Onko minulla oikeutta onneen? :(

Minä kyselin lähes samasta asiasta täällä jokin aika sitten ja minut lytättiin aivan täysin. Olin itsekäs ja ties mitä kun mietin, että jättäisin mieheni. Minulla ei ole uutta suhdetta, mutta ihastunut kyllä olen. Meillä ei ole mieheni kanssa mitään puhuttavaa enää nykyisin, ainoa asia josta keskustelemme on lapsen asiat tai muut käytännön jutut. Mieheni on ihan hyvä isä, tosin on paljon poissa. Ei juo tai ole väkivaltainen. Kyselinkin aikaisemmin täällä, että onko se syy sitten olla yhdessä, että mies on ns. kunnollinen? Minun puoleltani tunteet ovat jo lakanneet ja mietin koko ajan, että olisin varmaankin onnellisempi ilman miestäni.



Minua ei ainakaan auttaisi ne täälläkin ehdotetut kahdenkeskiset viikonloput miehen kanssa. Ei ne tunteet syty väkisin takaisin. Itse uskon, että meillä on ero edessä pian. Tämä uusi ihastukseni ei tosin ole syy siihen, että haluan eron. Minusta tuntui jo tältä ennen kuin tapasin tämän miehen ja uskonkin, että en ihastuisi toiseen näin kovasti jos minun välit mieheeni olisivat kunnossa.



Olen ollut aina sitä mieltä, että pelkästään lapsen/lasten takia ei kannata jäädä onnettomaan suhteeseen, itse ainakin tunnen olevani oikeutettu olemaan myös onnellinen, enkä sitä valitettavasti ole mieheni kanssa.



Sinun kannattaa ap miettiä mitä haluat, mieti myös sitäkin, että haluaisitko erota jokatapauksessa, oli sitten mukana kuviossa uusi mies tai ei? Jos sinulla ei olisi tätä ihastusta, niin jäisitkö " tylsään" suhteeseen vai haluaisitko silti erota ja olla yksin?

Joku panee etusijalle lapsensa ja joku itsensä.

aina ei ole lasten etu " roikkua" yhdessä.

Itselläni on kaveripiirissä ihmisiä, joiden vanhemmat ovat eläneet vuosikymmenet eri huoneissa kulissiavioliitossa. Nämä jälkeläiset lähes poikkeuksetta ovat sitä mieltä, että tämän takia heillä itsellään on omituinen kuva parisuhteesta eivätkä osaa itse niitä solmia. Ovat myöskin sanoneet suoraan, että vanhempien olisi pitänyt rohkeasti erota.

Itse olen sitä mieltä, että itse ero ei lapsia sinänsä tuhoa, mutta se tapa millä ero hoidetaan ( syyttelyä, riitaa, lapsien käyttö aseena, hysterisointia ) voi saada paljon pahaa aikaan.

Kannattaa yrittää ajatella ap siten, että mitä tekisit jos tietäisit kuolevasi vaikkapa vähän ajan päästä. Kaikki on näet mahdollista.



Toinen ajattelutapa on kun kuvittelet ajattelevasi elettyä elämää 70 vuotiaana taaksepäin. Mikä sinua tuntuisi harmittavan silloin enemmän : eletty elämä kaikkine suurine iloineen mutta myös mahdollisine suurine kipuineen. Vai mieluummin tasainen seesteinen tunnelma koko elämän.



Näin sitä kannattaa ajatella.

Kuulostaa niin " entiseltä elämältäni" .. Tunnistinpa itseni niin ap:n kirjoituksesta parin vuoden takaa. Olin niin rakastunut toiseen mieheen että se vei järjen päästä! Suhde kesti kaksi vuotta, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli vain sitä intohimoa ja huumaa. ( nyt on vuosi kulunut suhteen loppumisesta ).



Onneksi silmäni ovat auenneet tämän vuoden aikana kun olen tehnyt elämääni selvyyttä tästä toisesta. Luulin oikeasti, että rakastan häntä koko elämäni mutta enpä taidakaan. Hän taisi olla juuri näitä pelimiehiä, joita en uskonut kohdalleni tulevan, tulipa kuitenkin ja kipeää teki ja pakko oli myöntää oma hölmöys ja helppous



Miehen ego varmaan kohosi pilviin. Ei hän muusta välittänyt kuin siitä itsekkäästä fiiliksestä jonka hänelle soin palvomalla häntä. Uskon että tätä samaa tunnetta havittelee myös alkuperäisenkin ihastus. Kyllähän tuollaiset miehet saa kenen tahansa veren kiertämään.



Mietihän tarkkaan tulevaisuutesi! Kun totuuden hetki koittaa ja tulisi tehdä asiaan joku ratkaisu, pelimies kyllä osaa luovia itsensä muualle, selittelemättä. Ja mieti mitä sitten kun kerma on kuorittu päältä ja arki tullut siihen uuteen suhteeseen....

