Lue keskustelun säännöt.
Olen sarkastinen, tuomitseva ja ylimielinen - haluan muuttua!
13.06.2010 |
Luin jostain, että sellaiset käyttäytymispiirteet kuin tuomitsevuus, ylimielisyys ja sarkasmi ovat merkki persoonallisuuden egon voimakkuudesta. Siis että Minä ei ole kehittynyt riittävästi vaan itseään pönkittävät piirteet ovat voimakkaat. Tunnistan nämä itsestäni, enkä haluaisi olla tällainen. Ajattelen negatiivisesti muista ihmisistä enkä voi suhtautua useisiinkaan ihmisiin vilpittömästi, vaan jotenkin kategorioin heidät, että tuo on fiksu ja tuon hyväksyn, mutta tuo on yksinkertainen, enkä siedä häntä. Ajattelen monesti että olen jotenkin parempi kuin muut, että "ymmärrän maailmaa" enemmän kuin toiset. Vaikutan ulospäin ehkä itsevarmalta, mutta totuus on että olen kauhean itsekriittinen ja mietin jatkuvasti miten käyttäydyn ja toimin. Minua kunnioitetaan, mutta minusta ei pidetä. Etenkin työpaikalla tai piireissä, jossa minut tunnetaan mutta ei oikeasti tunneta. Läheisille ihmisille olen avoin ja suvaitsevainen. Olisi paljon helpompi elää niin että antaisi kaikkien kukkien kukkia eikä olisi koko ajan tällainen kritiikki päällä. Sekä muita että itseä kohtaan! Miten tästä pääsee eteen päin?
Kommentit (30)
Mietin ja palaan asiaan. Taitaa minullakin olla tähän taipumusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tommy Hellsten on sanonut, että kun osoitat jotain sormella, niin kolme sormea osoittaa sinua.
Minäkin olin nuorempana tuollainen. Nyt, päälle nelikymppisenä voin todeta, että olen muuttunut. Mutta miten se tapahtui? Hmm.... Se lähti tuosta tiedostamisesta. Ja jokainen muutos kestää vähintään puoli vuotta, ja kun saa kiinni toisenlaisesta käyttäytymistä, niin joku päivä siitä tulee uusi tapa.
Yritän aina ajatella, että minä en ole aina oikeassa. Myös muut voivat olla oikeassa. Yritän ajatella, että jokainen ihminen katsoo elämää omista silmälaseistaan. Minä en tiedä, mikä on oikea tapa elää ja toimia, koska minä en ole Luoja. Myös muut voivat olla oikeassa. Yritän aina muistaa, että ihmiset ovat erilaiisa. Minä itse en ole sen oikeuden mitta, että vain minun laiseni olisivat aina oikeassa.
olen tuollainen, mutta suhtaudun samalla tavalla myös itseeni, joten mä vaikutan uloskinpäin epävarmalta. Ihmiset varmaan kuvittelee tämän takia, että olen tosi kiltti, enkä tee mitään pahaa koskaan, ja olen tasainen kuin viilipytty..mun kaltaiset ihmiset varmaan päätyy sarjamurhaajiksi.
Täällä hyvät sivut. Tiivistettynä idea on oman rikkinäisyyden kohtaamisessa, siitä Tommy Hellstenkin puhuu kirjoissaan.
Onnea matkaan, itsetuntemus ja oman historian (kipeänkin) kohtaaminen parantaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä todellakaan haluiaisi muuttua. Minulta on mennyt pitkään, että olen saavuttanut tämän tilan. Olen sitä mieltä, että ihan oikeasti minulla on parempi suhteellisuudentaju kuin useimmilla tuntemillani ihmisillä, ja vaikka ymmärrän hyvin, että joskus on pakko pokkuroida tyhmempiensä edessä, en tee sitä enää automaattisesti enkä mielelläni. Minusta tämä on juuri kypsyyttä ja aikuisuutta, eikä mitään sellaista mistä pitäisi päästä eroon.
