Mun mielestä mielenterveyden

äiti lohdutti, mutta toisaalta väärällä tavalla tukeutu muhun (tuosta erosta kysyminen). Tuntui ihan kuin olisimme olleet äidin kanssa symbioosissa kun olin lapsi (minä lohdutin äitiä, äiti minua)

mielenterveysongelmainen, yksi pahinmpia. Ei tällainen aikuinen ole lapselle oikeasti turvallinen aikuinen, kaikkea muuta.

oman mielenterveyden hoitamiseen. huomaan kyllä itsekin, että mun päässä on jotain vikaa, mutta toisaalta osaan olla hyvinkin normaali...(niin ja sellaista vikaa ei ole, että sen vois diagnisoida...siis olen vähemmän normaali kuin normaali...)ehkä olen vaan pystynyt asiat käsittelemään siellä terapiassa tai jotain. (mutta hirveästi olen myös ihmismielestä siellä oppinut)

En kyllä muista noissa tilanteissa, että äiti olisi mitenkään tukeutunut muhun...ehkä tuo oli vaan MUN TUNNE! (mutta äiti tuntui niin lämpimältä niissä tilanteissa ja silloin).

Enemmän äitini vääränlaista aikuisuutta koin (mutta en silloin sitä vielä toki tajunut), kun äitini kyseli sitä, että eroaisko hän isästäni (siis kun olin 5)

Enempää kuin muutkaan lääkkeet. Ethän sinä vaan käytä aineita kun sairastut bakteeritulehdukseen? Kaikki mielensairaudet eivät johdu huonoista elämänolosuhteista. Kuka tahansa, millaisesta ympäristöstä tahansa voi sairastua. Emmehän syyllistä muitakaan sairaita.

Se kohta totta että eivät kestä elämää. Tosin se ei johdu pelkästään ihmisen kyvyttömyydestä vaan myös kieroutuneesta yhteiskunnastamme.



Yhteiskunnassamme ei ole nykyään tilaa erilaisuudelle ja ihmiset ovat henkisesti tiukalla täällä. Pahoivointi lisääntyy.



Yhteiskunnan erilaislla arvoilla moni meistä voisi paremmin ja selviytyisi täällä.



Minäkin uskon että moni hakee mömmöjä turhaan.



Diagnoosini:



maanis- depressiivisyys (mukana vainoharhat)

epävakaa persoonallisuus

masennus- ja ahdistuneisuushäiriö

Se kohta totta että eivät kestä elämää. Tosin se ei johdu pelkästään ihmisen kyvyttömyydestä vaan myös kieroutuneesta yhteiskunnastamme. Yhteiskunnassamme ei ole nykyään tilaa erilaisuudelle ja ihmiset ovat henkisesti tiukalla täällä.

Minä olen persoonallisuushäiriöinen kuten myös äitini. Äitini pärjäsi agraariyhteiskunnassa päällisin puolin hyvin. Minä taas hajoan nykytyöpaikkojen paineeseen heti. Mutta toisaalta sitten taas. Äitini menee hautaan koskaan tietämättä minkälainen hän olisi ollut terveenä. Hän ei edes suostu tunnustamaan ongelmaansa. Minut tämä hajoilu on pakottanut itseni äärelle ja käsittelemään asioita, ja vaikka olen vielä toistaiseksi yhteiskunnallisessa mielessä huono-osainen mielenterveysongelmainen, olen silti onnekkaampi kuin äitini, koska olen saanut kokea jotain kaikuja siitä minkälaista on jos psyyke on terve.

Sama tilanne, joka saa toisen verenpaineen kohoamaan niin, että hän joutuu sairaslomalle, voi toisella tyypillä aiheuttaa mielenterveyden häiriöitä, vaikka verenpaine pysyisi alhaalla.



Kuulun itse niihin ihmisiin, joilla on alhainen verenpaine ja hyvä kolesteroli, vaikka mitä tapahtuisi ja mitä söisin. Mutta masennusdiagnoosi mulla on. Stressitilanteessa käämit palavat ja saan vainoharhaisia ajatuksia. Ympäristö ei kestä mua silloin. Siksi joudun käyttämään mömmöjä.



Yhtä hyvin mä voisin nyt sanoa niille diabetesta ja verenpainetautia sairastaville nuorehkoille ikätovereille, että onpa teillä heikko stressinsietokyky, koettakaapas petrata vähäsen ja selviytyä ilman mömmöjänne.

geneettinen perimä ja temperamentti,kiintymyssuhteen laatu eli lapsuuden ihmissuhteet ja tapahtumat sekä se, millaisia paineita yhteiskunta ja muut ihmiset asettavat yksilölle. Tällä hetkellä työelämä ja yhteiskunnan ja kanssaihmisten vaatimukset ovat niin kovia, että ne uuvuttavat, ahdistavat ja masentavat monet "sairaiksi", sellaiset, jotka pärjäisivät kyllä vähän inhimillisemmässä yhsteiskunnassa jossa vaatimukset olisivat kohtuullisempia.



