Enkelipoikamme...
Toistamiseen...ei ihan vielä ole tämän koneenkäyttö hallinnassa...
Tuli tarve kirjoittaa jonnekin meidän enkelistämme.
Äitienpäivälahjaksi saimme ihanan pojan, kolmannen. Synnytys meni hyvin ja oli ihanaa saada vauva maailmaan, jota niin hartaasti olimme odottaneet. Vauva hengitti hieman raskaasti ja oli väriltään sininen joten päädyttiin viemään hänet yliopistolliseen. Isä meni omalla autolla perässä ja minut siirrettiin päivän mittaan. Osastolle kirjautumisen jälkeen kiirehdin teholle jossa vauvamme oli ja siellä hän oli hengityskoneeseen kiinnitettynä. Niin pieni ja suloinen poikamme. Kovasti odotimme milloin hänet irroitettaisiin koneesta koska meille oli alustavasti niin sanottu että iltapäivällä varmaankin otetaan irti. Mutta lääkäri halusikin jutella vauvastamme. Hän olisi vakavasti sairas. Tuntui kuin maa olisi vajonnut altamme pois....jalat olivat yhtä puuroa ja koko kehoni huusi miksi? Vauva piti kastaa ja niin kutsuimme sukulaiset teholle sekä vauvamme kummit ja onneksemme saimme tutun papin kastamaan. Enkelipoikamme.
Kahden viikon sairaalassa olon jälkeen pääsimme kotiin koska olimme niin halunneet. Tehohoitoa hänelle ei enää annettu, joten halusimme hänet kotiin ja elää ns. normaalia vauvan elämää, tietenkin hänen ehdoillaan. Ruuat meni nenämahaletkusta, kuten myös lääkkeet.
Neljä viikkoa hän taisteli kunnes voimat loppuivat. Hän nukkui sylissämme kotonamme pois. Nyt hän on enkeli. Meillä on suuri suru ja välillä tuntuu että seinät kaatuvat päälle. Vartaloni ja mieleni huutaa vauvaa koska kaikki asiat muistuttavat siitä. Onneksi saimme nauttia niistä kaikista kuudesta viikosta jotka luoja meille loi. Hänen pörröinen tukkansa ja vauvan suloinen tuoksu leijailee mielessäni vieläkin...Ikävä.
Kommentit (71)
Paljon ketjuusi olen kirjoitellut. Kuukausia on kulunut vauvanne kuolemasta. Ja nyt teillekkin on tulossa vauva:)
Ihana kuulla, että tekin uskalsitte antaa uudelle elämälle tilaisuuden:))
Näin se elämä vie surusta huolimatta eteenpäin, näin on tarkoitettu.
Viimeksi kun kirjoitin itse odotin vauvaa Enkeli Poikamme kuoleman jälkeen.
Raskaus oli henkisesti todella vaikea ja raskas.Fyysisesti voin mitä mainioimmin. Selvisin siitä mahtavan neuvola ja äitiyspoli toiminnan tuella.
Tammikuun lopulla synnytykseni käynnistettiin, juuri noitten pelkojen vuoksi. Pelkäsin että menetän vauvani ennen kuin hän kerkeää edes syntyä. Toisaalta tiesin vauvan olevan kunnossa.
Mutta lääkäreitten kanssa puhuttuani päätettiin synnytys käynnistää vähän ennen la:ta
Synnytys sujui odotettua helpommin tuolla henkisellä puolella. Kuin ihmeen kaupalla pystyin nauttimaan synnytyksestä ja mitään pelkoja ei ollut:)!
Ihanainen vauvamme syntyi muutamassa tunnissa tuoden mukanaan iloa ja pelkoa.
Vauvamme joutui keskolaan kuten Enkeli-veljensä. Eri syistä kylläkin. Tunteet myllersi ja pelot oli hirveät palata paikkaan jossa edellisen vauvan oli menettäny.
Siellä jouduin käymään läpi uudelleen poikamme kuoleman, varmasti kaikessa karmeudessaan se auttoi minua selvittämään suruani eteenpäin. (näin ja kuulin toisen vauva hädän, oma vauvani tiukasti sylissäni. Näin myös toisten vanhempien pelon, tuskan ja surun tietäen justiinsa miltä tuntuu.)
Viikossa päästiin kotiin ja sairaalasta tulon jälkeen mieleni on ollut todella onnellinen. Pelot kuolemasta on väistyny ja nautimme koko perhe uudesta tulokkaastamme.