Mitä sitten jos joskus menee vuosi tai kaksikin että on tylsää omassa elämässä. Kaikilla on.



Lilli Suomalainen on joskus todennut että pienten lasten vanhempien ei pitäisi koskaan erota vain sen vuoksi että lapset on pieniä ja on ehkä tylsää, koska kun lapset on pieniä niin parisuhde ei ole sellainen kuin se todellisuudessa on. Ja olen aivan samaa mieltä.



Anteeksi jos kirjoitukseni oli hieman kärkäs, mutta elämästä ehkä vähän viisastuneena en halua että joku tekee hätiköityjä päätöksiä jonkin parin kuukauden intohimon vuoksi.

tottakai sinulla on oikeus onneen, mutta monesti se onni on lähempänä kuin uskoisikaan.....

Mutta sinulla on myös vastuu tekemistäsi tähänastisista päätöksistä. Olet hankkinut lapsia ja sinä olet äiti elämäsi loppuun asti. Sitä faktaa et voi missään tilanteessa sivuuttaa, vaikka hormonisi sanoisivat mitä.



Voi olla, että onnellinen parisuhde olisi muualla. Voi myös olla, että elät nyt tässä toisessa suhteessa kuherruskuukautta/kautta, jonka aikana järki ei pelaa yhtään. Olet euforiassa. Se ei kestä ikuisesti. Arki on vastassa myös tämän uuden ihanan miehen kanssa.

Vierailija:

ja ihanaa, että olet kokenut jotain noin upeaa.Mutta niin siinä vaan käy, että arki se tulee suhteessa kuin suhteessa vastaan.Minä 34v. koin aivan saman ja niinpä otin eron ja aloitin uuden elämän uuden " jännittävän miehen" kanssa.Parin vuoden tapailun jälkeen mies halusi jo asettua ja ehdotti naimisiin menoa ja myös lasta.Näin kävi ja nyt olen taas siinä samassa pistessä kuin pari vuotta sitten.Eli ukko on tylsä!Eli sanonta, -ei se vaihtamalla parane- pitää paikkaansa!Mut jokainen päättäköön omasta elämästä ja onnesta.Sulle toivon kaikkea hyvää ja toivon että sun onni ja romantiikka jatkuu!

Mitä kuvittelit kun solmit avioliiton ja perustit perheen miehesi kanssa? Että se on jatkuvaa tunnetta " jalat alta" tyyliin? Että arki on yhtä juhlaa ja miehesi kanssa elätte kuherrusvaihetta ikuisesti?

Mitä luulet että tapahtuisi nykyisen ihastuksesi kanssa kun suhdetta on takana 10 vuotta?

Käypä kirjastosta lainaamassa muutama ihmisen elämänkaaripsykologiaa käsittelevää teosta ja herää todellisuuteen.

Mitä lapsesi sanoisivat uudesta ihastuksestasi? Olisivatko onnellisia?

älä hyvä nainen jätä lapsia ja hyvää miestä, ihmisen takia jota et vielä edes kunnolla tunne.

Jäitä hattuun ap!

ap

Vierailija:

ap

Olisi typeryyden huippu vaihtaa miestä sen takia että se on tylsä, koska uudestakin miehestä tulee ihan varmasti tylsä jossain vaiheessa ellei sitten ole häipynyt ennen sitä. Sellaisen kanssa en ikuna seurustelisi joka edes harkitsee suhdetta naimisissa olevaan naiseen!!!

on röyhkeää sanoa että " arki ei ole huumaa" ja että " kun panostat niin se rakkaus ja intohimo löytyy omasta miehestäsi."



Minä olisin valmis tyytymään tasaiseen arkeen, arkiseen kumppanuuteen ja yhteiseen perhe-elämään. Minulla ei ollut mitään tarvetta huumaan, olen 10 vuotta valinnut tämän parisuhteen kaikista karikoista huolimatta.



Kun mieheni alkoi etääntyä, otin kaikki AV:n neuvot käyttöön: lapset hoitoon, uutta alusvaatetta, suunnilleen keittiön pöydälle katettu vietttelijävaimo, tai järjestin meille hotelliloman tms. Kaikki kilpistyi siihen että mies ei osoittanut rakastavansa tai haluavansa.



Kun muutaman vuoden on ilman seksiä, hellyyttä, kumppanuutta, vaikka asuu ja nukkuu miehensä kanssa, niin alkaa myös ajatella " olisiko minulla vielä oikeus onneen" .



Minulle onni olisi asua kahden lapseni kanssa, ilman miestä joka mitätöi minua, arvostelee, manipuloi, väheksyy. Lopulta kun en enää kestänyt, sanoin että haluan eron. Hän sanoi vain että haluaisi olla yhdessä lasten takia. Minä en enää jaksaisi.



