Enkelipoikamme...
Toistamiseen...ei ihan vielä ole tämän koneenkäyttö hallinnassa...
Tuli tarve kirjoittaa jonnekin meidän enkelistämme.
Äitienpäivälahjaksi saimme ihanan pojan, kolmannen. Synnytys meni hyvin ja oli ihanaa saada vauva maailmaan, jota niin hartaasti olimme odottaneet. Vauva hengitti hieman raskaasti ja oli väriltään sininen joten päädyttiin viemään hänet yliopistolliseen. Isä meni omalla autolla perässä ja minut siirrettiin päivän mittaan. Osastolle kirjautumisen jälkeen kiirehdin teholle jossa vauvamme oli ja siellä hän oli hengityskoneeseen kiinnitettynä. Niin pieni ja suloinen poikamme. Kovasti odotimme milloin hänet irroitettaisiin koneesta koska meille oli alustavasti niin sanottu että iltapäivällä varmaankin otetaan irti. Mutta lääkäri halusikin jutella vauvastamme. Hän olisi vakavasti sairas. Tuntui kuin maa olisi vajonnut altamme pois....jalat olivat yhtä puuroa ja koko kehoni huusi miksi? Vauva piti kastaa ja niin kutsuimme sukulaiset teholle sekä vauvamme kummit ja onneksemme saimme tutun papin kastamaan. Enkelipoikamme.
Kahden viikon sairaalassa olon jälkeen pääsimme kotiin koska olimme niin halunneet. Tehohoitoa hänelle ei enää annettu, joten halusimme hänet kotiin ja elää ns. normaalia vauvan elämää, tietenkin hänen ehdoillaan. Ruuat meni nenämahaletkusta, kuten myös lääkkeet.
Neljä viikkoa hän taisteli kunnes voimat loppuivat. Hän nukkui sylissämme kotonamme pois. Nyt hän on enkeli. Meillä on suuri suru ja välillä tuntuu että seinät kaatuvat päälle. Vartaloni ja mieleni huutaa vauvaa koska kaikki asiat muistuttavat siitä. Onneksi saimme nauttia niistä kaikista kuudesta viikosta jotka luoja meille loi. Hänen pörröinen tukkansa ja vauvan suloinen tuoksu leijailee mielessäni vieläkin...Ikävä.
Kommentit (71)
Hei Vell@!
Tunnet minut aivan varmasti......!!! Luen täällä tekstejä ja sinun kosketti syvästi..Siitä on vuosi...Itken nytkin.... Ruusu teille ja vauvalle!!!!!!
Haluan jakaa kaiken mitä vain voi olla!!! Tunnen syvää myötätuntoa... Vuosi on mennyt ja sinä edelleen jaksat, samoin miehesi. Te olette vahvoja ihmisiä..
Taivaan Isän siunausta ja Enkeleitä paljon1
Olen kanssanne!
Terveisin, Tiina
olen niin kovin pahoillani ja haluan ottaa osaan teidän kaikkien suureen suruun. Omalle kohdalle ei ole koskaan tapahtunut mitään näin surullista. Pakosti kyneleet kirposivat silmiini näitä lukiessani.... en voi ymmärtää miten voi elämää jatkaa, mutta pakkohan se tietenkin on.. Minulla on kaksi pientä tyttöä, enkä voisi kuvitella, mitä tekisin jos heille jotain tapahtuisi tai olisi tapahtunut... Olen niin kovin pahoillani ja toivotan voimia kaikille!!!!!!
Tänään oli ensimmäinen käyntini psykologilla. Aluksi jännitin että miten voin puhua täysin vieraalle ihmiselle ja millai meidän " kemiat" lyö yksiin. Ihan kivasti meni, kerroin pienen enkelipoikamme tarinan emmekä ehtineet oikeastaan mitään muuta tänään. Sain seuraavan ajan ensiviikolle. Hän on mukavan oloinen ihminen ja minulla on halu jatkaa. Kerroin hänelle siitä kovasti tylystä lääkäristä ja hän oli kovin pahoillaan lääkärin sanoista ja ettei sellaista olisi saanut päästää suustaan. Jokainen meistä suree tavallaan ja oman aikansa, ikuisesti.
