Mun mielestä mielenterveyden

Sitten toivotaan vaan, ettei oma lapsi sairastu.

Nyt olen laittanut mielipiteeni roskikseen. Hain tänään lääkkeet, koska en syö enkä nuku. Ahditus on niin valtava! Mies jätti toisen naisen takia, minä jäin kahden pienen lapsen kanssa ja odotan kolmatta..Siis kaikki haluttuja, toivottuja ja kauan odotettuja kaikki.. Ensimmäinen kuukausi erosta meni hämärässä, mutta poljin eteenpäin. Toinen kuukausi meni asioiden selvittämisessä, papereissa ja arjen asioiden pystyssä pitämiseen. Mutta sitten tuli tämä kolmas kuukausi.. Upposin ihan täysin. Lamaannuin, en saa tehtyä mitään, en saa tosiaan nukuttua, en syö juuri mitää tai voi edes puhua olevani se äiti joka olen ennen lapsilleni ollut. Joten nyt on lääkkeet masennukseen jotta saan nukuttua, sitä kautta ehkä taas syötyä ja pystyn selviämään tästä äitinä olosta. Jos nämä lääkkeet auttaa, niin olen ainakin todella onnellinen että on olemassa pilleri joka auttaa selviämään. Se voi pelastaa minut, lapset ja tulevan vauvan.

Ehkä tuo tarkoittakin sitä, että olet NORMAALI TUNTEVA IHMINEN. Aika sen näyttää mitä tuosta kehkeytyy. Tsemppiä ja nouse sieltä!

ei ole siinä mitä tapahtuu ja paljonko on vastoinkäymisiä, lapsuudessa ja myöhemminkin. Vaan siinä pystyykö esim. vaikeat asiat lapsuudessa käsittelemään ja OPPIIKO siinä samalla niiden käsittelyä.

Merkki siitä että alkoi ympyrä sulkeutua.

Eli jos selviät rankasta menneisyydestä ja erehdyt mainitsemaan että pidät itseäsi selviytyjänä ja hieman kyseenalaistat sitä että hoitoihin hakeudutaan joskus liian herkästi, niin kas kummaa, oletkin täysin paska ihminen? Tämä meni kiintoisaksi.

Mutta mikähän siinä on että tämä "kyseenalaistaminen" sisältää yleensä kaksi elementtiä: halventava kielenkäyttö (tyyliin mömmöjen popsiminen) ja yletön yksinkertaistaminen.

riippuu kasvatusympäristöstäkin. Ja persoonallisuudesta. niin ei tuo kyllä ihan paskapuhettakaan ole. Mutta minä en ole odottanu ainakaan helppoo elämää, koska en pentuna tottunu siihen.

Mutta mitä ennen 2000 vuoden lukion psykan kirjoissa luki nyky ajan mielenterveysongelmista vs. ennen vanhaan olleisiin oli: Nykyisin on enemmän rajatilapersoonallisuustyyppisiä ja miksi; koska lapsille ei ole asetettu selkeitä rajoja, he ovat eläneet kaaoksessa. Ennen vanhaan on ollut enemmän neurooseja siksi kun säännöt (ja vaatimukset) ovat olleet niin tiukat. eli kuri.

Kaikki pitäis olla valmista. Joku on muka saanut helpolla jotain ja se aiheuttaa masennusta kun itse ei muka pääse yhtä helpolla. Ihmiset vertaa itseään toisiin. On kuitenkin vain yksi elämä -se oma- ja siitä pitäisi kyetä kantamaan vastuu.

Nykymaailmassa ihmisiltä ei saa vaatia mitään ja siksi ihmiset luovuttaa kaikessa tosi helposti. Ei tarvitse tehdä loppuun aloittamiaan asioita eikä kantaa vastuuta mistään. Kaikki voidaan jättää muiden huoleksi ja syy löytyy aina muualta kuin itsestä. Ei ole pientäkään "sisukkuutta" ja jos joku asia tuntuu vähänkin vaikealta niin heti luovutetaan. Musta ylä - ja alamäet kuuluu elämään. Mä uskon, että kun niiden vaikeiden asioiden yli ponnistelee "kyllä tästä selvitään"-asenteella niin ne ylämäet tuntuu entistä paremmalta.