Enkeli vauvamme kuolemasta tuli elokuussa 2 vuotta. Suru kulkee mukana muuttuneena. Edelleen ei mene päivääkään ettenkö poikaani mieti! Välillä jokin asia laukaisee hirveän tuskan ja ikävän vieläkin.
Mutta elämä jatkuu suru-hetkistä huolimatta.
Siitä pitää siskokset 4.v ja 7kk 3vko huolen kovalla menollaan:)
Voimia sinulle odotukseen ja synnytykseen sekä senjälkeiseen elämään! Toivon sydämestäni, että teillekkin annetaan tälläkertaa terve vauva:)
Meillä mietitään uskalletaanko antaa vielä uudelle vauvalle mahdollisuus vai olemmeko onnellisia näistä kolmesta, kahdesta terveestä ja yhdestä Enkelistä..aika näyttää.
Halauksin Vell@
Olen ajatellut sinua useasti ja miettinyt miten sinun tämä raskaus meni ja muutenkin olet ollut ajatuksissani.
Minullekin tämä raskaus on tietenkin iloinen ja onnellinen asia, mutta kyllä tämä erilaisissa peloissa ja sekaisin ajatuksin myös menee...välillä huolet unohtuvat, mutta sitten taas tupsahtavat mieleen mitä rankemmin. Neuvola on toiminut myös minun kohdallani todella ihanasti ja olen saanut kaiken tuen ja avun mitä olen tarvinnut sekä on tarjottu myös " lisäapua" . On annettu myös se mahdollisuus että jos tulee vain sellainen tunne että haluan mennä ultraan " tarkistuttamaan" tilannetta niin pääsen. Toki lähetteen kautta, mutta kuitenkin. Ja koska myös minua on synnytys alkanut pelottamaan sain lähetteen pelkopolille. Vielä ei ole aikaa tullut, mutta sitä odotellessa. Enkelipoikamme synnytys oli helppo ja nopea, mutta silti minua kalvaa jokin ja pelottaa jos kaikki ei menekään hyvin. En osaa edes kunnolla selittää mikä minua siinä pelottaa.
Kiva kuulla että teillä on mennyt kaikki ihan hyvin, alku säikäytyksen jälkeen. Teho osasto on surun ja onnen sekasortola, siellä tapahtuu surullisia asioita, mutta onneksi myös onnellisia loppuja. He tekevät arvokasta työtä.
Oikein touhukasta sykyä teille ja halauksia sekä voimia!
Terv. elmersson
Ent. Vell@ nykyinen Ipan@ täällä kyseleepi teidän perheen kuulumisia, mitä teille kuuluu heinäkuussa 2007?
Ei sitä ihminen ymmärrä miksi tällaisia murheita joillekin annetaan. Toivon teille kaikille lapsensa menettäneille hirveästi voimia ja lohtua jokaiseen arkipäivään.
Monta kertaa on pitänyt kirjoitella, mutta jotensakkin en vain ole saanut aikaiseksi. Tämän hetkisiin kuulumisiin....
Tuossa lattialla touhuaa juuri eilen 8 kuukautta täyttänyt tyttövauva. Ihana sellainen. Aloin maaliskuussa 2006 odottamaan tätä meidän neljättä lapsostamme. Ajattelin etten stressaa enkä panikoi tätä raskautta, mutta kun taustalla oli enkelipoikamme kuolema, odotus ei tosiaankaan ollutkaan niin leppoisa kuin ajattelin. Eikä sitä sitten kyllä helpottanut sekään että yksi ultraava lääkäri meni sanomaan ettei munuaisissa olisi kaikki hyvin ja liityisi downin syndroomaan. Lapsen kuoleman pelko iski jälleen. Kontrolleissa lääkärit vakuuttivat ettei mitään ole, mutta takaraivossa oli kokoajan huoli ettei kaikki ole hyvin. Synnytykseen saakka. Myös tuleva synnytys pelotti, edellinen oli niin raju.
Kun joulukuun alku koitti, oli meillä muutto edessä toiselle paikkakunnalle johon olimme rakentaneet talon. Pikkujouluista lähdimme ajamaan klo 23 kohti etelää, koska supisteli sen verran. Yöllä olimme sairaalassa, mutta vasta sunnuntai päivällä prinsessamme syntyi, samoihin aikoihin kun muuttokuormamme saapui talolle. Lapsi on onneksi terve.
Poikamme kuolema on ajatuksissani joka päivä, mutta kuten joku on sanonut, niin suru muuttaa muotoaan. Olen onnellinen näistä kaikista lapsista jotka meille on suotu.
Mitä sinulle Ipan@ kuuluu?
Tämä pallero alkaa vaatimaan äänen sävyllään puuroa, joten pitää mennä. Toivotan kaikille jaksamisia, uskoa ja toivoa.
terveisin elmersson
Kaikille, joilla on Enkeli-lapsi
Meidän pienokaisemme muuttui Enkeleiksi jo alkuraskaudessa (7+1, toisesta IVF-punktiosta), joten en missään määrin osaa kuvitella, miltä tuntuu menettää synnytetty lapsi ja / tai sylissä pidetty lapsi. Otan osa suruunne ja toivoin teille voimia ja Taivaan Isän siunausta.
Kirjoitan tänne siksi(kin), että en voi käsittää terveydenhuolloin suhtautumista keskenmenoihin tai vastasyntyneiden lasten kuolemiin ja varsinkaan siihen, miten he suhtautuvat lapsensa menettäneiden vanhempien suruun. Miten suuri osa lääkäreistä voi olla niin tunteettomia?!
Itse olin keskenmenosta s-lomalla 3 viikkoa, kun pidin puoleni. Mutta kyllä sairaslomaa sai " anoa" . Sanoinkin yhdelle lääkärille, että on uskomatonta kun tässä tilanteessa ( sain vielä kohtu- ja munasarjatulehduksen) pitää anoa sairaslomaa. Kukaan ei selviä keskenmenosta muutamassa päivässä tai viikossa, saati tällaisessa tilanteessa. Miksi tässä asiassa s-loman kanssa pihdataan!!
On ehkä totta, että joillekin työ toimii terapiana. Itse olen kyllä eri mieltä. Mielestäni kaikkien pitäisi ja pitäisi saada työstää tuo asia heti rauhassa. Eihän asia ole ohi viikoissa, eikä kuukausissa eikä sitä ikinä unohda, mutta tarkoitan, että jokaiselle pitäisi antaa mahdollisuus keskittyä iteensä.
Meidän keskenmenosta on kuukausi. Kunhan tässä vielä voimia keräilen, aioin alkaa tehdä jotain sen eteen, että terveydenhuollon hoitohenkilökuntaa herätellään ja rajusti tähän asiaan liittyen.
Yrittäkää jaksaa pitää puolenne ja olkaa kotona niin kauan kun siltä tuntuu. Suruun ei kuitekaan saa jäädä kellumaan, joten apua kannattaa hankkia ajoissa. Apu ei toki poissulje sairalsoman tarvetta! Vaikka jotkut idiootit lääkärit sitä mieltä tuntuvat olevankin...
Voimia teille.
Vehnis
Lämmintä joulua ja muistojen tuomaa lohtua kaikille menetyksiä kokeneille.
Eipä tässä paljon osaa muuta sanoa. Itselläni ei ole vastaavia kokemuksia. Voin vaan yrittää tietää miltä se tuntuu. En ihan kaikkia kirjoituksia lukenut, mutta muutamia ja sitten muistin taas sen murhaajaäidin jutun. Miksi toiset jotka niin odottavat sitä lasta ja ovat valmiita tekemään kaikkensa sen eteen niin menettävät sen ja sitten on tuollaisia äitejä joille suodaan lapsia jumalan lahjoja ja sitten hän polttaa ne. Kyllä se on niin väärin!
tuli tasan kolme kuukautta poikamme kuolemasta. Eilen kävimme viemässä kukkakimpun ja juttelemassa haudalla, enkelillemme. Koko hautausmaalla paloi vain kaksi kynttilää, meillä ja jollakin toisella. Oli jotenkin lämmittävää ja hyvin koskettavaa.
Isoveljet ovat kovin tänään kyselleet vauvastamme ja miksi oli niin pipi ettei jaksanut. Vanhempi sanoikin että äitin pitää syödä paljon että kasvaa iso vatsa ja sieltä tulee vauva..
Pientä pörröpäätä kovasti kaivaten...
Olen lukenut tämän viestiketjun jo moneen kertaan ja lähettänyt mielessäni voimaa ja rukouksia puoleesi. En vain kertakaikkiaan ole saanut voimia rekisteröityä ja vastata aiemmin. Sanoja on niin vähän. Olen itsekin menettänyt pienen kaksiviikkoisen tyttöni. Siitä on nyt jo kolme ja puoli vuotta aikaa. Suru ja ikävä on vieläkin suuri ja lukiessani viestejäsi olen elänyt mukana ja käynyt taas yhä uudellen läpi sitä raskainta surun aikaa heti menetyksen jälkeen.