Sitten, yhtäkkiä tapasin ihanan miehen. Olemme ns. keskustelusuhteessa, emme seksisuhteessa. Kuitenkin hän herätti minussa ymmärryksen että vaikka eroaisin, en ehkä olisikaan loppuikääni yksin. joku voisi vielä pitää minua haluttavana ja ihanana. Minulla saattaisi vielä olla seksielämääkin tässä elämässä.



Tunnen olevani petollinen ja epälojaali miestäni kohtaan. Kuitenkin tämä keskustelusuhde pitää minut järjissäni kulissiavioliitossamme. Silti kaikki joka katsovat ulkopuolelta, luulevat että meillä on kaikki hyvin, ja mitä se jos intohimo on pienen lapsen vanhemmilta hukassa.



Ilman intohimoa voi olla, ilman huumaa voi olla, mutta ilman kumppanuutta on raskasta olla. Ja pahinta on se että asuu ihmisen kanssa joka ns. puukottaa selkään äkkiarvaamatta milloin mistäkin suunnasta.



Oli hyvä kysymys yhdeltä: eroaisitko joka tpauksessa? Sitä minä aion miettiä. Luulen että vastaus on kyllä. vaikka pitäisi elää loppuikä kahden lapsen kanssa niin se on parempi kuin tällainen avioliitto.



38v.

vai jättää ne isälleen? Entä kuinka tämä uusi mies tulisi lasten kanssa toimeen ja kuinka kiinnostunut olisi viettämään uusperhe-elämää?

En ole päättänyt mitään lopullista vielä. Olen miettinyt kovasti asioita ja jutellut pitkiä pätkiä myös erään ystäväni kanssa. Olen miettinyt, miksi aviomieheni tuntuu niin tylsältä. Rehellisesti sanottuna en oikein tiedä itsekään. Ei hänessä ole oikeastaan mitään, mistä voisin häntä moittia tai syyttää.



Kai minun on pakko myöntää, että ongelma on minun suhtautumisessani, ei miehessäni. Omasta vapauden ja tunteenpalon kaipuustaan on helppo syyttää toista, vaikka " vika" olisi ihan itsessä. En ole itse jaksanut panostaa avioliittooni enää vuosiin, vaan olen ikään kuin antanut elämän viedä, olen mennyt virran mukana yrittämättä itse vaikuttaa elämäni kulkuun. Olen esim. antautunut tylsyyden tunteeseen ja jopa lietsonut sitä kun se on iskenyt, sen sijaan, että olisin koettanut kääntää asioita toiseen suuntaan.



Tällaisia ajatuksia minulla siis on, mutta mitään ratkaisua en ole tehnyt enkä myöskään kertonut näistä ajatuksistani kummallekaan miehelle.

Mä jäisin avioliittooni ja pitäisin perheen kasassa. Tosin mielestäni joudut suhteesi paljastamaan miehellesi. Mitä järkeä olla liitossa, missä ei olla rehellisiä?



Mun mielestä kannattaa hankkiutua perheterapiaan. Myöhemmin ottaa miehesikin mukaan.



Me ollaan mun miehen kanssa käyty parisuhdeterapiassa ja kyllä on alannut tylsyys kaikota! Ihan innolla odotetaan terapiaistuntoa, koska me molemmat opitaan niin paljon uutta ja saadaan hyviä ideoita sieltä.

Ties mikä auervaara tuo uusi miehesikin? Toki kannattaa jatkaa suhdetta salassa, mutta älä hyvää ukkokultaasi jätä. Uusi miehesi ei kuitenkaan koskaan tule rakastamaan lapsianne kuten heidän oikea isänsä...

Vasta nyt olen valmis myöntämään rehellisesti, että yhteen menemisestä olisi tullut eteen tosi isoja ongelmia: minun lapset, hänen velat ja omaisuuden jaot, riidat ex-puolisoiden kanssa, ystävien tai sukulaisten " viha" , asumisjärjestelyt etc..

Ihan oikeasti, käytännön asioita mutta tärkeitä. Silloin rakastuneena ajattelin että kyllä siitä selviää, mutta onpa moni uusioperhe kaatunutkin juuri näihin ongelmiin ettei siitä suosta jaksanutkaan ylös! Silloin vasta iso itku olisikin päällä.

Ja ihan rehellisesti vielä: kun arki astuu suhteeseen ja alkaisi alkuhuuma hälvenemään niin taas olisi tylsää.....



Tietysti asiat olisivat voineet mennä hyvinkin, mutta turha jossitella enää tässä vaiheessa..



Nyt, ap, pistät kaikki asiat vaakakuppiin ja punnitset ne itsellesi tärkeät asiat! Ja tee ratkaisusi ennenkuin joku muu tekee sen puolestasi.... Hengellään/ eikä lasten hengellä kannata leikkiä! ( toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan ).



Mutta mutta, seksi vie ja taksi tuo......