Ja tämä on sitten vain yksi esimerkki "miljoonien" joukossa: Jos lapsesta/nuoresta asti joutuu elämään pelon/huolen ilmapiirissä, niin onko ihme jos sitä joskus rupeaa siitä oireilemaan....????!!! Eikä tuloksena välttämättä ole "kuin" uupumus ja olen mielestäni päässyt tosi vähällä. Onneksi on lääkeet vaikka järkeäkin päässä. t. 34v.

tai mistä olet joutunut olemaan huolissasi?

ei ole siinä mitä tapahtuu ja paljonko on vastoinkäymisiä, lapsuudessa ja myöhemminkin. Vaan siinä pystyykö esim. vaikeat asiat lapsuudessa käsittelemään ja OPPIIKO siinä samalla niiden käsittelyä.

Toisessa perheessä lapsella on joku joka sanoo ääneen että juominen on väärin ja paha asia, lapsella on joku jonka sylissä itkeä pois pahaa mieltä, joku johon turvata jos meno käy väkivaltaiseksi, lapsella on käsitys siitä että vika on lapsen ulkopuolella ja ongelman aiheuttaa jokin muu kuin lapsi.

Toisessa perheessä alkoholismi on virtahepo olohuoneessa, asiaa peitellään eikä siitä puhuta koskaan sanaakaan, lapsi on pienessä mielessään siinä käsityksessä että jos hän olisi toisenlainen, parempi, vanhemman ei tarvisi juoda, pahaa oloa ei tarvitsisi purkaa jne. jne.

Arvatkaa kummasta lapsesta tulee sekopää?

on esim. neljä kertaa viikossa tunnin juoksulenkillä käyvissä? Ja minkälainen ruokavalio masentuneilla on? Itselläni sellainen pieni alakulo häipyy juoksulenkillä, joten siitä ei pääse tulemaan pahempaa masennusta.

Liikun vähintään viitenä päivänä viikossa 30-60 minuuttia ja syön terveellisesti. Silloin kun olin masentunut liikuin vain 3-4 kertaa viikossa siitä syystä etten saanut siitä käytännössä mitään mielihyvää. Sitten terapian avulla pääsin irti masennuksesta ja lenkit rupesi maistumaan. Nyt olen ahdistuksen kimpussa ja toivottavasti pääseen siitä joskus yli. Aivan äärimmäisen rankkaa tämä asioiden käsittely on. Juuri eilen sanoin miehelle että joskus tuntuu ihan liian epäreilulta se, että lapsuudessa joutui käymään läpi niin ahdistavia asioita, että ne joutui lohkomaan pois tietoisuudesta sietämättöminä. Ja nyt ne samat asiat joudutaan kaivamaan ylös alitajunnasta ja kokemaan uudestaan, ihan yhtä sietätämättöminä. Paraneminen tuntuu hienolta, mutta samalla se sattuu niin saatanasti ettei sitä välillä meinaa uskoa todeksi.

"pahaa oloa ei tarvitsisi purkaa" pitäisi tietysti olla pahaa oloa ei voi purkaa kenellekään (koska asia on tabu)

niin ja se teoria on totta, että ne pitäs kaivaa sieltä alitajunnasta?

Antaa nousta on parempi.

Jos kerrot "totuutena", että mielenterveysongelmat johtuvat ihmisen henkisestä heikkoudesta ja surkeudesta, olet aika ilkeä ihminen ainakin. Tai tyhmä. Ap ei tässä mitenkään "erehtynyt sanomaan", vaan halusi vain provosoida heittämällä vittumaisen kommentin ilmaan.

ja erehdyt mainitsemaan että pidät itseäsi selviytyjänä ja hieman kyseenalaistat sitä että hoitoihin hakeudutaan joskus liian herkästi, niin kas kummaa, oletkin täysin paska ihminen? Tämä meni kiintoisaksi.

kolikon kääntöpuoli, osasto vahvuuteen sairastunut ja sairaudentunnoton. Pelko ja haavoittuvuus on piilotettu itseltä kokonaan ja tyypillistä on aggressiivisuus heikkoutta kohtaan, erityisesti heikkoutta osoittavia mielenterveysonglmaisia kohtaan. Seuratkaapa vaikka. Näitä tällaisia aloituksia tekee erittäin tyypillisesti juuri tällainen ihminen kuin ap.