Yhsteiskunnallinne ilmapiiri on aika kova, ihmisiä jaetaan suvereenisti menestyjiin ja luusereihin. Pelko putoamisesta ja arvottomuuden tunne kun ei kuulukaan menestyjiin voi olla musertava.

Nyt olen laittanut mielipiteeni roskikseen. Hain tänään lääkkeet, koska en syö enkä nuku. Ahditus on niin valtava! Mies jätti toisen naisen takia, minä jäin kahden pienen lapsen kanssa ja odotan kolmatta..Siis kaikki haluttuja, toivottuja ja kauan odotettuja kaikki.. Ensimmäinen kuukausi erosta meni hämärässä, mutta poljin eteenpäin. Toinen kuukausi meni asioiden selvittämisessä, papereissa ja arjen asioiden pystyssä pitämiseen. Mutta sitten tuli tämä kolmas kuukausi.. Upposin ihan täysin. Lamaannuin, en saa tehtyä mitään, en saa tosiaan nukuttua, en syö juuri mitää tai voi edes puhua olevani se äiti joka olen ennen lapsilleni ollut. Joten nyt on lääkkeet masennukseen jotta saan nukuttua, sitä kautta ehkä taas syötyä ja pystyn selviämään tästä äitinä olosta. Jos nämä lääkkeet auttaa, niin olen ainakin todella onnellinen että on olemassa pilleri joka auttaa selviämään. Se voi pelastaa minut, lapset ja tulevan vauvan.

Elämässä tulee vastaan kriisejä, ja esim. sun tilanteessa sulla ei ole varaa romahtaa ja koota itseäsi uudestaan, vaan on pakko sinnitellä. Silloin on hyvä että on lääkkeitä.

Mutta onko sulla nyt mielestäsi mielenterveysongelma? Eikö sun reaktiosi just ole TERVE, noin ihminen reagoi, kun tuolla tavalla vetästään matto jalkojen alta.

Mä sen sijaan tunnen paljon ihmisiä, joilla on ihan uskomaton kyky löytää elämästään pelkästään huonoja puolia, tehdä kaikesta niin helvetin vaikeaa ja velloa "masennuksessa", joka ei ole oikeasti mitään muuta kuin elämän pelkoa.

Ja hei, mä olen itsekin ollut masentunut nuorena, johtuen vaikeasta lapsuudesta. Mun masennus johtui vääristyneestä minäkuvasta ja vääristä tavoista ratkaista elämään liittyviä ongelmia. Kun nuo asiat tajusin, hajosin käytännössä palasiksi, en enää tiennyt kuka tai mikä olen ja jouduin "kasaamaan" itseni uudestaan. Ja kyllä varsin monella muullakin kysymys on juuri tästä, eikä mistään muusta.

Mun masennus johtui vääristyneestä minäkuvasta ja vääristä tavoista ratkaista elämään liittyviä ongelmia. Kun nuo asiat tajusin, hajosin käytännössä palasiksi, en enää tiennyt kuka tai mikä olen ja jouduin "kasaamaan" itseni uudestaan. Ja kyllä varsin monella muullakin kysymys on juuri tästä, eikä mistään muusta.

Mutta so? Sulla oli tuuria kun tajusit tuon nuorena tai sait asiantuntevaa apua. Kaikki ei ole yhtä onnekkaita. Kaikilla ei esim. ole samanlaista kykyä itseanalyysiin.

kiinni ja sellaisesta mitä ei tule ajatelleeksikaan. Kerran esim. tuli telkussa keskuteluohjelmassa väkivaltaisen skitsofreenikon tyttärestä, joka oli pärjännyt elämässä suht. ok. Hän kertoi miten meni sisarensa kanssa "aina" naapuriin turvaan kun äiti kävi väkivaltaiseksi ja puukon kanssa kimppuun tai jotain vastaavaa. Mutta entä jos ei ole mitään paikkaa mihin mennä turvaan? Sitten taas luin toisesta, selkeämmin lapsuuden vaurioittamasta, joka meni yksin väkivaltaista isäpuoltaan karkuun ullakolle ja piiloutui kauhuissaan vaatekasaan. Että miten erilainen kokemus näille kahdelle jäi vakavasta väkivallan uhasta.

Jos hänen elämästään löytyy edes yksi ihminen, joka oikeasti "näkee" lapsen, hänen hätänsä ja hyväksyy lapsen ihmisenä. JOs ketään ei ole, lapsesta kasvaa tyhjä aikuinen, ihminen johon ei saa tunnetasolla kontaktia, ja joka tuntuu kylmältä ja luotaantyöntävältä.

Mulle se joku oli naapurini, hyvän ystäväni äiti.

Siksikin sama kokemus voi vaikuttaa lapsiin niin erilaisella intensiteetillä. Jotkut ovat herkkiä ja heidän psyykkinen stressivaste on heikompi kuin toisella. Jotkut traumatisoituvat herkemmin, joillakin on jäykempi psyyke, jotkut taas ovat mukautuvampia ja pystyvät käsittelemään psyykkisiä traumojaan joustavammin.



