Enkelipoikamme...
Toistamiseen...ei ihan vielä ole tämän koneenkäyttö hallinnassa...
Tuli tarve kirjoittaa jonnekin meidän enkelistämme.
Äitienpäivälahjaksi saimme ihanan pojan, kolmannen. Synnytys meni hyvin ja oli ihanaa saada vauva maailmaan, jota niin hartaasti olimme odottaneet. Vauva hengitti hieman raskaasti ja oli väriltään sininen joten päädyttiin viemään hänet yliopistolliseen. Isä meni omalla autolla perässä ja minut siirrettiin päivän mittaan. Osastolle kirjautumisen jälkeen kiirehdin teholle jossa vauvamme oli ja siellä hän oli hengityskoneeseen kiinnitettynä. Niin pieni ja suloinen poikamme. Kovasti odotimme milloin hänet irroitettaisiin koneesta koska meille oli alustavasti niin sanottu että iltapäivällä varmaankin otetaan irti. Mutta lääkäri halusikin jutella vauvastamme. Hän olisi vakavasti sairas. Tuntui kuin maa olisi vajonnut altamme pois....jalat olivat yhtä puuroa ja koko kehoni huusi miksi? Vauva piti kastaa ja niin kutsuimme sukulaiset teholle sekä vauvamme kummit ja onneksemme saimme tutun papin kastamaan. Enkelipoikamme.
Kahden viikon sairaalassa olon jälkeen pääsimme kotiin koska olimme niin halunneet. Tehohoitoa hänelle ei enää annettu, joten halusimme hänet kotiin ja elää ns. normaalia vauvan elämää, tietenkin hänen ehdoillaan. Ruuat meni nenämahaletkusta, kuten myös lääkkeet.
Neljä viikkoa hän taisteli kunnes voimat loppuivat. Hän nukkui sylissämme kotonamme pois. Nyt hän on enkeli. Meillä on suuri suru ja välillä tuntuu että seinät kaatuvat päälle. Vartaloni ja mieleni huutaa vauvaa koska kaikki asiat muistuttavat siitä. Onneksi saimme nauttia niistä kaikista kuudesta viikosta jotka luoja meille loi. Hänen pörröinen tukkansa ja vauvan suloinen tuoksu leijailee mielessäni vieläkin...Ikävä.
Kommentit (71)
Ensin lämmin osanotto pienen poikanne menehtymisen johdosta.
Olen aiemmin lukenut koskettavan tarinanne. En vain jotenkin halunnut kirjoittaa etten vain pahoittaisi mieltäsi, mutta niin paljon samoja tuntemuksia kuin sinulla minullakin on, että nyt päätin vastata.
Meidän poikamme, toinen lapsi, syntyi helmikuussa. Alku oli hyvin kriittinen, mutta loppujenlopuksi poikamme selvisi hengissä.
Heti synnytyssalissa oli ensimmäinen elvytystilanne, sitten saman päivän aikana myöhemmin toinen. Hengityskoneessa oli n. 2kk, myös hätätrakeostoma (henkitorviavanne) oli sen ajan. Poika sairaalassa reilu 3kk. Alussa odottelimme aivosähkökäyrä- ja magneettikuvatuloksia sillä mielellä jatketaanko tehohoitoa ylipäätään enää, koska mm. hapenpuutteita oli ollut niin paljon..
Nyt poika siis jo kotona melko hyvinvoivana, seurannat jatkuvat kyllä hamaan tulevaisuuteen. Mutta olemme siis erittäin onnekkaita.
En pysty ajattelemaankaan mitä te olette kokeneet. Sen verran kokemusta takana, pelkoja ja surua, että ehkä osaan vähän aavistaa mitä olette käyneet läpi.
Jotenkin nuo " kiukuttelut" ovat minullekin niin tuttuja nykyään.. :( Itsekin pohdin ettei vaan ole jotain lievää masennusta?? Päivissä on kyllä eroja, joskus olen väsyneempi.. Monesti päivät menee ihan mukavasti, mutta huomaan että stressaannun ja ärsyynnyn nykyään tosi helposti etenkin esikoistytöllemme. Ja mikä pahinta, ärsyynnyn myös tuohon meidän " ihmeeseen" , ihanaan poikaan. Tuleekin monesti mieleen miten voin olla näin kauhea??! Miten voin välillä väsyä lapseen, joka melkein otettiin meiltä pois?? Kaikenhan pitäisi olla nyt niin ihanaa ja auvoista!! (ja onkin usein mutta..) Syyllinen olo..