Nuorempana olin sitä mieltä, että antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, mutta Siperia on opettanut, että on parempi kitkeä rikkaruohot ainakin omasta kasvimaasta.
ja kärsin siitä joskus kovastikin, mutta elämänkokemus ja omat virheet ovat hioneet pahimmat särmät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelliselle kirjoittajalle sen verran, että kuulostaa pahasti siltä, että olet jonkinlaisen grandiositeettiharhan vallassa. Ei toisten ihmisten ymmärtäminen tarkoita sitä, että pitäisi pokkuroida. Ja se, että pidät itseäsi esim. suhteellisuudentajuisempana kuin toiset, saattaa - yllätys yllätys - johtuakin siitä, ettet ymmärrä heitä ja heidän vaikuttimiaan.
Mutta varsinaiseen asiaan. Mä oon tehnyt aika paljon töitä sen eteen, etten ajattelisi negatiivisesti ja kyynisesti, ja se on onnistunut sillä, että ajattelen mieluummin positiivisia kuin negatiivisia asioita. Vaikka elämä olisi perseestä, yritän myös nauttia. Vaikka olisin masentunut, pyrin myös iloitsemaan pienistä asioista.
Mä olen sitä mieltä, että negatiivinen ajattelu synnyttää negatiivista ajattelua. Tunteet ovat vain tunteita, niiden valtaan ei tarvitse antautua. Suosittelen edes pintapuolista tutustumista zen-buddhalaiseen filosofiaan; siinä puhutaan juuri tästä.
Edelliselle kirjoittajalle sen verran, että kuulostaa pahasti siltä, että olet jonkinlaisen grandiositeettiharhan vallassa. Ei toisten ihmisten ymmärtäminen tarkoita sitä, että pitäisi pokkuroida. Ja se, että pidät itseäsi esim. suhteellisuudentajuisempana kuin toiset, saattaa - yllätys yllätys - johtuakin siitä, ettet ymmärrä heitä ja heidän vaikuttimiaan.
En kärsi suuruudenhulluudesta, päinvastoin. Olen tyytyväinen omaan elämääni juuri tällaisena kuin se on. Silti joskus on pakko työssä mielistellä ihmisiä, joihin suhtaudun kyynisesti. Ja en todellakaan ymmärrä heidän vaikuttimiaan. Yritän silti, mutta on tilanteita, joissa esim. kiusanteolle (itseen ja muihin kohdistuvalle) on vaikea löytää oikeutettua vaikutinta.
Ja kuten sanottu, on täydellistä harhaa kuvitella, että elämä muuttuu autuaalliseksi jos vaan jaksaa aina ajatella positiivisesti. Minäkin olin joskus tuon harhan vallassa, ja voi sitä ylipirteyttä ja maailmojasyleilevää typeryyttä! Elämä on. Joskus se on kivaa ja joskus ei, mutta tunteensa pitää tuntea rohkeasti, koska jos yrität päässäsi kääntää mustan valkeaksi, saat varmasti katua myöhemmin.
Kärttyisyys kunniaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kuten sanottu, on täydellistä harhaa kuvitella, että elämä muuttuu autuaalliseksi jos vaan jaksaa aina ajatella positiivisesti. Minäkin olin joskus tuon harhan vallassa, ja voi sitä ylipirteyttä ja maailmojasyleilevää typeryyttä! Elämä on. Joskus se on kivaa ja joskus ei, mutta tunteensa pitää tuntea rohkeasti, koska jos yrität päässäsi kääntää mustan valkeaksi, saat varmasti katua myöhemmin.
Kärttyisyys kunniaan!
"ylipirteyttä ja maailmojasyleilevää typeryyttä", en ollenkaan. Mä olen kärsinyt vuosia vakavasta masennuksesta (nykyään en ole jatkuvasti masentunut, vaan kausittain), ja voin kertoa, että positiivinen ajattelu on auttanut mua huomattavasti. Siis se, että vaikka suurin osa asioista mun elämässä on päin vittua, mä voin nauttia jostain pienestä asiasta. Ts. en estä sen muun elämän tulla mun ja onnen väliin.
Mä olen sitä mieltä, että kärttyisyys synnyttää kärttyisyyttä, ja ilo synnyttää iloa. Onkohan sattumaa, että mä en juuri koskaan saa huonoa palvelua? Toisaalta en myöskään vello siinä, jos huonoa palvelua tulee. Mä annan mennä sen niin kuin vesi hanhen selästä.