Meidän vauvamme kuoli kotona täysin yllättäen. Vasta ruumiinavauksessa selvisi syy: sydänvika, aortan ahtauma. Vauvan kuollessa olimme koko perhe koolla. Suunnaton onni ja ilo pienestä tytöstämme, odotetusta ja rakastetusta tyttärestä ja pikkusiskosta muuttui silmänräpäyksessä äärettömäksi suruksi ja ikäväksi. Äitinä surin lastani ja äitinä surin lasteni surua.
Me olemme päässeet eteenpäin, rakentaneet elämäämme ja luottamustamme siihen uudelleen, hitaasti, vaivalloisesti, yksi askel eteenpäin ja kaksi taakse, kaksi eteenpäin ja yksi taas taaksepäin. Mutta olemme selvinneet päivä kerrallaan, oppineet elämään surun ja ikävän kanssa, oppineet iloitsemaan siitä huolimatta.
Sinulla, elmersson, on pitkä matka edessäsi, mutta et ole yksin. Meitä ei ole vain paljon meitä lapsen menettäneitä, vaan meitä on paljon, jotka haluamme yhdessä kantaa juuri sinunkin suruasi.
Oma lapseni kuoli 4 vuotta sitten kohtuun. Tahtoisin niin sanoa kuinka paljon kaipaan. Osaan arvostaa kahta elossa olevaa lastani, mutta pelkään todella paljon että hekin menehtyvät.
Minulla on samanmoisia tunteita. Käyn päivittäin tällä palstalla lukemassa kirjoituksia ja tätä " omaani" ja olisi välillä paljonkin sanottavaa, kysyttävää, mutta en vain kertakaikkiaan jaksa kirjoittaa; selailen vaan. Poikamme kuolemasta tulee taas yksi kuukausi lisää keskiviikkona. On tämä vaan raskasta.. Välillä on hieman valoisimpia päiviä, mutta nyt kun mieheni on taas työreisulla ja olen yksin lasten kanssa kotona ikävä on suurempi. On jotenkin turvallisempaa olla kotona kun mieskin on täällä.. Olen suruni kanssa täällä aina silloin yksin.
Hautakiviä olen nyt katsastellut ja tarjouksia pyydellyt. On sekin aikamoista hommaa. Tuntuu kuin jotain sohvaa ostaisi, vertaillaan materiaaleja ym.ym. Soittelevat perään ja tyrkyttävät oikein omaansa. Tuntuu ettei missään asiassa ole enää hienotunteisuutta. Varsinkaan lapsen kuolemassa joka on niin vaikea käsittää muutenkin. Sainpahjan taas purkaa sydäntäni. Toivon oikein paljon voimia sinullekin pikkuisesi vuoksi. Rukouksia teidänkin perheelle.
elmersson
minä valvon ja ihmettelen taas. Minulla on uni nykyään paennut ja huonoista nukutuista öistä on tullut vakio kun taas lapsemme kuoleman jälkeen kunnolla nukutut yöt voi laskea yhden käden sormilla..No kuulostaa niin pinnalliselta kaiken muun keskellä valittaa omaa nukkumattomuuttani mutta sen myötä tunteet on aina pinnassa ja väsymys vaivaa...
Tuntui helpottavalta huomata, että meitä on monta ja että netti on keksitty.
Minun esikoiseni, enkeli tyttöni oli kuollut kohtuun toukokuussa 2004 rv 34+.
Synnytin hänet ja saimme hyvästellä hänet ja siunata setänsä viereen.
Myöhemmin tuskan hieman helpotettua, mietin että " onneksi" hän oli jo kuollut, mietin sitä tuskan määrää, jos tyttö olisi elänyt muutaman hetken ja sitten nukkunut pois. En osaa kuvitellakkaan sitä tuskan määrää, mikä teillä on ketkä olette saanut pitää lapsenne vain hetken.
Itselläni oli tytön kuoleman jälkeen kova halu yrittää uutta vauvaa, ja tulinkin pian raskaaksi. En kyllä " odottanut" , en edes uskaltanut ajatella koko asiaa, pelkäsin koko ajan, että tämäkin viedään... Onneksi jouduin käymään aika tiheästi ultrassa ja jos itsekkin huolestuin liikkeiden määrästä sain mennä ultraan.
Kaikki meni hyvin ja ihana, terve poika näki päivänvalon vuosi tytön kuoleman jälkeen.