Mitenkä te muut olette selvinneet, tarkoitan että oletteko käyneet psykologilla tai vastaavalla auttajalla juttelemassa? Millaiseksi olette kokeneet sen, onko ollut apua suruprosessissa?
Kyllähän heti sinut tunnistin.Ajattelinkin että ainaki sinä minut tunnistat täällä palstalla jos käyt.Kovan menetyksen kokenut ystäväni..
Täällähän sitä tulee pyörittyä,vähän surullisemmissa piireissä missä itse haluais..Vuosipäivä meni.. Kovemmalle otti tuo syntymäpäivä,mutta me selvittiin.(Tulkaahan käymään)
Elmersson: Olen käynyt ammatti-ihmisen kanssa juttelemassa,se auttaa. Varsinkin ahdistukseeni kun päätettiin uudelle lapselle antaa mahdollisuus syntyä tähän maailmaan.
Lisäksi ollaan käyty Käpy-ry järjestämissä illoissa,niistäkin saa voimia.Siellä tapaa ja kuulee monien lapsensa menettäneiden tarinaa.Se vertaistuki on voimia kysyvää mutta myös auttavaa!
Nykyään kun odotan kolmatta lastamme käyn neuvolassa ja äitipolilla säännöllisesti.Se on nyt vielä minulle riittänyt,mahdollisuus on myös psykiatrianpoli käynteihin.Sen avun otan vastaan jos tunnen sitä tarvitsevani.
Anna itselles mahdollisuus jatkaa elämää ja nauraa surusta huolimatta,silloin on helpompaa.Vaikka tähänkin tarvitaan varmasti jokaiselta oma aikansa.
Me ollaan etuoikeutettuja,ei jokaisella ihmisellä olekkaan omaa Enkelivauvaa Taivaassa!Näin luki eräässä vauvan hautakirjoituksessa.Ollaan ylpeitä Enkelivauvoistamme,jokainen siinä määrin kun voi.
kauniista sanoistasi.
Voimia sinulle odotukseen ja toivottavasti kaikki menee hyvin. Minäkin kovin haaveilen pienestä kääröstä,mutta tuntuu ettei vielä ole sopiva hetki, vaikka taas välillä tuntuu että olisi.. Ristiriitaisia tunteita. On tullakseen jos on. Mutta, rukouksia teidän pienokaisenne puolesta.
Käpy ry:hyn soittelin silloin kun pienokaisemme nukahti pois, mutta sen jälkeen en ole ollut yhteyksissä. Tarkoitus olisi, kunhan saisin aikaiseksi.
Ja aamulla enkeli tarttui hänen pieneen käteensä ja sanoi:
" Tule, minä vien sinut kotiin."
Sitä itsekkin toivoo ja rukoilee,että kaikki menisi hyvin tälläkertaa.Mutta muuta ei voi kuin odottaa,pelätä ja toivoa.
Tiedät itse millon olet valmis vastaanottamaan uuden ihmisen mahaasi.Jollakin sen aika on piankin jollakin menee pitemmästi.
Itse halusin surra suurimman surun pois,ennenkuin suostuin edes ajattelemaan uutta pientä.
Nytkään ei ole helppoa,suru kulkee muuttuneena mukana jokapäivä ja lisänä on pelko tulevasta.Mutta muutahan ei voi jos haluaa lapsia,yrittää jos uusi mahdollisuus suodaan ja toivoa,että tälläkertaa meille terve vauva suodaan syntyväksi.Yritän kaikkeni,että voisin nauttia tästä raskaudesta,onnellinen olen että sisälläni potkii uusi elämä,mutta jokupäivä menee vain surussa ja pelossa.Onneksi on päiviä joina pystyn myöskin nauttimaan täydestä sydämmestäni uudesta raskaudesta.
Äidinvaisto sanoo tämän odotuksen menevän hyvin ja meille tulee terve vauva tammikuussa kotiin asti.Mutta välillä pelko tulee myös tuohon väliin ja tulee tunne ettei meille enää voi tapahtua mitään hyvää..Tälläistä tämä on..valitettavasti.Tunteiden ilon ja surun,pelon ja varmuuden inhottavaa vuorottelua.