Ap on kuitenkin sikäli oikeassa, että kaikki ihmiset "eivät kestä" elämää esim. silloin kuin se on kovin rankkaa. Näillä ihmisillä on olemassa esim. geeni, joka altistaa heidän aivokemiansa sekoamaan tilanteessa, jossa toinen selviää lievillä ongelmilla. Tuloksena voi olla esim. skitsofrenia. Eli kyllä, joidenkin ihmisten elimistö pettää, mutta kyse ei ole siitä, että ihminen olisi jotenkin ns. heikkoluonteinen, mitä ap ilmeisesti koittaa selittää. Kyse on vain siitä, että toisilla on suurempi alttius sairastua mielisairauteen kuin toisilla. Ja on kyllä vastenmielistä nähdä näitä ihmisen herkkyyttä ja jaksamiskyvyn rajallisuutta halveksuvia mukavahvojen, vaurioituneiden tyyppien kirjoituksia. Ihminen, joka halveksuu kaikkea inhimillistä, on sangen epämiellyttävä ihmisenä, ja tosiaan myös tunnekylmä mitä ilmeisimmin.

se on eri ihmiset reagoivat eri asioihin eri tavalla.

ei ole siinä mitä tapahtuu ja paljonko on vastoinkäymisiä, lapsuudessa ja myöhemminkin. Vaan siinä pystyykö esim. vaikeat asiat lapsuudessa käsittelemään ja OPPIIKO siinä samalla niiden käsittelyä.

on koko ajan niin paljon todennäköisempää on, että tulee sellaisia vaikeita asioita, joita lapsi ei pysty käsittelemään. Itse en ainakaan lapsena osanut käsitellä isäni joka viikonloppuisia ja jatkuvia sanomisia (siis montaa kertaa hoki, koko lapsuuden joka viikonloppu: "Tapan ensin teidät ja sitten itseni" "Tapan itseni" (söi jotain lääkkeitäkin, jotka kuvittelin olevan tappavia) ja myöskin äidille "tapan sut"

Sitten en oikein älyttömän hyvin osanu käsitellä isäni tekemää väkivaltaa äitiä ja veljeä (ja mua, mutta ei niin paljoa kohtaan).

En osanu käsitellä sitä, kun äitini kysyi minulta kun oli 5-vuotias, että haluaisiko, että hän eroaisi isästämme. En tietenkään halunut (vaikka tiesin kyllä jo millainen isäni on).

En usko, että kovin moni osaa noita käsitellä lapsena, käsitellä koskaan, ymmärtää. En oikein tiedä edes miten oikeasti joku insestiasia voidaan käsitellä. Olen ollut terapiassa, todennut näin on tapahtunut, se vaikuttaa mun käytöksessä näin ja näin ja ehkä se huono piirre käytöksessä häviää sitä kautta, kun tajuan mistä se tulee...

En usko, että kovin moni osaa noita käsitellä lapsena, käsitellä koskaan, ymmärtää. .

En suinkaan tarkoittanut sitä että lapsen pitäisi itse pystyä asioita käsittelemään ja että se lapsi joka ei pysty olisi jotenkin huono. Vaan että lapsi tarvitsee aina apua ja mallin joko vamhemmilta tai joltain muulta turvalliselta aikuiselta. Ja toiset lapset saa apua, toiset ei. Lisäksi vaikka olisikin turvallisia aikuisia, riittävän rankat asiat jättää joka tapauksessa jälkensä.