Ihmiset ovat hyvin epätasa-arvoisessa asemassa psyykkisten valmiuksiensa osalta jo syntyessään!

outoja ja epärealistisia odotuksia, jatkuvasti pettymyksiä (vaikkei mikåän menisi pieleen), suuret luulot omasta itsestä ja hämmennys siitä, miksi ei kaikkea saa mitä haluaa.

sellaisia curling-kasvatettuja nyssyköitä, joita mamma ei ole patistanut edes roskista viemään koskaan. Sellaisia jotka on omassa lapsuudessa tottuneet korkeaan elintasoon, mutta itse ei kasvatettujen ominaisuuksiensa takia siihen tule koskaan yltämään, ei ole pitkäjänteisyyttä, eikä ahkeruutta, kaiken pitäisi tulla kuin Manulle illallinen.

Näillä tyypeillä on usein suuret luulot siitä, mihin heillä pitäisi olla OIKEUS, mutta ei mitään käsitystä tai edes halua ymmärtää, että jotain velvollisuuksiakin pitäisi olla. Kuten itsensä elättäminen.

Tuntemani usean lapsen yksihuoltajat on juuri tuollaisia. Ja seuraava sukupolvi kasvaa hyvää vauhtia.

outoja ja epärealistisia odotuksia, jatkuvasti pettymyksiä (vaikkei mikåän menisi pieleen), suuret luulot omasta itsestä ja hämmennys siitä, miksi ei kaikkea saa mitä haluaa.

sellaisia curling-kasvatettuja nyssyköitä, joita mamma ei ole patistanut edes roskista viemään koskaan. Sellaisia jotka on omassa lapsuudessa tottuneet korkeaan elintasoon, mutta itse ei kasvatettujen ominaisuuksiensa takia siihen tule koskaan yltämään, ei ole pitkäjänteisyyttä, eikä ahkeruutta, kaiken pitäisi tulla kuin Manulle illallinen. Näillä tyypeillä on usein suuret luulot siitä, mihin heillä pitäisi olla OIKEUS, mutta ei mitään käsitystä tai edes halua ymmärtää, että jotain velvollisuuksiakin pitäisi olla. Kuten itsensä elättäminen. Tuntemani usean lapsen yksihuoltajat on juuri tuollaisia. Ja seuraava sukupolvi kasvaa hyvää vauhtia.

usein siihen tyyliin kuin tuo olisi näitten ihmisten oma syy. Mitäs tulivat kasvatetuiksi tuolla lailla.

Siksikin sama kokemus voi vaikuttaa lapsiin niin erilaisella intensiteetillä. Jotkut ovat herkkiä ja heidän psyykkinen stressivaste on heikompi kuin toisella. Jotkut traumatisoituvat herkemmin, joillakin on jäykempi psyyke, jotkut taas ovat mukautuvampia ja pystyvät käsittelemään psyykkisiä traumojaan joustavammin. Ihmiset ovat hyvin epätasa-arvoisessa asemassa psyykkisten valmiuksiensa osalta jo syntyessään!

yhdistelmä voi altistaa, esim. kirjassa Lahjakkaan lapsen tragedia. Älykkäällä herkkiksellä on tarkat tuntosarvet ja hän ymmärtää "liikaa". Hän pystyy mukautumaan ja sopeutumaan liian hyvin siihen minkälainen ympäristö haluaisi hänen olevan ja kadottaa prosessissa itsensä helpommin kuin taviksempi tallukka, joka ei tajua puoliakaan siitä mitä esim. perheessä tapahtuu rivien välissä.

Ihan samalla tavalla voisi sanoa, että sydän- ja verisuonisauraudet ovat yksilön omaa heikkoutta, sillä ihmisillähän on myös erilainen perimän ohjaama

herkkyys kolesterolin, verensokeritason ja verenpaineen nousulle, eikä sairastuminen johdu pelkästään ihmisen ulkopuolisista ympäristötekijöistä, kuten elintavoista.



Pitäisikö siis diabetes sekä esimerkiksi sepelvaltimotauti määritellä muuksi kuin sairaudeksi?

traumatilanteita tai traumaattista ympäristöään ja siten selvitä psyykkisesti ehjempänä kuin vähemmän älykäs lapsi, jolla ei tällaisia henkisiä välineitä ole.

Älykkyys ja herkkyys ei liity mitenkään toisiinsa. Älykkäällä ihmisellä kyllä useimmiten tapana suhtautua asioihin järjellä eikä tunteella. Joten erilaiset tunne- elämän ongelmat eivät voi koskettaa heitä yhtä paljon. Miten voisikaan sairastua tunne puolella jos tunteet lievempiä.



Minusta nyt kyllä meni pahemman kerran metsään.



Taiteilijat ym muut vastaavat luovat henkilöt jotka kokevat tunteensa hyvinkin voimakkaina ovat näitä herkkiä ihmisiä joilla sairauksia ilmenee enemmän.