Itse olen ajatellut,että uuden elämän odotuskin kuuluu suruprosessiin..Kokoajan ajattelee mitä minulle näillä viikoilla edellisessä odotuksessa kuului,miten meni jne..Vertaa väkisin vointia ja on onnellinen jos vähänkään menee erilailla..Sekavaa.
Uuden vauvan aika tulee kun olette valmiita.Ja muistakaa silloinkaan ei tarvitse peloissa olla yksin.
Minä ainakin olen saanut kaiken tarvitsemani avun.On tunne että meistä pidetään hyvää huolta.
Terveis Vell@
sitähän se on, odottelua, pelkoa ja toivomista. Olen varma itsekin että jos meille vielä luoja suo lisää lapsia, niin kyllä se odotus on aikamoista jännittämistä. Joka kerta olen aina pelännyt pahinta ja jokaisesta kolotusesta jännitellyt että mitähän nyt.
Kun vauvamme syntyi sairaana ajattelin että miksi meille, mutta miltei heti ajattelin että miksei meille, miksi jollekin muulle sitten. Samaa kipua ja tuskaa se aiheuttaa muillekin, ja jonkun on joskus kärsittävä, meidän perhe oli nyt tällä kertaa se.
Aloitin huonoon aikaan kirjoittelemaan...kirjoittelen myöhemmin lisää, täytyy mennä saunaan nuorimmaisen kanssa.
Elmersson
Heips!
Vell@ kertoi juuri oikeat sanat.. Kyllä sen tietää, kun on valmis.. muistan sinun pelänneen jollain tapaa kun odotit toista lastasi.. Muttta nyt on varmasti kaikki toisin..!!..
Kaikille lapsensa menettäneille voimia tulevaan.!!.
Kaikella on aikansa.
Terveisin, Nuori leski
Rakas Tyttömme
Enkeli pienoinen.
Sait puvun niin kauniin
~valkoisen,
ja enkelin siivet
~kultaiset,
sekä osan niin ihanan,
Taivaisen!
Lämmin osan ottoni kaikille lapsensa menettäneille!
Voin itse kokemuksesta sanoa, että tiedän tunteenne. Olen itse kokenut ne! Tämä kirjoittamani runo tuli mieleen tätä palstaa lukiessani. Kirjoitin sen rakkaalle tytöllemme, joka syntyi maaliskuun 17. päivä kuolleena (rv 38+5). Surumme oli suunnaton.
Lapsemme oli ensimmäinen ja kovin odotettu. Mieheni vanhemmille lapsi oli ensimmäinen lapsenlapsi ja omille vanhemmilleni 12 lapsenlapsi. Molemmissa perheissä odotettiin kovasti lapsen tuloa maailmaan. Eikä mikään ollut niin kauheaa kuin ilmoittaa suruviesti heille! Saimme onneksi paljon tukea lähimmäisiltämme.
17. päivän aamuna viideltä heräsin koviin supisteluihin. Seitsemältä lähdettiin sairaalaan. Synnytys oli käynnissä. Jo heti alussa tuli hätä kun ei saatu sydänääniä kuulumaan. Ultrattii ja otettiin lapsivesinäyte ja todettiin lapsi kuolleeksi. Voi sitä kyynelten määrää. Onneksi minulle sattui todella ihana opiskelijakätilö. En tiedä miten oisin selvinnyt ilman häntä sillä vanhempi kätilö joka valvoi synnytystä ei osannut tukea surussamme. Hoiti vain työnsä. Tiedän kyllä että hänelle tilanne oli varmaan vaikea, enkä kyllä itsekkään olisi vastaavassa tilanteessa löytänyt sanoja. Mutta opiskelija ei jäänyt toimettomaksi. Ei hänkään oikein osannut puhua mutta tärkeintä oli se tuki ja myötätunto. Lapsemme syntyi normaalisti klo 13.13. Vauva kapaloitiin ja saimme pitää häntä sylissä. Myös vauvan isovanhempien annettiin nähdä lapsenlapsensa vielä seuraavanakin päivänä. Oli lohduttavaa kun lastamme ei viety heti pois vaan saimme pitää hänet luonamme. Seuraavana päivänä kun tulimme kotiin, itkin varmaan koko päivän ja katselin tyhjää vauvan sänkyä. En osannut kuvitellakkaan että sellainen tyhjyyden tunne on olemassa. Kaikki tavarat olivat valmiina odottamassa vauvaa kotiin. Jopa vaatteet mitkä puetaan lapselle päälle sairaalasta tuodessa.
