5- ja 10-vuotiaat tytöt asuvat yksin viikot

Etkä siirrä käytösmalleja omille lapsillesi.

Olet kyllä joutunut aikoinaan aikamoiseen "elämänkouluun".

Nykyään ikää jo lähemmäs 40v mittarissa, pitkä 20v liitto takana saman ihanan miehen kanssa ja 3 lasta. Tosin äitiydessä se näkyi, meillä ei yksikään lapsista ole mennyt pienenä hoitoon, vaan hoidettu ehdottomasti kotona. Edelleen teen lyhennettyä työpäivää lasten vuoksi ja olen paljon kotona. Olenna todella sitoutunut perheeseen. Mutta luonteeltani olen periksiantamaton ja joidenkin mielestä varmaan hitusen hankala/kova. Äitiäni kutsuisin läheisriippuvaiseksi ja on ollut myös aikanaan masentunut ja mielialalääkityksellä. Hänellä on aina ollut mies johon ripustautua ja mieletön rakkauden tarve. Äitini on aina löytänyt huonoja miehiä: Väkivaltaisia, alkoholisteja, mielenterveysongelmaisia tai pettäjiä. Takanaan kaksi eroa, ekasta avioliitosta tuo siskoni ja toisesta minä. Äitini muistelee omaa äitisuhdettaan huonona (heilläkin oli aina välillä välit poikki) ja lapsuuttaan työntäyteisenä, sekä rakkaudettomana. Hän muistaa isänsä aina ihanana, mutta äitinsä estäneen häneltä isän rakkauden. Hän koki että nuoremmat veljensä pääsivät helpommalla kuin hän. Lapsia heillä oli 3kpl lähes 3v sisään, joten eiköhän vanhemmilla töitä riittänyt. Lisäksi äitini näkee maailman omalla laillaan ja hänen kanssaan voi joidenkin olla hitusen hankala tulla toimeen. Hän kertoo kuinka itse on puurtanut, kuinka toiset aina haukkuvat ja ovat kateellisia... Kun minä ja siskoni olimme vauvoja, niin asuimme isovanhemmillamme (tosin eri isovanhemmilla). Isovanhemmille jouduimme hoitotilanteen vuoksi, koska vanhempien piti opiskella ja käydä töissä. Tosin isovanhemmat asuivat sitten satojen kilometrien päässä, joten hoito oli ympärivuorokautista ja jatkuvaa. Siskoni palasi kotiin pienenä koululaisena, minä 3v:na. Äitini vanhemmat taistelivat silloin että eivät olisi antaneet siskoani ollenkaan, olivat sitä mieltä että adoptoivat tämän ja äitini ei ole sopiva äidiksi. Mutta palasimme kuitenkin molemmat. Minun mummoni muistaa kuinka silloin itkin kotona paluuta ja sanoin haluavani mummolle takaisin. Luulen että minut siskoni kanssa on pelastanut tuo alkulapsuuden hoiva isovanhemmillamme:) En arvosta enkä rakasta äitiäni. Siskoni on laittanut hänen kanssaan täysin välit poikki. Minä olen äitini kanssa tekemisissä lähinnä lasteni mummosuhteen vuoksi. Mitään en tunne olevani velkaa äidilleni. Toisaalta isäni oli rakastava, mutta alkoholisti, joka lopuksi hirtti itsensä. Isältäkään ei saanut sitä turvaa mitä vanhemmalta haluaisi/tarvitsee. Mutta isäni sentään yritti, viina vain vei miehen.

En ole oikein sitä pystynyt antamaan anteeksi. Äitini mielestä minä olen "hankala"...

Meillä äitini on turha sanoa poikkipuolista sanaa tai pistän pihalle/lopetan puhelun. En halua hänen arvostelevan minun kuulleni minua, mutta en myöskään omaa äitiään. Sen olen myös kertonut ja varsin vahvasti.

Jos olet pärjännyt silloin aikanaan ilman äitiäsi, niin mihin häntä tarvitset enää nytkään? Sinun ei tarvitse sietää häneltä huonoa käytöstä. Pistä itse sille stoppi.

Tuo mennyt ei katoa mihinkään ja itse ainakin kannan sitä surua tietyllä lailla aina. Mutta toisaalta se myös vapauttaa minut. En rakasta äitiäni, enkä tunne siitä edes huonoa omaatuntoa.