Poika on nyt iloinen taapero ja pikkukakkonen toivotettu tervetulleeksi, mutta...
Sain keskenmenon lokakuussa ´05 ja kohdunulkoinen raskaus joulukuussa ´05. Toinen munatorvi poistettiin leikkauksessa.
Epätodellinen olo, mutta toivotamme edelleen pikkukakkosen tervetulleeksi!
Voimia kaikille ja jaksakaa uskoa tulevaisuuteen, pienet säilyvät aina muistoissamme ja ovat mielissämme, vaikka lapsia saisi lisää.
Ainakin tiedän, että teitäkin muita raivostuttaa, kun ihmiset sanovat rupeavansa TEKEMÄÄN lapsia...
Me jos jotkut tiedämme mikä on totuus...
itku tuli lukiessa. Paljon paljon voimia teille!!!!! Jaksakaa kuitenkin rakastaa, se kantaa vaikeiden aikojen yli.
En oikein tiedä kuuluisiko minun osallistua tähän ketjuun. Tarve jakaa ajatuksia on kuitenkin suuri. Vielä en ole poikaani menettänyt, mutta jäljellä olevien päivien määrää ei kukaan kykene ennustamaan.
Olen siis 8kk:n ikäisen pojan äiti. Hänen syntymästään lähtien minulla on ollut outo tunne siitä, ettei hän ole oikeasti meillä. Tarkemmin sitä en osaa selittää. Vein pojan neuvolaan, heidän mielestään kaikki kunnossa. 4kk:n iässä alkoi ilmaantua oireita, joiden vuoksi sitten tutkittiin. Takana elämäni raskain kesä ja syksy. Muutama viikko sitten saimme diagnoosin, jonka mukaan keskimääräinen elinaika on vain 2 vuotta.
Rakastan poikaani ja yritän elää hänen kanssaan päivä kerrallaan. Nauttia pienistä hyvistä hetkistä. Yritän tallentaa mieleeni hänen hymynsä, ihonsa pehmeyden, vauvantuoksunsa, ruususuun...
Joka päivä mielessäni elää pelko hänen menettämisestään. Öisin herään kuuntelemaan hengittääkö hän varmasti. Aamuisin toivon, että meillä olisi ainakin tämä päivä aikaa. Voimia kaikille!
Minulla tuli sellainen autokauppatunne silloin hautaustoimistossa hautajaisia järjestellessä ja kiveä en sitten pystynyt miettimään todella pitkään aikaan. Mieheni mietti kiveä ja kyseli minunkin mielipidettä melko pian hautajaisten jälkeen, mutta lopulta päätimme antaa ajan kulua ja miettiä asiaa kaikessa rauhassa. Mies jätti minut siltä pohdinnalta rauhaan pitkäksi ajaksi, mutta otti itse selvää eri paikoista ja tavoista hankkia kivi haudalle. Sen hautaustoimiston kautta en halunnut kiveä ostaa, vaikka palvelua tarjottiinkin. Välillä minusta tuntui todella murheelliselta, ettei lapsemme haudalla ollut kiveä, vain se pieni valkoinen risti.
Lapsemme kuolemasta oli kulunut jo yli kaksi vuotta, kun vihdoin saimme aikaseksi yhdessä mennä kiveä valitsemaan. Mieheni oli löytänyt Siuntiosta kivenhakkaamon, jossa oli jo käynyt yksin katselemassa ja juttelemassa. Tämä on pieni perheyritys ja perhe on menettänyt joskus aiemmin oman lapsensa. Palvelu oli todella sydämellistä ja henkilökohtaista.
En tiedä missäpäin Suomea asut, mutta voin suositella tuota paikkaa, jos se vain on mahdollista.
Voimia elmersson!
Ja edelliselle kirjoittajalle samoin. Minä en edes voi kuvitella, kuinka vaikeaa elämä tuollaisessa tilanteessa on. Minun lapsenihan kuoli tysin yllättäen. Jo pelkkä pelko näitten muiden lasteni menettämisestä on ollut äärettömän vaikeaa, vaikka mitään välitöntä syytä pelkoon ei olekaan.
Mutta maailma on vaaroja täynnä. Tänäänkin lapseni tulivat koulusta kertoen koulukaverinsa joutuneen eilen liikenneonnettomuuteen ja loukkaantuneen vakavasti. Siksi minä eksyinkin taas tänne surupalstalle. Tulee aina oma suru pintaan, kun jotain tällaista tapahtuu. Ja tietenkin lapsenikin joutuvat omaa suruaan aina uudelleen käsittelemään. Kunpa heitäkin osaisi oikein tukea.