Olen päässyt jo pahimman yli. Ajattelen vieläkin vauvaamme päivittäin. Nyt lapsemme opettelisi ehkä seisomaan ja kävelemään. Ajatuksia on monia. Mutta kun ajatellaan, niin ei voisi olla täydellisempää ihmiselämää kuin lapsen elämä! Ei tarvinnut elää täällä pahassa maailmassa sodan ja kylmyyden keskellä..
Koko ajan toiveissa on ollut toinen lapsi. Ja kolmas.. Voisin tehdä vaikka kymmenen lasta, jos minulle annetaan sellainen mahdollisuus. Toinen lapsi on tulossa. Olo on epätodellinen sillä minulla ei ole ollut mitään raskausoireita. Menkat ovat jääneet vaan pois ja testi näytti plussaa. Mutta ei sitä silti vielä oikein usko. Tuntuu että olen muutenkin ihan sekaisin, sillä tunnen liikkeitä mahassa! Menossa on kohta rv8, eikä vielä pitäisi tuntea mitään... Pelottaa ja jännittää tämä odotus. Olen myös hyvin onnellinen. Kaikki tunteeni ovat sekaisin. Siitäkö lie jostuu että vatsaani nipistelee ajoittain. Toivon todella että tämä odotus menisi hyvin ja saisimme terveen ja elävän lapsen!
Enkelityttöämme en unohda koskaan!!
Rakas Tyttömme
Enkeli pienoinen.
Sait puvun niin kauniin
~valkoisen,
ja enkelin siivet
~kultaiset,
sekä osan niin ihanan,
Taivaisen!
Lämmin osan ottoni kaikille lapsensa menettäneille!
Voin itse kokemuksesta sanoa, että tiedän tunteenne. Olen itse kokenut ne! Tämä kirjoittamani runo tuli mieleen tätä palstaa lukiessani. Kirjoitin sen rakkaalle tytöllemme, joka syntyi maaliskuun 17. päivä kuolleena (rv 38+5). Surumme oli suunnaton.
Lapsemme oli ensimmäinen ja kovin odotettu. Mieheni vanhemmille lapsi oli ensimmäinen lapsenlapsi ja omille vanhemmilleni 12 lapsenlapsi. Molemmissa perheissä odotettiin kovasti lapsen tuloa maailmaan. Eikä mikään ollut niin kauheaa kuin ilmoittaa suruviesti heille! Saimme onneksi paljon tukea lähimmäisiltämme.
17. päivän aamuna viideltä heräsin koviin supisteluihin. Seitsemältä lähdettiin sairaalaan. Synnytys oli käynnissä. Jo heti alussa tuli hätä kun ei saatu sydänääniä kuulumaan. Ultrattii ja otettiin lapsivesinäyte ja todettiin lapsi kuolleeksi. Voi sitä kyynelten määrää. Onneksi minulle sattui todella ihana opiskelijakätilö. En tiedä miten oisin selvinnyt ilman häntä sillä vanhempi kätilö joka valvoi synnytystä ei osannut tukea surussamme. Hoiti vain työnsä. Tiedän kyllä että hänelle tilanne oli varmaan vaikea, enkä kyllä itsekkään olisi vastaavassa tilanteessa löytänyt sanoja. Mutta opiskelija ei jäänyt toimettomaksi. Ei hänkään oikein osannut puhua mutta tärkeintä oli se tuki ja myötätunto. Lapsemme syntyi normaalisti klo 13.13. Vauva kapaloitiin ja saimme pitää häntä sylissä. Myös vauvan isovanhempien annettiin nähdä lapsenlapsensa vielä seuraavanakin päivänä. Oli lohduttavaa kun lastamme ei viety heti pois vaan saimme pitää hänet luonamme. Seuraavana päivänä kun tulimme kotiin, itkin varmaan koko päivän ja katselin tyhjää vauvan sänkyä. En osannut kuvitellakkaan että sellainen tyhjyyden tunne on olemassa. Kaikki tavarat olivat valmiina odottamassa vauvaa kotiin. Jopa vaatteet mitkä puetaan lapselle päälle sairaalasta tuodessa.