Ikinä en voi ymmärtää äitiäni, mutta tietyllä lailla on hyväksyttävä ja annettava anteeksi. En enää vatvo asiaa, se on mennyttä. Mutta toisaalta ymmärrän sen vaikutuksen nykyiseen.

Miten voi pettää omat lapsensa noin? Teiltä oli isäkin kuollut vähän ennen.

Äitisi pitäisi hakata :-)Etkö vihaa häntä?

siinähän oli että mummi asuu samassa paikassa.

joutui mielisairaalaan. Ystäväni ja veljensä asuivat kahdestaan noin 13-14 vuotiaina, tämä tapahtui 70-luvun alussa ihan Suomessa.

Äitinsä pääsi pois sairaalasta muutaman kuukauden päästä, mutta oli syötetty psyykenlääkkeillä ihan zombiksi. Ei ole kuulema sen jälkeen koskaan ollut oma itsensä.

että mummon katselee perään satunnaisesti ja lapset nukkuivat yönsäkin kaksistaan. En voi käsittää miten joku tekee noin omille lapsilleen.

siinähän oli että mummi asuu samassa paikassa.

Samassa pihapiirissä ja jutussa oli myös tuotu esille että mummon katselee perään satunnaisesti ja lapset nukkuivat yönsäkin kaksistaan.

siinähän oli että mummi asuu samassa paikassa.

En ole koskaan äitinä kokenut että on hylkäämistä jos lapset nukkuvat KESKENÄÄN samassa pihapiirissä .

Etkä siirrä käytösmalleja omille lapsillesi. Olet kyllä joutunut aikoinaan aikamoiseen "elämänkouluun".

Nykyään ikää jo lähemmäs 40v mittarissa, pitkä 20v liitto takana saman ihanan miehen kanssa ja 3 lasta. Tosin äitiydessä se näkyi, meillä ei yksikään lapsista ole mennyt pienenä hoitoon, vaan hoidettu ehdottomasti kotona. Edelleen teen lyhennettyä työpäivää lasten vuoksi ja olen paljon kotona. Olenna todella sitoutunut perheeseen. Mutta luonteeltani olen periksiantamaton ja joidenkin mielestä varmaan hitusen hankala/kova. Äitiäni kutsuisin läheisriippuvaiseksi ja on ollut myös aikanaan masentunut ja mielialalääkityksellä. Hänellä on aina ollut mies johon ripustautua ja mieletön rakkauden tarve. Äitini on aina löytänyt huonoja miehiä: Väkivaltaisia, alkoholisteja, mielenterveysongelmaisia tai pettäjiä. Takanaan kaksi eroa, ekasta avioliitosta tuo siskoni ja toisesta minä. Äitini muistelee omaa äitisuhdettaan huonona (heilläkin oli aina välillä välit poikki) ja lapsuuttaan työntäyteisenä, sekä rakkaudettomana. Hän muistaa isänsä aina ihanana, mutta äitinsä estäneen häneltä isän rakkauden. Hän koki että nuoremmat veljensä pääsivät helpommalla kuin hän. Lapsia heillä oli 3kpl lähes 3v sisään, joten eiköhän vanhemmilla töitä riittänyt. Lisäksi äitini näkee maailman omalla laillaan ja hänen kanssaan voi joidenkin olla hitusen hankala tulla toimeen. Hän kertoo kuinka itse on puurtanut, kuinka toiset aina haukkuvat ja ovat kateellisia... Kun minä ja siskoni olimme vauvoja, niin asuimme isovanhemmillamme (tosin eri isovanhemmilla). Isovanhemmille jouduimme hoitotilanteen vuoksi, koska vanhempien piti opiskella ja käydä töissä. Tosin isovanhemmat asuivat sitten satojen kilometrien päässä, joten hoito oli ympärivuorokautista ja jatkuvaa. Siskoni palasi kotiin pienenä koululaisena, minä 3v:na. Äitini vanhemmat taistelivat silloin että eivät olisi antaneet siskoani ollenkaan, olivat sitä mieltä että adoptoivat tämän ja äitini ei ole sopiva äidiksi. Mutta palasimme kuitenkin molemmat. Minun mummoni muistaa kuinka silloin itkin kotona paluuta ja sanoin haluavani mummolle takaisin. Luulen että minut siskoni kanssa on pelastanut tuo alkulapsuuden hoiva isovanhemmillamme:) En arvosta enkä rakasta äitiäni. Siskoni on laittanut hänen kanssaan täysin välit poikki. Minä olen äitini kanssa tekemisissä lähinnä lasteni mummosuhteen vuoksi. Mitään en tunne olevani velkaa äidilleni. Toisaalta isäni oli rakastava, mutta alkoholisti, joka lopuksi hirtti itsensä. Isältäkään ei saanut sitä turvaa mitä vanhemmalta haluaisi/tarvitsee. Mutta isäni sentään yritti, viina vain vei miehen.

Mieheni on jaksanut ymmärtää ja olla tukenani. Toisaalta hänelläkin on omat traumansa ja taustansa ja kaksi ei niin täydellistä on täydentänyt toisiaan ja ymmärtänyt toisiaan. Kaipa me olemme kasvaneet yhdessä pikkuhiljaa aikuisiällä.

Mieheni isä oli alkoholisti, joka lähti kotoa vasta kun vanhin poika viskasi pihalle. Siirtyi kaduille asumaan ja joi itsensä hengiltä. Oli sitä luokkaa että tiirikoi lasten säästöpossut auki jotta sai viinaa. Heillä sentään kuitenkin lasten äiti kantoi vastuun ja sai kasvatettua poikansa. Ja hienot kaksi poikaa sai kasvatettua, se vanhin joka joutui heittämään isänsä pellolle ei sitten aina niin hieno ole.

Näitä tarinoita on Suomi pullollaan. Hankalia niistä tekee sen että käytösmallit kulkevat perheessä/suvussa. Kun saa tarpeeksi huonot eväät, niin siitä ei ole helppo nousta.

Minulla oli onni myötä sillä minua ei hakattu ja sain ruokaa ja vaatteita. Pahempiakin kohtaloita on.

Kuitenkin olisi hyvä muistaa että jos lapsella on joku joka rakastaa ja huolehtii, niin se auttaa ja kantaa. Se auttaja voi olla se isoäiti tai vaikka kummitäti. Se joku on arvokas.

Tekstissäsi oli minulle jotakin tuttua ja voin hyvin ymmärtää "hankaluuden ja kovuuden".



Itselläni on vähän samantyyppisiä kokemuksia.



Meillä vain oli niin, että minut laitettiin kotoa pois. Tai jos olin kotona niin olin yksin.



Samaten minä olen halunnut antaa lapsilleni mahdollisimman hyvän ja turvatun lapsuuden. Halusin ehdottomasti hoitaa lapset kotona kouluikään asti. Nykyisin olen melkein aina kotona kun lapset tulevat koulusta.



Jotenkin tunnen ymmärtäväni sinua.

Tuossa 10v koululainen kuljetti pikkusiskoaan tarhaan ja pois. Minä yritin kerran esittää meidän pk:ssa että 10½v isosisko hakisi koulusta tullessaan 7v eskarin (elettiin toukokuuta ja tyttö oli täyttänyt helmikuussa 7v), koska näiden piti mennä klo 15 alkaville synttäreille ja minä pääsin töistä vasta klo 16.



Ei käynyt päinsä. Piti olla täysi-ikäinen hakija. Jos kyseessä olisi ollut yläasteikäinen, asiasta olisi voitu kuulemma neuvotella, mutta neljäsluokkalaiselle ei annettu.

Tuossa 10v koululainen kuljetti pikkusiskoaan tarhaan ja pois. Minä yritin kerran esittää meidän pk:ssa että 10½v isosisko hakisi koulusta tullessaan 7v eskarin (elettiin toukokuuta ja tyttö oli täyttänyt helmikuussa 7v), koska näiden piti mennä klo 15 alkaville synttäreille ja minä pääsin töistä vasta klo 16. Ei käynyt päinsä. Piti olla täysi-ikäinen hakija. Jos kyseessä olisi ollut yläasteikäinen, asiasta olisi voitu kuulemma neuvotella, mutta neljäsluokkalaiselle ei annettu.

Meillä eskarista (koulusta) lapset päästettiin yksin kotimatkalle, kunhan vanhemmat allekirjoittivat lupalapun. Keväällä sitä vielä koulun puolesta suositeltiin kaikille.

Helsingissä ei todellakaan pääse eskarista yksin kotiin millään lapulla.