Meillä myös mies töissä, ja remontoi nyt yläkertaamme monesti iltaisin ja viikonloppuisin. Ja vaikka tiedän että hän tekee kovaa työtä perheemme eteen väsyneenäkin, pännii vielä enemmän kun itse " olen vankina" lasten kanssa..(saako noin edes ajatella...). Haluaisin myös olla se iloinen, rauhallinen äiti aina. Ja siis käsiksihän en lapsiin käy, mutta syyllisyyttä aiheuttaa jo se että saatan karjaista tytölle kun ei tottele, kiehuu " sisäisesti" , ärsyttää jos ei poika nukahda, " pikkuasiat" ärsyttävät liikaa jne jne..
Toisaalta, poikkeaako nämä tuntemukset sitten kovin " normaalista" väsyneestä äidistä..? Missä menee se raja, mitkä tuntemukset sitten esim. ovat oire masennuksesta..?
Ja kilpirauhasarvojen heitot muuten kyllä tietääkseni vaikuttavat myös vireyteen ja mielialaan.
Meillä on sukulaiset lähellä myös, mutta..miehen vanhemmat iäkkäitä, oma äitini esim. ei juuri auta, enemminkin aiheuttaa lisää harmaita hiuksia. Kateellinen olen heille, joiden äidit auttavat esim. lastenhoidossa ja muussa..
Itseäni auttaa kyllä parhaiten se että pääsen esim. lenkille, kirppikselle, ostoksille - tekemään jotain muuta kuin tätä kotihommaa. Ja YKSIN. Tai vaikka kahvittelu kavereiden kanssa, tosin kun heilläkin pikkulapsia se " rauhallinen kahvijuoruhetki" on harvinaista luksusta..
En tiedä auttaako tämä nyt yhtään sinua, enkä missään nimessä halunnut ainakaan mieltäsi pahoittaa enempää (tarkoitan siis että meidän lapsemme selvisikin hengissä). Toivon tosi paljon jaksamista,kyllä noin rankka tapahtuma jälkensä jättää.
Ajattelin vaan kirjoittaa, että vähän samansuuntaista fiilistä välillä täälläkin. Vaikka hyviäkin hetkiä on myös paljon.
Kaikesta huolimatta aurinkoista syksyn alkua sinulle ja perheellesi!
myös kaikille teille muillekin, jota niin suuri suru on kohdannut.
Ensin ajattelin, että olen kirjoittanut jo niin monta kertaa meidän pojan kuolemasta, että nyt on muiden vuoro kertoa. Kuitenkin yksi asia oli, josta haluan vielä avautua.
Meidän poika kuoli seitsemän vuotta sitten. Diagnoosi oli kätkytkuolema. Minun täytyi olosuhteiden pakosta hoitaa kaikki asiat, enkä saanut jäädä kotiin masentumaan. Minun mielestäni se oli hyvä asia, että sillä tavalla pääsin elämään kiinni heti.
Toisaalta muistan aina sen, miten vainoharhaisesti ajattelin kaikkien ihmisten tuijottavan minua. Luulin, että kaikki näkevät jo kaukaa, mitä meille on tapahtunut. Pikkuhiljaa kuitenkin tajusin, että eivät tavalliset kadun tallaajat tiedä mistään mitään. Ehkä olin välillä itkuisen näköinen, mutta muuten kukaan ei varmasti tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Itkukohtauksia tuli aina välillä. Jonkinasteista muistamattomuuttakin oli ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Jos olin puhunut puhelimessa jonkun kanssa, en hetken päästä muistanut kenen kanssa puhuin ja mitä oli sanottu.
Tunteiden aaltoa kesti parisen vuotta. Aina välillä tuli kyyneleet silmiin missä vain ja milloin vain. Kuitenkin koko ajan harvemmin ja yhä enemmän pystyin kontrolloimaan missä itkin. Nykyään kyynelehdin kun kirjoitan näitä juttuja. Muuten elän tavallista arkipäivän elämää.
Tällä yritin kertoa sitä, että anna surra surusi. Se voi kestää aikansa ja suru aaltoilee päivittäin. Lapsen kuolemaa ei koskaan unohda, mutta sen kanssa oppii elämään.
Voi kuinka tutulta tekstisi kuulostaa!
Minulle on alkanut taas tulla raskaita aikoja, kertakaikkiaan kaikki asiat painaa mieltä. Olen kokoajan kiukkuisella päällä, ja poden siitä hyvin suurta huonoa omaatuntoa, koska tiedostan kokoajan tilanteeni, mutta silti toimin toisin miten mieleni sanoo....sekavaa tekstiä... Eli lyhykäisyydessään, poden huonoa oloa siitä kun olen kiukkuinen ja väsynyt vaikka haluaisin olla iloinen hyvä äiti....Mieskin sanoo että en tee muuta kuin kiukuttelen ja huudan. Mutta näinhän se on.