Anteeksi, että en paremmin osaa ilmaista itseäni, mutta ollaan tukena toisillemme.
Lämpimiä ajatuksia kaikille surun keskellä eläville.
oletteko liittyneet sivustoon (viesti 16)? sieltä saa hyvää vertaistukea saman kokeneilta! voimia teille, itseä pelottaa tuleva (saman juuri itse kokeneena), kun teidän " tilityksiä" lukee, meillä kaikki tuo vielä edessäpäin! onneksi mies tekee pelkästää päivävuoroa töissä 8-16, eikä työ ole kovin raskasta ja asumme kerrostalossa ettei talon kunnossapito yms. paina päälle!
Olo on taas tuollainen. En enää oikein tiedä mitä tekisin. Minulle on alkanut taas tulla raskaita aikoja, kertakaikkiaan kaikki asiat painaa mieltä. Olen kokoajan kiukkuisella päällä, ja poden siitä hyvin suurta huonoa omaatuntoa, koska tiedostan kokoajan tilanteeni, mutta silti toimin toisin miten mieleni sanoo....sekavaa tekstiä... Eli lyhykäisyydessään, poden huonoa oloa siitä kun olen kiukkuinen ja väsynyt vaikka haluaisin olla iloinen hyvä äiti....Mieskin sanoo että en tee muuta kuin kiukuttelen ja huudan. Mutta näinhän se on.
Olen vaan niin väsynyt. Mies on pääsääntöisesti aina töissä( kaukana kotoota) ja minä olen kotona lasten kanssa. Ja haluan ollakin. Toki tässä on ollut rankkoja aikoja, pojan kuolema, talon rakennus ja muutto ja nyt pihatöiden teko. Eli kaikki vapaa aika jota miehelläni on menee talohommeleissa. Muutimme siksi tälle seudulle, koska minun sukulaiset ja vanhempani asuvat täällä. Nyt olen jo alkanut katumaan tätä päätöstä, koska tunsin että siellä missä me ennen asuimme oli samanhenkisiä ihmisiä ( miehen ammatin vuoksi), samassa tilanteessa olevia ( miehet aina poissa) ja oli enemmän sitä tukea ja turvaa. En enää tiedä mikä olisi parasta. Onhan meillä ihana talo, ihanat lapset, mutta se tärkein eli tuki ja turva puuttuu...minun vanhempani eivät ole sellaisia että he tulkisivat tarjoamaan apua, eikä henkistä heikkoutta ole. Kuten ei myöskään mieheni puolella. Siellä ei voi edes ääneen sanoa että jokin olisi vialla.
Haluaisin mennä johonkin lepäämään, mutta en haluaisi jättää lapsia, varsinkaan pienintä jota vielä imetän. Olen jo alkanut ajatella että onko minulla jokin synnytyksen jälkeinen masennus. Lääkärissä kävin muiden asioiden tiimoilta ja verikokeessa oli viitteitä kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Voiko nämä kaikki olla viiitteitä siitä. Väsymys on se suurin. Pojan kuolemasta sti unet ovat ollee vähän niin ja näin. Taidan olla nukkunut yhden yön niin etten ole herännyt kertaakaan. TAvallinen yöni on sellainen että olen tunnin parin välein ylhäällä, horrostilassa. Menipä valitteluksi, mutta tunnen että täällä voin valittaa " rauhassa" eikä tarvitse miettiä mitä toiset nyt ajattelevat.
Toivon toisille hyvää syksyä ja toivoisin myös iloisia päiviä itsellenikin. Onneksi kuopuksemme, iloinen prinsessa saa minut nauramaan.
Me menetimme tyttäremme 03/06 rv29+6, kun vauva kuoli kohtuuni. Syynä oli nopeasti kehittyneen pre-eklampsian (raskausmyrkytys) aiheuttama istukan osittainen irtoaminen. Oman lapsen menettäminen, tapahtui se miten tai milloin hyvänsä, on kamalinta ja raskainta, mitä vanhemmalle voi tapahtua. Se on niin vastoin " elämän kiertokulkua ja lakia" . Eihän kukaan halua omaa lastaan saattaa hautaan, kyllä se on lastemme tehtävä saattaa meidät hautaan... Mutta aina se ei vain mene niin. Jostakin käsittämättömästä syystä.
Charlotte ja poika 1,3-v., enkelityttö 03/06 ja rv14+6