Olen päässyt jo pahimman yli. Ajattelen vieläkin vauvaamme päivittäin. Nyt lapsemme opettelisi ehkä seisomaan ja kävelemään. Ajatuksia on monia. Mutta kun ajatellaan, niin ei voisi olla täydellisempää ihmiselämää kuin lapsen elämä! Ei tarvinnut elää täällä pahassa maailmassa sodan ja kylmyyden keskellä..
Koko ajan toiveissa on ollut toinen lapsi. Ja kolmas.. Voisin tehdä vaikka kymmenen lasta, jos minulle annetaan sellainen mahdollisuus. Toinen lapsi on tulossa. Olo on epätodellinen sillä minulla ei ole ollut mitään raskausoireita. Menkat ovat jääneet vaan pois ja testi näytti plussaa. Mutta ei sitä silti vielä oikein usko. Tuntuu että olen muutenkin ihan sekaisin, sillä tunnen liikkeitä mahassa! Menossa on kohta rv8, eikä vielä pitäisi tuntea mitään... Pelottaa ja jännittää tämä odotus. Olen myös hyvin onnellinen. Kaikki tunteeni ovat sekaisin. Siitäkö lie jostuu että vatsaani nipistelee ajoittain. Toivon todella että tämä odotus menisi hyvin ja saisimme terveen ja elävän lapsen!
Enkelityttöämme en unohda koskaan!!
niin tuli sitten vahingossa kahteen kertaan, mutta ei kai sitä toista voi mitenkään poistaakkaan?!
Voin jollakin lailla samaistua tunteisiisi ja olotilaasi. Tilanne eroaa vain siinä että me tiesimme kokoajan että vauvamme on hyvin sairas ja hän olikin kotona " saattohoito" nimikkeellä. Meille oli siis heti sanottu ettei lapsemme jaksa kauan, mutta ajan määrettä ei sen kummemmin annettu kuin minuuteista vuosiin...No, aika oli sitten tasan kuusiviikkoa. Koko sen ajan kuuntelin aina hengittääkö ja etsin merkkejä huonommasta olotilasta, happiarvoista ym. tarkkailin ihonväriä ja olimme täysillä elämässä mukana nämä kuusiviikkoa. Teimme yövuoroa...minä nukuin alkuyön ja mieheni nukkui loppuyön, tämä senkin takia koska en pystynyt edes nukkumaan kun kuuntelin hengitysääniä kokoajan, koska striidorääni oli niin kova.
Vaikka tiesimme että se kuolema sieltä hiljaa hiipii olimme lapsen uskoisia ettei se sieltä näin pian tule. Se tuli niin yllättäen sitten kuitenkin. Mieheni oli juuri asettumassa poikamme kanssa nukkumaan kun huomasi ettei hän hengitä, tuli herättämään minut ja siitä se enkelten kuiske alkoi. Ensimmäinen pysähdys kesti viisitoista minuuttia ja sitten hän alkoi uudelleen hengittämään ja me molemmat uskoimme että se oli vain yksi pysähdys ja kaikki jatkuu kuten ennen( pieniä katkoksia oli ollut aikaisemminkin elinaikanaan). Puoli tuntia hän jaksoi hengittää ja kun toinen katkos tuli, tiesin että poikamme otetaan meiltä sinä yönä pois....tuli kolmas ja tuli neljäs ja tuli viides pysähdys ja lopullinen hiljaisuus...viimeinen henkäys mieheni sylissä. Niin rauhallinen ja kivuton lapsemme.Ikävöin häntä niin kovin että rintaa raastaa. Aamulla pikkuveljien herättyä he hyvästelivät veljensä ja veimme hänet kappeliin jossa hän oli niin yksin ja niin pieni.
Toivon teidän perheellenne paljon voimia ja jaksamisia. Puolivuotta tuli meidän enkelimme syntymästä pari päivää sitten ja ikävöin joka päivä hyvin paljon häntä. Rakastakaa lastanne joka päivä niin paljon kuin voitte, niin mekin teimme.