Ihan kuin itse kirjoittamaani omaa elämääni viimeiseltä 1,5 vuodelta:(
Alkuvuosi oli yhtä tuskaa, läheltä kuoli kaksi vauvaa! Olo oli aivan sekava, oma tuska ja menetys nousi niin pintaan ja samalla piti yrittää tukea. Yrittää jaksaa pyörittää omaa elämääkin eteenpäin ja ollä äiti sekä aviovaimo. Samaan aikaan piti antaa kaikki tuki anopille, joka kamppaili vakavan sairauden kanssa. Tämä päättyi kesäkuussa rakkaan anopin kuolemaan. Ei oo elämä helppoa ei..
Luulen että osaltaan tuo kuuluu menetykseen, minulla myöskin tyytymättömyyteen avioliittoamme kohtaan.
Ensin olin kiukkuinen ja huusin, josta seurasi tietysti myös riitoja.
Pitkään asia vain " oli" ..Kunnes asiat räjähtivät käteen meillä.. halusin erota! Vaan kun asioista alettiin puhua, puhua ja puhua. Alkoi omatkin ajatukset selkiytyä ja päätös yhteiselon jatkamisesta tuntuu nyt todella varmalta. Olemme kokeneet niin paljon ettei näitä juttuja voi heittää noinvain pois. Menin ihan sekaisin elokuussa, päähäni ei mahtunut muu kuin ero, näin sen ainoana mahdollisuutena hetken. Olin kuin sumussa silloinkin.
Nyt kun asioista on puhuttu on oma oloni parantunut aivan hirveästi, en ole enää hirviöäiti joka vain huutaa lapsilleen ja rakkaus miestäkin kohtaan on vahvistunut. Suhteemme on erilainen kuin ennen, olemme jotenkin menneet uudelle raiteelle..parempaan.
Mehän rakennettiin kans ja samanmoisia ajatuksia pyörii munkin mielessä tämänkin asia kanssa. Musta tuntuu että en voi tässä talossa olla ikinä täysin onnellinen, en pääse tähän taloon kotiutumaan samoin kuin en tähän tiehen ja naapureihin. Enkä tiedä haluanko edes.
Meillä rakennus oli aloitettu kun poikamme kuoli, jotain tästä talosta kuoli pojan mukana. En tiiä, välillä oon ääneenkin sanonut miehelle että myydään tää pois ja lähdetään johonkin muualle. Vaan en jaksa kolmatta kertaa tätä rakentamisrumbaakaan enää.. Tämä kesä on menny pihahommissa ja kun nyt viimein alkaa olemaan valmista, en näe mitäään iloa tässä talossa ja ympäristössä.
Kai sekin on normaalia, en tiiä. Jo muuton aikoihin reilu pari vuotta sitten ilo oli kadonnut, en olisi halunnut muuttaa ollenkaan.
(Vaikka rakennusvaiheessa oli olo et äkkiä vaan valmiiks et päästään normaaliin elämään mahollisimman nopeesti kiinni..)
Että ei mene ruusuisesti täälläkään:( VOIMIA teillekkin! Halaus samojen asioiden kanssa kamppailevalta Ipan@lta.
Välillä tuntuu et miksi, miksi näin paljon surua ja huolta.
Meillä muutenkin siis raskas vuosi tässä tämä viimeinenkin, anopin vakavan sairauden kanssa on kuljettu ja viimein se päättyi (ehkä onneksi)kesäkuussa kuolemaan. Liikaa aivan liikaa..vaan ei auta ku ottaa vastaan kaikki mitä annetaan.
Jospa se tästä taas kirkastuu teillä ja meillä:)
Koittakaa puhua tunteistanne, nostakaa kaikki mieltä askarruttavat asiat pöydälle! Puhukaa ja riidelkää (jos tarvetta) kunnolla! Pyytäkää vaikka apua jos siltä tuntuu. Älkää päästäkö tilannetta samaan jamaan kuin me.