Ja tämä on sitten vain yksi esimerkki "miljoonien" joukossa: Jos lapsesta/nuoresta asti joutuu elämään pelon/huolen ilmapiirissä, niin onko ihme jos sitä joskus rupeaa siitä oireilemaan....????!!! Eikä tuloksena välttämättä ole "kuin" uupumus ja olen mielestäni päässyt tosi vähällä. Onneksi on lääkeet vaikka järkeäkin päässä. t. 34v.

tai mistä olet joutunut olemaan huolissasi?

jos sattuis joku tunnistamaan... Raotan hieman ulkopuolisia aiheuttajia: alkoholi, huumeet, väkivalta, kotiin tunkeutuminen ihme paikoista, jatkuvaa pelkoa ja varpaillaan oloa eli jonkinasteista turvallisuuden tunteen puutetta, mielenterveysongelmia, raskasta raatamista ja selviytymisyritystä. Kaiken rinnalla itsellä normaali elämän elämistä (ulospäin) kun en kaikkea pahuutta heti edes tajunnut kun mieli suojasi todella pitkään ja opiskelin sekä tein töitä yhtä aikaa. Kunianhimoa ollut, realistista. Eli olen pyrkinyt elämään itselleni, toivomaani elämää ja aika hyvin onnistunutkin. Kaikkeen vaan ei voi vaikuttaa. Yrittää aina voi ja pitääkin.

jos ylikuormitus lyö päälle oikein kunnon manian? Mikä siinä olisi vahvan ihmisen reagointitapa. Jaksaisi vetää vaikka kuusi juoksulenkkiä päivässä ja endorfiinit eikun lisäisi vauhtia.



Mieleen tulvii toinen toistaan parempia ajatuksia joita toteuttaa minkä ehtii. Elämä syöksyy kierteellä täyteen kaaokseen ja siten tipahdetaan taivaasta. Ja koetetaan elää sitä todellisuutta jonka oma sairaudenalainen käyttäytyminen on saanut aikaan.



No joo, ehkä se menisi ohi jos istahtaisi sohvalle ja koettaisi oikein tietoisesti rauhoittua. Mitä siitä, vaikka aivot käy niin kierroksilla ettei pysty edes nukkumaan.



Musta olisi kiintoisaa jos ap saisi hetken elää tällaista todellisuutta. Voisi kunnioitus lääkkeitä kohtaan vähän kasvaa, kun näkisi, millaista inhimillistä kärsimystä niillä pystytään välttämään. Niistä voi oikeasti olla koko elämä kiinni.

En usko, että kovin moni osaa noita käsitellä lapsena, käsitellä koskaan, ymmärtää. .

En suinkaan tarkoittanut sitä että lapsen pitäisi itse pystyä asioita käsittelemään ja että se lapsi joka ei pysty olisi jotenkin huono. Vaan että lapsi tarvitsee aina apua ja mallin joko vamhemmilta tai joltain muulta turvalliselta aikuiselta. Ja toiset lapset saa apua, toiset ei. Lisäksi vaikka olisikin turvallisia aikuisia, riittävän rankat asiat jättää joka tapauksessa jälkensä.

tukeutu muhun (tuosta erosta kysyminen). Tuntui ihan kuin olisimme olleet äidin kanssa symbioosissa kun olin lapsi (minä lohdutin äitiä, äiti minua) nyt tuntuu, että välillämme ei ole mitään. (en toki vihaa äitiä, koska näen häntä) mutta mitään rakkautta. Tuntuu kuin äiti ei rakastaisi minua, tai ei osaa sitä enää näyttää. Mutta myös isäni vaikuttaa siihen, että suhteemme on pilalla. Lapsuudenkodissa emme saaneet olla omia itseäimme (ei äiti, veli enkä mä) ja tässä on sitten lopputulos. sama

kiinni ja sellaisesta mitä ei tule ajatelleeksikaan. Kerran esim. tuli telkussa keskuteluohjelmassa väkivaltaisen skitsofreenikon tyttärestä, joka oli pärjännyt elämässä suht. ok. Hän kertoi miten meni sisarensa kanssa "aina" naapuriin turvaan kun äiti kävi väkivaltaiseksi ja puukon kanssa kimppuun tai jotain vastaavaa. Mutta entä jos ei ole mitään paikkaa mihin mennä turvaan? Sitten taas luin toisesta, selkeämmin lapsuuden vaurioittamasta, joka meni yksin väkivaltaista isäpuoltaan karkuun ullakolle ja piiloutui kauhuissaan vaatekasaan. Että miten erilainen kokemus näille kahdelle jäi vakavasta väkivallan uhasta.

'sairaudet' ei välttämättä ole sairauksia, vaan ihmiset ei yksinkertaisesti kestä elämää. Sit haetaan mömmöjä jotta jaksetaan ihan normaaleja juttuja. En siis väitä että aina olis näin.

Hänhän sanoo etteivät sairaudet VÄLTTÄMÄTTÄ ole sairauksia

ja lopuksi vielä ettei väitä että aina olis näin.

Itse en löytänyt tuosta mitään erityisempää heikkojen halveksuntaa tai lääkkeiden totaalista tuomitsemista.

äiti lohdutti, mutta toisaalta väärällä tavalla tukeutu muhun (tuosta erosta kysyminen). Tuntui ihan kuin olisimme olleet äidin kanssa symbioosissa kun olin lapsi (minä lohdutin äitiä, äiti minua)

mielenterveysongelmainen, yksi pahinmpia. Ei tällainen aikuinen ole lapselle oikeasti turvallinen aikuinen, kaikkea muuta.

Ja tämä on sitten vain yksi esimerkki "miljoonien" joukossa: Jos lapsesta/nuoresta asti joutuu elämään pelon/huolen ilmapiirissä, niin onko ihme jos sitä joskus rupeaa siitä oireilemaan....????!!! Eikä tuloksena välttämättä ole "kuin" uupumus ja olen mielestäni päässyt tosi vähällä. Onneksi on lääkeet vaikka järkeäkin päässä. t. 34v.

tai mistä olet joutunut olemaan huolissasi?

jos sattuis joku tunnistamaan... Raotan hieman ulkopuolisia aiheuttajia: alkoholi, huumeet, väkivalta, kotiin tunkeutuminen ihme paikoista, jatkuvaa pelkoa ja varpaillaan oloa eli jonkinasteista turvallisuuden tunteen puutetta, mielenterveysongelmia, raskasta raatamista ja selviytymisyritystä. Kaiken rinnalla itsellä normaali elämän elämistä (ulospäin) kun en kaikkea pahuutta heti edes tajunnut kun mieli suojasi todella pitkään ja opiskelin sekä tein töitä yhtä aikaa. Kunianhimoa ollut, realistista. Eli olen pyrkinyt elämään itselleni, toivomaani elämää ja aika hyvin onnistunutkin. Kaikkeen vaan ei voi vaikuttaa. Yrittää aina voi ja pitääkin.

onneksi saanut lapsea tukea, vaikka pelkoa ja huolta on ollut (halusin oikeastaan siksi kysyä, kun mietin tuleeko ihan mistä tahansa pelosta/huoltesta pipiks...esim. mietin onko meideän lapsi saanut liikaa kuulla vanhempiensa taloushuolia).

Niin aikuisena kävin terapiassa (3 v psykodynaaminen), mutta loppujen lopuksi olen tullut siihen lopputulokseen, että haluan jättää menneisyyden taakse ja elää omaa elämääni! (Tai voihan se olla, että se terapia on juuri saanut aikaan tämän, mutta mitään syvällistä valaistumista en ole kokenut) Ehkä olen sitten ehtinyt käsitellä ne asiat tai jotain, kun en halua ainakaan miettiä niitä asioita. Joitakin juttuja itsestäni kyllä tunnistan heti lapsuuden aikaan saamaksi.

Toisaalta vieläkin on jotain niin uskomatonta mun vanhempien välillä ja otan siitä vieläkin itseeni (syyllisyyttä tai jotain), vaikka asia ei mulle kuulu. Eli valotan vähän tätä: Isäni on ihan sairaanloisen mustasukkainen, hän alkaa epäilemään äitini olleen vaikka missä, jos hän on esim. meidän luona kylässä -> ei tee kamalasti mieli kutsua äitiä tänne, toisaalta tekee kun tietää, että äidin on paljon parempi täällä. Ristiriitaista. Äiti ei uskalla sitten erota (isä on saanut sen verran sen manipuoloitua, toisaalta kyllä mun isältä se tappaminenkin onnistuisi, jos äiti karkaisi.)