinen osapuoli, aidosti.

En minäkään viestissäni tarkoittanut apua, vaan välittämistä.



Avun tarjoaminen voi olla vanhemmillesi todella vaikeaa. He pelkäävät etteivät osaa ja kykene. Outo ja pelottava diagnoosi saattaa kauhistuttaa ja suuri vastuu.

Ehkäpä äitisi käly pyysi sitä apua ja siksi tarjoutuivat auttamaan.

Miksi et ole itse pyytänyt, jos olet sitä tarvinnut???

Isovanhemmille on joillain paikkakunnilla mahdollisuus osallistua erilaisiin tukiryhmiin, joissa mahdollisuus käsitellä erityislapsen isovanhemmuutta. On olemassa isovanhempi-lastenlapsi-sopeutumisvalmennusleirejäkin. Voisit koittaa selvittää asiaa ja kysyä suoraan heidän halukkuuttaan osallistua.

Jotenkin oletat kaikenlaista mutta et avaa suutasi ja puhu avoimesti. Sellaisen vaikutelman viestistäsi saa.

Terveisin 5

jolloin voisi ajaa neljän tunnin päähän. Yhteisiä vapaaviikonloppuja on 1-2 kuukaudessa ja sitä perhe-elämääkin pitäisi ehtiä elää.



Saa nyt nähdä, kutsutaanko edes.



Vrt. se, että olisi voinut piipahtaa ihan vaan vaikka kaffeella tai auttamassa äitiä pihatöissä.



ap

Ilmaista lastenhoitoapua vailla.. hohhoijaa ja kyynel.



"Mutta hyvin kuvaavaa oli, että muutimme itse lähelle vanhempiani, mutta he muuttivatkin entiselle kotikonnulleen"



No niin minäkin olisin muuttanut, jos olisit muuttanut lähelleni. Miksi muutitte heidän lähelle, olivatko lapset pieniä ja sinä hoitoapua vailla?

todella, jos lapsenlasten elämä ei suuremmin isovanhempia kiinnosta.



Sinun pitää sitten olla se aktiivisempi osapuoli. Korteilla ja puheluilla voi pitää edes jonkinlaista yhteyttä. Eikä tuo matka niin pitkä ole, etteikö muutaman kerran vuodessa voisi kyläillä puolin ja toisin. Joskus vaikka useammankin yön.



Olisi kiva, jos lapsille jäisi muistikuva isovanhemmistaan. Ymmärrän kyllä harmistuksesi.

kaikkia lapsiaan ja niiden perheitä tasaisen välinpitämättömästi.

Pahempaa on sellainen, jossa suositaan yhden lapsen perhettä ihan sikana ja jätetään muut täysin huomiotta!

Näitä elämän (ja vanhempien) potkimia, joiden mielestä kukaan muukaan ei ansaitse mitään apua tai hyvää mieltä muiden taholta. Ymmärän, että olette katkeria. Jotkut jaksavat silti toivoa. Ap, sinulla ei ole hirveästi vaihtoehtoja: kerrot vanhemmillesi suoraan miltä tuntuu ja sitten aloitat surutyön. Todennäköisesti asia ei tule muuttumaan ja sinun on vain sopeuduttava siihen. Olisiko mahdollista aloittaa nykyisellä paikkakunnalla jotain mummolle kaveri -tyyppistä toimintaa? Olen itse harkinnut sitä (vaan en saanut aikaiseksi), koska omat ja miehen vanhemmat asuvat muualla, emmekä näe heitä kovin usein. Surullista tuo on, mutta minkäs teet. Muita ei voi muuttaa. Onko sinulla itselläsi ollut lämpimät välit vanhempiisi?

ja otan osaa. Kurjalta kuulostaa.

Minusta vanhemmatkaan eivät tosiaan voi odottaa myöhemmin apua, jos nyt ei kiinnosta hyvien ja lämpimien suhteiden rakentaminen lastenlasten kanssa. Tuskin ne ap:n lapset esim. teininä ovat kovin kiinnostuneita mummolaan menemisestä, jos sovanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita heistä pieninä.

Minusta tuo neuvo, että sanot kiihkoilematta mutta suoraan miltä tuntuu ja alat sitten surutyön, kuulostaa järkevältä. Itselläni tosin ei ole samanlaista ongelmaa, mieluumminkin isovanhemmat tukahduttavat meidät huomiolla ja neuvoilla, mutta se on toinen juttu se. Silti ymmärrän ap:n hämmennyksen ja surun.

Ap, millaisia vahnhempasi olivat kun itse olit lapsi? Olivat kiinnostuneita sinusta ja sisarista silloinkaan? Vai onko tämä välinpitämättömyys jokin uudempi asia?

Tsemppiä!

he ovat heikossa kunnossa, he myyvät omaisuutensa ja menevät johonkin mukavaan vanhainkotiin niillä rahoilla elelemään. se on heistä taatusti mukavampaa kuin että läheisriippuvainen lapsi olisi heitä "hoitamassa"

erityislapsesta.. vanhempasi ovat sitä ikäluokkaa, joille vammaisen lapsen abortointi olisi ollut itsestäänselvyys. tai sellaisen synnyttäminen tietyllä tapaa "häpeä"

Ymmärrän sinun suruasi tässä, avaaja!

Lehdistä saa lukea nättejä tarinoita siitä, miten nykyiset isovanhemmat NIIN paljon auttavat lapsiaan ja rakastavat ja huolehtivat lastenlapsistaan. Meillä sellaista ei kyllä ole.

Meidän kolme lastamme ovat jo aikuisia. Kun lapsemme olivat pieniä ja olisivat kaivanneet isovanhempia, omat vanhempani eivät kyenneet koskaan antamaan aikaa heille. Vanhempameni eivät jotekin osanneet ottaa isovanhemman tehtävää itselleen. He jäivät hyvin etäisiksi lapsillemme, vaikka asuimme melko lähellä.

yritin monenlaista saadakseni heille suhteet lapsiimme, mutta he olivat aina hyvin passiivisia. Vierailimme heidän luonaan aina kun se sopi, mutta he eivät käyneet meillä.

Olen surrut tätä aina, ja samaten lapsemme ovat tätä surreet ja ihmetelleet. joskus he ovat olelet vihaisiakin siitä että heillä ei käytännössä ole ollut isovanhempia.

Ymmärrän murheesi tässä asiassa. Toivon että lapsellasi on mahdollisuus löytää lähipiiristä muita mukavia aikuisia, sillä lapsella on hyvä olel erilaisia aikuisystäviä.

kaikkea hyvää sinulle avaaja!

Mutta millä sitä tietoa tai asian käsittelyn edistämistä voi väkisin tuputtaa, jos ei toista KIINNOSTA??



Eikä tässä nyt mistään hirveän kamalasta erityisyydestä ole kyse, lapseni on monin tavoin myös aivan ihana ja pärjäävä ekaluokkalainen. Ainoastaan aika haastava kasvatettava ja byrokratiahan kyllä nuuduttaa kenet tahansa erityislapsen vanhemman... eli olisi ollut ihan kiva, jos edes joskus kysyttäisiin, miten minä/mieheni jaksamme.



Olen aidosti ollut kiinnostunut. Kun vanhempani ovat sairastaneet, olen auttanut ja osallistunut. Mutta katsos kun se yksipuolisuuskin alkaa jo vähitellen väsyttää ja tympiä.



Ok, onhan se itsekästä suojella itseään ja lapsiaan jatkuvalta loukkaavalta välinpitämättömyydeltä, mutta sitten ole vaihteeksi itsekäs minäkin.



PS: en toki aio katkoa välejä vanhempiini jatkossakaan.



ap

muttei vammainen. Ja sama asenne heillä on myös sisarusteni ja omiani terveitä lapsia kohtaan.



Pointti oli vaan se, ettei heitä kiinnosta sen vertaa lastenlasten asiat, että edes muistaisivat tuollaisen jutun kuin perussairauden diagnoosin, josta kerron tiheästi, ja joka ei ole mikään outo.



ap

Terveyttä ja kuntoa kyllä oli, olivat aktiivisesti mukana monenlaisessa eläkeläistoiminnassa. Se oli heidän valintansa, mutta onhan se surullista, ettei läheistä suhdetta päässyt muodostumaan. Ovat yhä elossa ja käyn heitä katsomassa (nykyisin ymmärrettävää etteivät jaksa enää meille matkustaa), mutta välit ovat sellaiset melko etäiset, kohteliaat.



Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että sekä minun että mieheni vanhemmat ovat meidän jälkeemme lapsiemme tärkeimpiä ihmisiä. En siis halua leveillä ap:lle, vaan tuoda vaan esiin sen, että ymmärrän hyvin mikä sinua surettaa. Me olemme jonkin verran saaneet lapsenhoitoapuakin, mutta ilo on nähdä kuinka onnellisia lapsi, mummi ja ukki kaikki ovat päästessään touhuamaan yhdessä.



Ap:n pitää hyväksyä tilanne, mutta tottakai sinä voit surra sitä. Ei mikään tunne ole kielletty. Eri asia on, toimiiko sen mukaan. Tässä tilanteessa et voi pakottaa vanhempiasi tekemään mitään, mutta voit sen sijaan esimerkiksi lähteä mukaan varamummotoimintaan, mitä joku tuolla jo ehdottelikin.

Ilmaista lastenhoitoapua vailla.. hohhoijaa ja kyynel. "Mutta hyvin kuvaavaa oli, että muutimme itse lähelle vanhempiani, mutta he muuttivatkin entiselle kotikonnulleen" No niin minäkin olisin muuttanut, jos olisit muuttanut lähelleni. Miksi muutitte heidän lähelle, olivatko lapset pieniä ja sinä hoitoapua vailla?

Onko isovanhemmilla isompia lastenlapsia, joiden kanssa ovat jo voineet toteuttaa isovanhemmuuttaan?

Enkä nyt oleta, että juuri MEIDÄN perheen asioiden pitäisi olla heille päällimmäisinä. Mutta ei heillä sitä mielenkiintoa riitä muille sisaruksillenikaan tai heidän lapsilleen. ap

Minulla oli itselläni pienenä läheiset välit isovanhempiin, varsinkin äidin puoleisiin. En muista, että oltaisiin koskaan siellä hoidossa oltu, mutta isovanhemmat oli koko ajan lähellä, kyselivät kuulumisia ja olivat läsnä. Asuttiin kuitenkin samalla paikkakunnalla ja kylässä käytiin viikoittain (vanhempien kanssa). Serkutkin oli siellä. Aikuiset teki pihahommia ja milloin mitäkin, auttoivat isovanhempia ja lapset touhusivat siinä sivussa. Minulla on hirveän hyvät muistot niistä ajoista. Mummo elää vieläkin ja edelleen käyn siellä viikoittain ja jos en käy, niin varmaan tulee soitto perään.

Mutta nuorimmat serkut on vasta kouluikäisiä ja heillä ei ole sellaista suhdetta. Toki mummolla on jo ikää, eikä hän enää jaksa sellaista vilskettä ja menoa, mitä meidän aikaan. Minusta se on surullista, minulla on niin hyvät muistot.

täällä on nyt niin ilkeää porukkaa liikkeellä, että aivan itsellekin tulee huono mieli.



Minusta sinä, ap, kirjoitit ihan asiasta!

Olisi hirveää, jos minun vanhemmat eivät välittäisi lastenlapsistaan, tai lapsistaan. Meillä välittävät ja ollaan melkein joka päivä tekemisissä, en voisi kuvitella että he muuttaisivat pois!

Olisivatpa sinunkin vanhempasi sitä mieltä!



Sinun pitää yrittää kaikin voimin pitää heihin yhteyttä, ja käydä heillä usein, kertoa ikävästä. ehkä he silloin huomaavat, että tekin voitte ikävöidä!



Kaikkea hyvää sinulle! :)

(älä välitä noista ilkeilijöistä, heillä ei taida olla ihan kaikki hyvin omassa perheessään)

Minusta tuo neuvo, että sanot kiihkoilematta mutta suoraan miltä tuntuu ja alat sitten surutyön, kuulostaa järkevältä. Itselläni tosin ei ole samanlaista ongelmaa, mieluumminkin isovanhemmat tukahduttavat meidät huomiolla ja neuvoilla, mutta se on toinen juttu se. Silti ymmärrän ap:n hämmennyksen ja surun. Ap, millaisia vahnhempasi olivat kun itse olit lapsi? Olivat kiinnostuneita sinusta ja sisarista silloinkaan? Vai onko tämä välinpitämättömyys jokin uudempi asia? Tsemppiä!

että minua surettaa, että he muuttavat niin kauas, että yhteydenpito jää väkisinkin aika vähiin.

Mutten oikein voi mennä kaatamaan tätä koko surua heidän niskaansa. Eivät he itseään voi enää tuossa iässä muuttaa. Antaa heidän jäädä siihen kuvitelmaan, että kaikki on hyvin ja lapset ja lastenlapset siellä jossain vaalivat lämmintä kuvaa poissaolevista isovanhemmistaan...

Surutyötä teen kaiken aikaa. Vanhempani eivät oikeastaan koskaan ole kauheasti osoittaneet lämpimiä tunteitaan, perushoito ja huolenpito on tehty. He vaan olivat sellaisia vanhempia ja nyt sitten isovanhempia.

Mutta siitä huolimatta tein tämän aloituksen, koska kuten tästä ketjusta huomaan, en taida olla tämän surun suhteen ainutkertainen...

ap

eivät yksinkertasesti enää jaksa vilkkaiden kouluikäisten kanssa.

Että olisi lapsillamme edes jotain lähisukua, jonka he tuntevat läheisiksi!

Kerronpa omasta tilanteestani. Olemme kolmekymppinen pariskunta. Mieheni äiti näkee kovasti vaivaa saadakseen meitä viettämään aikaa vanhempiensa kanssa (miehen isän vanhemmat ovat kuolleet). Näitä vain ei mitenkään erityisesti tunnu kiinnostavan, heillä on omassa asuinkaupungissaan omat kaverit ja kuviot, ja niin mielestäni saakin olla. Myöskään meitä lapsia ei erityisemmin kiinnosta viettää aikaa näiden isovanhempien kanssa, vaikka sinänsä mitään heitä vastaan meillä ei ole. Meilläkin vain on omat kuviomme, tekemisemme ja eritoten kiireemme.

Eli mitään ongelmaa ei kummankaan osapuolen mielestä tässä ole, mutta siitä huolimatta kumppanini äiti kasaa itselleen älyttömästi paineita ja suree yhteydenpidon vähyyttä. Perusteluna juuri tuo sama, että toivoo että tuntisimme isovanhemmat läheisemmiksi. Mutta mitenkään hän ei osaa tämän läheisyyden tunteen tärkeyttä perustella.

Näillä isovanhemmilla on läheisiä ihmisiä ja meillä myös. Mikä ongelma siinä on, että emme ole lisäksi keskenämme läheisiä? En voi ymmärtää.

Omat vanhempani ovat hyvin kiinnostuneita lapsenlapsestaan, mutta mieheni vanhempia ei voisi vähempää kiinnostaa. Kyllä miestä surettaa tämä kovasti, ja harmi on että mitään todellista ihmissuhdetta ei kyllä tule muodostumaan miehen puolen isovanhempiin. No onneksi minun puolellani on sitten innokkaita sitäkin useampi. Jos minun äitini suunnittelisi muuttoa 400 km:n päähän, niin rääkäisisin kyllä että mitä ihmettä, eihän me sitten nähdä ikinä!! Mutta tämähän vaatii tietty että välit ovat läheiset muutenkin. Kurja juttu.