Itku tuli täälläkin.. :o(
Voimia sinulle..
en voi edes ymmärtää, miten pahalta sinusta tuntuu..
Kykenin lukemaan tämän ketjun vasta nyt ja ilman itkua ei vieläkään onnistunut. Me menetimme toisen kaksosistamme yhdeksän kuukautta sitten usean kuukauden tehohoidon jälkeen. Kolmannen kuukauden jälkeen raskauteni muuttui vaikeaksi ja lapset joutuivat syntymään noin kolme kuukautta etuajassa toisen lapsen sydämen toiminnan heikettyä. Terveempi lapsistamme voi hyvin olosuhteisiin nähden ja kasvoi sairaalassa pari kuukautta päästen kotiin jo ennen laskettua aikaa. Tänään hän on reipas yksivuotias, joka opettelee kävelemään. Pienempi lapsistamme taisteli elämästään yli puoli vuotta. Niin uskoimme ja toivoimme hänen vahvistuvan ja pääsevän kotiin. Yli puoli vuotta elimme vuoristorataa kunnes eräänä talvisena päivänä lapsemme voimat ehtyivät ja hän kuoli rauhallisesti syliini. Ikävä on yhä päivittäinen seuralainen vaikka sylini ei ole ollut tyhjä. Olemme suunnattoman kiitollisia terveestä lapsestamme, josta on kasvanut iloinen taapero. Arkemme näyttää tavalliselta lapsiperheen arjelta eivätkä monet läheisetkään taida ihan ymmärtää surumme määrää. Kyllähän tuska on hiukan helpottanut, mutta ei se katoa. Ensimmäinen vuosi vuosipäivineen lienee vaikein ja edessä oleva ensimmäinen joulu ilman toista pienokaistamme pelottaa. Itse olen saanut keskusteluapua psykiatrilta sekä vertaistukea lapsensa menettäneiden sururyhmästä. Ja kuinka hassulta se kuulostaakaan, tiedän, että me olemme onnekkaita, sillä saimme pitää toisen lapsistamme ja meillä on paljon muistoja onnellisistakin hetkistä teho-osaston koneiden varjossa.
Voimia teille muillekin ja uskoa siihen, että tulevat päivät ovat valoisampia vaikka talvi onkin edessä!
Sydämestäni myötäelän teidän kaikkien surussa. Kyyneleet virtaavat aina kun luen tätä keskustelua. Murinami, riipaiseva kirjoituksesi sai minutkin kirjoittamaan. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuu, kun olet saanut lastasi pitää noinkin kauan, ja sitten hänet otetaan pois... Tarpeeksi sydäntäsärkevää tämä on näinkin, kun emme toista kaksosistamme saaneet ikinä nähdä elävänä. Toinen pieni tyttömme menehtyi kohtuuni vain joitakin hetkiä ennen syntymäänsä, elvytys ei enää tehonnut.
Tyttäremme täyttää pian 8 kk, hän syntyi 2,5 kk ennen aikojaan sisarensa hädän vuoksi. Elämäniloinen ja vanhemmilleen jaksamista antava lapsi, jonka selviytyminen oli hiuskarvan varassa, keuhkot olivat kypsymättömät eikä niitä ehditty ennen synnytystä yhtään kypsyttelemään. Mietin joskus, millaista elämämme nyt olisi, jos meillä olisikin kaksi enkeliä... Ja myös sitä, millaista elämä olisi kaksostyttöjen kanssa.
Oman lapsen menettäminen on pahinta mitä ihminen voi joutua kokemaan. Tuntuu, että monet ajattelevat jo muutaman kuukauden kuluttua perheen päässeen siitä yli. Ei, me emme ole päässeet. Puhumme tyttärestämme saunassa, illalla sängyssä kun valot on sammutettu, itkemme kun siltä tuntuu. Monet puhuvat, että surutyö kestää puoli vuotta, tai vuoden. Mitä silloin tapahtuu? Napsauttaako joku surun pois päältä? Uskon kyllä, että suru siirtyy hieman taka-alalle, mutta koskaan se ei kokonaan katoa. Pieni hautakumpu muistuttaa aina jostain, mitä meillä olisi ollut ja mitä emme ikinä saaneet. Sattuu niin kamalasti. Te kohtalotoverit ymmärrätte parhaiten.