alle kotimme edessä.hänet siirrettiin tampereen yliopistolliseen ja meille sanottiin että taisimme selvitä pelkällä säikähdyksellä ja pian poika herättäisiin nukutuksesta , oli siinä päänturvotuksen takia ja oli kulemma turvallista odottaa kun herätessä pään paineet voisivat kohota. meille sanottiin pojan palaavan ennalleen vammat oli niin pienet. mutta 2 päivää ennen kuin herätyksen piti tapahtua saimme puhelin soiton vicin sydän petti.tästä ei koskaan toivu mutta aika lievittää surua mutta pois se ei mene ja poikamme elää sydämmessämme aina
Kiitos viestistä, kuulosti hyvin tutulta. Olen hyvin pahoillani surujesi vuoksi. Voimia. Ja anteeksi kun en ole heti vastaillut, kertakaikkisesti en vain ole saanut aikaiseksi. Se on vähän niinkuin poikamme kuolema, sysään niitä ajatuksia takaalalle ja pohdin aina itsekseni että ajattelen sitä asiaa sitten myöhemmin....ehkä sitten sen takia olen tässä jamassa missä olen. Kaikki valokuvat kaikki tavarat kaikki on laittamatta niin kuin olen ajatellut. Kuvat ovat vieläkin nipuissa laatikoissa. Se on niin suuri ja raskas prosessi johon minun täytyy olla täysin valmis niin siksi sekin on jäänyt tekemättä...Pari kertaa olen aloittanut, mutta sitten itken ja voimat loppuvat. Kyllä sekin hetki vielä tulee että sen teen. Puolitoista vuotta oli pinnasänky ja muutkin tavarat paikoillaan, mutta kun tuli muutto ja uusi vauva niin ne piti purkaa, muuten nekin olisivat varmaan vielä paikoillaan. Kuulosstaa varmaan hullulta mutta halusin vain pitää ne ainokaiset konkreettiset muistot hänestä mitä oli enää jäljellä.
Ipan@ puhuit ajatelleesi eroa. Välillä myös itsestäni tuntui samalta, tuntuu että kaikki asiat vain painuvat minun harteilleni. Mieheni on töiden takia paljon poissa ja minä hoidan kaikki kotiasiat, taloa ym. asioita joita tuntuu välillä olevan aivan liikaa. Ja minä en osaa hellittää ennen kuin kaikki on valmista. Tekemättömät työt painavat. Enkä kyllä oikein jaksais tehdäkään tällä hetkellä mitään.
Nyt meillä on flunssa aalto...lapset kipeitä ja minä itse myös. Kolmen neljän tunnin yö unilla olen mennyt tässä viikon verran. Pelottaa oikein kun mies tulee kotiin ja hän valittaa väsymystään....siitä saa taas riidan aikaiseksi,kun hän tekee niin raskasta työtä ja hänen pitää saada levätä. Usein mietin että koska minä lepään. Hän kyllä on hyvä isä ja on lasten kanssa, mutta..Olen nyt myös yrittänyt alkaa puhumaan miehelleni asioita jotka painavat mieltäni. Yleensäkin olen huono puhumaan. Panttaan mieluummin asiat omaan päähäni enkä saa sanoja aikaiseksi, muuta kuin mielessäni. Täytyy yrittää enemmän.
Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja hakeutua vaikkapa johonkin vertaistuki ryhmään. Mutta oikein kuulasta syksyn odotusta ja suuntana hieman aurinkoisempi elämä.
ja suuuri osanotto suruunne! Meillä on kolme enkeli tyttöä, sekä yksi terve poikalapsi.
Minun vauva oli muuten tyttö joka haudattiin,alku kesästä kuoli taas vauva vko.lla 15,se oli poika. Ei oikeen itekkään tiijä mistä saa voimia jatkaa elämää,vaan kyllä se ajan kanssa jatkuu...
pitkästä aikaa. Luulin jo että tämä aloittamani kirjoitusketju on jo hävinnyt jonnekin pois kokonaan, mutta joku oli sen jostakin löytänyt. On syyskuu jo tosiaan ja poikamme kuolemasta on kohta kulunut vuosi ja kolme kuukautta. Aika on jotenkin mennyt siivillä vaikka välillä se on kovasti junnannut paikoillaan. Kova ikävä on joka päivä lastamme, mutta puhaltaa meillä välillä onnellisemmat tuuletkin, nimittäin odotamme uutta tulokasta. Joulukuussa olisi laskettuaika. Odottaminen on ihanaa, mutta myöskin aika stressaavaa aikaa tämän kaiken kokeman jälkeen. Toistaiseksi on mennyt ihan hyvin, mutta pientä säikähdyksen aihettakin annettiin. Uusinta ultrassa kaikki näytti sitten jo normaalilta, joten jokseenkin huojentuneena tässä ollaan, pieni pelko kuitenkin rinnassa. Sellaista tämä odotus aina on. Pelkoa pienen ihmisen puolesta.
Toivotan toisillekin voimia ja onnea sekä yritetään jaksaa vaikka välillä se tuntuu kovin ylivoimaiselta; mutta jostakin me saamme voimaa.
Syksyn kuulaita tuulia.
Elmersson
muuten sanaton..