Mun mies taas on pessimisti, ja voin kertoa, että elämä on hänelle huomattavasti vaikeampaa kuin mulle. Mun eiu tarvitse suhtautua esim. työasioihin ja muuhun maailmaan kaunaisesti, koska olen päättänyt, etten anna sellaisten juttujen pilata elämääni - miksi antaisin? Kun mulla on sellaisia päiviä, etten pysty olemaan, kun ahdistus on niin vitun kova, miksi en sitten ottaisi kaikkea irti niistä päivistä, kun ei ahdista?
Mutta kukin tyylillään. Mä en kaipaa lisää negatiivisuutta elämääni, sitä on siinä tarpeeksi. Mä yritän päästä elämässä sellaiseen olotilaan, etten eläisi tunteideni orjana. Hitaasti hyvä tulee.
mutta näemme sen vain eri tavalla. Minä en ole koskaan ollut masentunut, enkä vello ikävissä tunteissa, mutten myöskään yritä kieltää niitä. Tietty kyynisyys ja jopa tuomitsevuus on täysin tervettä - ei kaikkea tarvitse uskoa eikä hyväksyä. Eri asia on jos ihminen ei osaa suhtautua positiivisesti silloinkaan kun siihen olisi hyvä syy.
Oman kieltämättä rajallisen elämänkokemukseni perusteella olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat enimmäkseen turhantärkeitä, huumorintajuttomia omaan napaan tuijottajia, mutta entäs sitten? Onneksi minun ei tarvitse olla, ja saanhan monet hyvät naurut pahimpien paskantärkeilijöiden kustannuksella, joten tilanne on win-win.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen tuollainen, mutta suhtaudun samalla tavalla myös itseeni, joten mä vaikutan uloskinpäin epävarmalta. Ihmiset varmaan kuvittelee tämän takia, että olen tosi kiltti, enkä tee mitään pahaa koskaan, ja olen tasainen kuin viilipytty..mun kaltaiset ihmiset varmaan päätyy sarjamurhaajiksi.
Ulospäin vaikutan kiltiltä ja epävarmalta, yhteistyökykyiseltä ja sopeutuvalta, oikea unelmaihminen toisaalta, mutta sisimmässäni tunnen kuin ap, en todellakaan ole hyvä ihminen.
Kyllä minun tuntemani ihmiset ovat enimmäkseen hauskoja ja fiksuja, ja pyrkivät hyvään. Välillä outoihin tyyppeihin tietysti joutuu törmäämään, mutta harvemmin. Oletko nyt ihan varma, ettet liioittele?
ihmiset ovat enimmäkseen turhantärkeitä, huumorintajuttomia omaan napaan tuijottajia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi sietää, jos ihmiset tekee asiat eri lailla kuin minä. Vain minun tapani on oikea! Samoin erilaiset ihmiset ärsyttää, väärät mielipiteet jne. En haluaisi olla ihan näin jyrkkä, mutta milläs muutun...
Vaan lähinnä sellaiset ihmiset, joiden kanssa joutuu olemaan tekemisissä muun kuin sosiaalisen kanssakäymisen merkeissä. Ja mitä paremmin ihmiset tuntee, sitä mukavampia he tietenkin ovat, koska eivät enää halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Mutta jos mietin esim. puolituttuja ja varsinkin työasioissa puolitutuiksi jääviä ihmisiä, kyllä heistä suuri osa käyttäytyy erittäin ihmeellisesti ja ovat aika täynnä itseään. Kauheaa esittämistä havaitsee jopa hiekkalaatikolla ja työporukoissa. Liekö tämä suomalainen ilmiö, sillä olen ollut havaitsevinani, ettei pönötys ja tärkeily ole aivan yhtä korkealle priorisoitu kaikkialla, ja puolitututkin voivat siten käyttäytyä miellyttävämmin.
Jos oppisi unohtamaan oman egonsa - sen että on aina itse oikeassa ja tietää kaiken paremmin kuin muut, unohtamaan oman ylpeyden ja olemaan välittämättä siitä mitä muut sanovat ja miten käyttäytyvät (välillä loukkaavastikin, tai niin että sen tulkitsee loukkaavaksi vaikka ei sitä olekaan), elämä olisi paljon helpompaa. Ego on haitaksi myös parisuhteelle. Ihmiset kiinnostuvat ja pitävät ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita Heistä. Minulle on vain niin kovin vaikeaa esittää olevani kiinnostunut muista ihmisistä, kun en oikeasti ole! Minua ei kiinnosta tippaakaan asiat mitä työkaverit puhuvat itsestään, lapsistaan tai minulle ei-tärkeistä asioista. Turhaudun ja tylsistyn, siksi käännän keskustelut aina asioihin jotka kiinnostavat Minua. Ego taas.
on, että on monta totuutta. On niin monta tapaa elää ja ajatella, kuin on ihmisiä. Miksi joku olisi toista tärkeämpi? Ja onko sillä mitään merkitystä.
Yksi hyvä tapa päästä asiassa eteenpäin, voisi olla omien ajatusten ja tuteiden kuunteleminen ja huomioiminen tavallaan kuin ulkopuolisen tarkkailijan roolista. Eli "ahaa, nyt minulle herää tällaisia ajtuksia/tunteita". Kuuntelet itseäsi, mutta et arvostele tai tuomitse itseäsi tai ajatuksiasi. annat niiden tulla ja mennä, etkä tartu niihin.
Toinen juttu, mikä minulla on, on uteliaisuus ja kiinnostus muista ihmisistä ja heidän sisimmistä tarkoitusperistään. Ihmettelen ja olen kiinnostunut, miksi juuri tämä ihminen ajatelee tai toimiin juuri niin kuin tekee. Mitä opittavaa minulla voisi olla häneltä. Kun oppii lisäksi sallivuutta itseä kohtaan pystyy hyväksymään muutkin. kaikki tekevät virheitä, täydelliset ihmiset ovat kuollettavan tylsiä ja haavoituvuus ja rikkinäisyys tekee usein ihmisestä sisältä kauniin (ei aina, jos katkeroituu).
olen niin hyvä teeskentelijä, että minusta kyllä pidetään. Mutta itse koen ihmissuhteen vaikeina (vaikkei moni sitä uskoisikaan) juuri kriittisyyteni takia. Vanhat ystäväni hyväksyn virheineen, mutta esim. miehen ystävät / sukulaiset eivät mene seulani läpi, mikä surettaa minua, koska en haluaisi pilalta lasteni mahdollisuuksi hyviin sukulaissuhteisiin, kuten äitini minulta pilasi.
http://www.healingeagle.net/indexfi.html Täällä hyvät sivut. Tiivistettynä idea on oman rikkinäisyyden kohtaamisessa, siitä Tommy Hellstenkin puhuu kirjoissaan. Onnea matkaan, itsetuntemus ja oman historian (kipeänkin) kohtaaminen parantaa!
Kiva että joku muukin on löytänyt yllämainitut sivut. Tommy Hellsten tosiaan puhuu samaa asiaa (ja kaikki muuutkin), mutta tämä "Kotkansydän" kertoo kerrankin konkreettisesti, joskin monisanaisesti, mitä tehdä. Suosittelen lämpimästi. Kirjoitus muistamisesta on hyvä lähtökohta. Ja Pois tuskasta -tekstit. Hän opettaa kädestä pitäen miten opetellaan kuuntelemaan itseä, hyväksymään, avaamaan traumaattinen muisti, käsittelemään asiat pois, suremaan. Sopii erityisen hyvin pahasti mielenterveysongelmaisille, joitten pitää aloittaa ihan alusta itsensä kanssa.
Se mistä Kotkansydän kirjoittaa, todella toimii, mutta ei ole helppo tie. Koska sitten tosiaan joutuu vastakkain menneisyytensä kanssa ja joutuu käymään läpi sen tuskamäärän joka psyyken syövereihin on varastoitu. Prosessi on raskas, mutta äärimmäisen palkitseva.
mutta olen kanssasi samassa veneessä. Kuulisin mielelläni myös vinkkejä.