Sydämestäni myötäelän teidän kaikkien surussa. Kyyneleet virtaavat aina kun luen tätä keskustelua. Murinami, riipaiseva kirjoituksesi sai minutkin kirjoittamaan. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuu, kun olet saanut lastasi pitää noinkin kauan, ja sitten hänet otetaan pois... Tarpeeksi sydäntäsärkevää tämä on näinkin, kun emme toista kaksosistamme saaneet ikinä nähdä elävänä. Toinen pieni tyttömme menehtyi kohtuuni vain joitakin hetkiä ennen syntymäänsä, elvytys ei enää tehonnut.
Tyttäremme täyttää pian 8 kk, hän syntyi 2,5 kk ennen aikojaan sisarensa hädän vuoksi. Elämäniloinen ja vanhemmilleen jaksamista antava lapsi, jonka selviytyminen oli hiuskarvan varassa, keuhkot olivat kypsymättömät eikä niitä ehditty ennen synnytystä yhtään kypsyttelemään. Mietin joskus, millaista elämämme nyt olisi, jos meillä olisikin kaksi enkeliä... Ja myös sitä, millaista elämä olisi kaksostyttöjen kanssa.
Oman lapsen menettäminen on pahinta mitä ihminen voi joutua kokemaan. Tuntuu, että monet ajattelevat jo muutaman kuukauden kuluttua perheen päässeen siitä yli. Ei, me emme ole päässeet. Puhumme tyttärestämme saunassa, illalla sängyssä kun valot on sammutettu, itkemme kun siltä tuntuu. Monet puhuvat, että surutyö kestää puoli vuotta, tai vuoden. Mitä silloin tapahtuu? Napsauttaako joku surun pois päältä? Uskon kyllä, että suru siirtyy hieman taka-alalle, mutta koskaan se ei kokonaan katoa. Pieni hautakumpu muistuttaa aina jostain, mitä meillä olisi ollut ja mitä emme ikinä saaneet. Sattuu niin kamalasti. Te kohtalotoverit ymmärrätte parhaiten.
...tulipas monistettua teksti! :-)
Meillä oman pienen enkeliksi siirtymisestä on jo yli 8 vuotta, Voin kertoa, että suru helpottaa, mutta kukaan sitä ei saa pois " päältä napsautettua" , Eikä mielestäni tarvitsekaan. Pieni saa kulkea ajatuksissa ja perheessä AINA, meidän pieni syntyi ennenaikojaan ja eli alle kk,n vasta syntyneiden teholla. Isompien sisarusten kanssa muistellaan ja käydään haudalla, molemmat puhuvat hänestä koulussa ja ystäväpiirissä, ja itse aina lasken hänet mukaan, jos joku kysyy lapsieni lukumäärää. Kaikkina perheen yhteisinä juhlapäivinä mietin ja ajattelen millaista olisi, jos hän olisi paikalla. Jouluna, syntymäpäivinä jne. Annetaan niitten pienien kulkea mukanamme sydämissämme. Voimia kaikille, joilla pieni aika vauvan pois menosta!!
minä ymmärrän sinua/teitä... itse kans oman pienen vauvan menettäneenä tiedän tuskan. ekyllä se on niin että kaikella on tarkotus ja mitään ei pääse tapahtumaan ilman taivaan isän tahtoa. kyllä suru alkaa helpottamaan jossai vaiheessa.. meillä meni aikalailla vuosi (ja uus vauva) ei teille anneta surua yhtään enempää ku jaksatte kantaa. VOIMIA KOKO PERHEELLE!
En ole kokenut mitään noin kamalaa,
voin vain kuvitella.. :´(
Ihmiset todella voivat olla tunteettomia,
sen olen myös ' saanut' huomata,
olen järjestänyt hautajaiset isälleni ja pikkuveljelleni,
monta kertaa piti nurkan taakse mennä itkemään kylmiä,tunteettomia sanoja..
Voimia teille hetkiin.
elmersson: