Enkelipoikamme...

Suuren surun keskellä menee sanattomaksi..

Voimia teille tulevaan ja pitäkää kaunis muisto sydämmissänne.

Puhukaa paljon.

Rakastakaa lapsianne jotka teillä on.

>ISO HALAUS>

Kyynelehtimättä en voinut olla lukematta, kosketti niin. On vain tarve olla tueksi ja ymmärtää tuskassa ja surussa. Tahtoo lohduttaa, ei osaa muutakaan. Osanotto ja lämmin halaus!!

Voimia tässä tarvittaisiin, mutta onneksi meillä on nuo kaksi vipeltäjää jotka pitävät arjessa kiinni jotenkuten. Päivisin ei ole aikaa paljoa mietiskellä kun touhua riittää. Illalla kun on hiljaista kaikki tulee mieleen. Onneksi meillä on paljon valokuvia ja vauvantuoksuisia muistoja. Mieheni kanssa pystymme asioista puhumaan ja tuntuu kuin tämä olisi tiivistänyt suhdettamme entisestään. Ja onkin.

Pojillakin on kova ikävä ja kyselevät vauvasta ja koska meille tulee uusi. Siihen en osaa vastata. Tulee sitten joskus jos on tullakseen, vielä en ole valmis. Toisaalta pelko varjostaisi varmasti uudesta tulokkaasta, ettei vain samaa tuskaa joutuisi kokemaan uudelleen. Se rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne ja yhtäkkiä kaikki on poissa, vaikka ei rakkaus mihinkään katoa, ikävä ja suru seuraavat sen mukana.

Psykologille olen ajatellut soittaa jonka sairaalassa tapasin vavu-ryhmästä. Hän osasi puhua ja olla puhumatta tilanteissa. Itkettiin kaikki. Hän kysyikin että pelkäänkö itse kuolemaa vai sitä että menettää toisen? Menettämisen pelko oli kaikista kovin. Sitä kuolema tilannetta en osannut sen kummemmin ajatella koska ei ollut sellaisista kokemuksia. Tilanne jolloin vauvamme nukkui pois oli omalla tavallaan rauhallinen. Hän ei vain jaksanut hengittää. Nukkui pois jota ei enää koskaan saa herätetyksi...Itken.

Niin pieni ihminen, jota emme saa takaisin.

Minulla on yksi hyvä ystävä jonka kanssa olen myöskin jutellut asioista paljon. Puhuminen auttaa. Toisten samaa kokeneiden kanssa olisi myös mukava jutella/ kirjoitella.

Tuo otsikko on lainaus levystä nimeltä Tulus & Pekka Simojoki, jossa on lapsensa menettäneen äodin tekemiä lauluja. minulle siitä on ollut paljon lohdutusta suuren surun keskellä. Suosittelen lämpimästi.

Uskon tietäväni, miten kaikenkattavaa surunne on tällä hetkellä, kun oletan, että tapahtuneesta on vasta vähän aikaa. Tuntuu varmasti epätodelliselta, vaikka kaikki on niin totta kuin vain voi olla.

Mutta tulee aika, että voi taas iloita, kun siihen on aihetta.

Sekin on kyllä tosi, että aika parantaa haavat, vaikka sen sanon, että niistä haavoista jää jokaisen perheenjäsenen ja lähiomaisen sydämeen aika iso arpi.

Juuri vauvan sisarusten suru askarruttaa; kuinka he joutuvat kantamaan sitä surua aina ja kuinka he siitä selviävät.

Ja se on myös meillä totta, että lapsen kuolema on lähentänyt meitä entisestään.

Enkelityttö. Hän on meidän oma suojelusenkelimme. Hän lensi taivaaseen joulukuun 16. päivä elettyään 22 päivää.

Hänen muistoaan kannan sydämeni pohjassa ikuisesti, hän on aina mukanani, muistoissani.



Siunaten teidän koko perhettä



-Miia; kaksosten; tytön ja pojan -93, poikien -94 ja -99 sekä Jade- enkelin 24.11.2004- 16.12.2004, äiti-

Poikamme eli tasan kuusi viikkoa. miltei tunnilleen..viisikymmentäkaksi minuuttia päälle. Isän sylissä otti viimeiset henkäykset. Tapahtumasta ei tosiaan ole kauan aikaa, kesäkuun 19. päivä sunnuntaina hän nukkui pois.

Siitä olemme niin onnellisia että saimme nauttia nekin kuusi viikkoa kun vaihtoehtona olisi voinut olla että hän olisi menehtynyt heti synnyttyäänkin. Annoimme niin paljon rakkautta hänelle kuin vain pystyimme ja iloitsimme aina jokaisesta päivästä jonka hän meille soi. Vaikka meille oli kerrottu ettei hän kauan jaksa olla täällä niin silti olimme toiveikkaita, ja jollakin lailla se kuolema tuli niin yllättäen vaikka tiedettiin että se sieltä hiipii. Salamana se silti tuli. Saattohoito nimikkeellä hän oli kotonamme. Se kuulosti niin kamalalta juuri siksi koska emme halunneet myöntää sitä itsellemme että se kuoleman päivä sieltä tulee.

Hautajaiset olivat kauniit, jos niin voi sanoa. Aurinko pilkahteli aina kun pappi puhui hänestä ja tuuli hiljalleen...Enkelten kuiske. Isä laski pienen arkun ja lähimmät sukulaiset olivat läsnä. Illalla kävimme poikien sekä isovanhempien kanssa peittämässä haudan. Nyt siellä on puinen risti ja enkeli vartioimassa sekä lyhty jossa palaa kynttilä.

kuin olisin omaa tarinaamme lukenut. pieni poikamme syntyi täydellisenä maailmaan 13.6.05. kaikki hyvin mutta väriltään hieman sininen. sitten vipinää - saturaatio liian alhainen - lääkärit paikalle. poika ambulanssilla oyssiin, minä perässä ja mieheni autolla minun perässä. ollessani noin 30 km päässä oulusta sain taksiin soiton, että pieni poikamme oli menehtynyt elettyään 4 tuntia ja 13 min. syykin selvisi avauksessa, sydänvika, jota ei oltu nähty ultrassa.



mutta jännä se on että elämä vain jatkuu. meilläkin 2 vipeltäjää kotona, jotka pitävät vanhempansa kiireisinä. mutta ikävä ja suru asuvat meissä kaikissa. aappo elää puheissamme ja keskellämme aina. olisimmepa mekin teidän laillanne saaneet lapsemme kotiin edes vähäksi aikaa. miehelleni suurin suru oli se, että hän ei koskaan saanut pitää lastamme elävänä sylissä ja onkin todennut, että jos luoja meille vielä lapsen suo, niin hän nappaa sen syliinsä suoraan kätilöltä, ihan vain varmuuden vuoksi.



tässä sinulle yksi runo, jonka löysin:



jos voimia sinulle voisin antaa, niitä toisin nyt heti

niin paljon kuin suinkin jaksan kantaa.



jos puolestasi sinun edes vähän voisin surra,

niin toive täyttyisi minun, ettei suru sydäntäsi aivan murra.



mutta ylöspäin sinua muistan ja olen ajatuksissa sinun vierelläsi,

silmäni ylös taivaisiin nostan, pyydän enkeleitä sun yllesi.



- Marleena Ansio-



toivon teidän perheellenne jaksamista sillä elämä jatkuu, mutta ikävä jää.

suureen suruunne. Voimia.

Eipä tässä voi elellä kuin päivä kerrallaan. Meidänkin poikamme sairaus olisi pitänyt näkyä ultrissa mutta kukaan ei huomannut mitään. Toisaalta olimme onnellisiakin ettemme tietäneet etukäteen koska silloin olisimme murehtineet koko raskauden ajan. Keskeytykseen en olisi ryhtynyt, enkä tulevaisuudessakaan ryhdy jos jotain näkyisikin.

Kaikki tosiaan tuli kuin salamana.

sama ajatus meidänkin mielessämme pyörinyt eli olemme ihan tyytyväisiä siihen, että emme tienneet. olisimme menettäneet ihanan loppuraskauden ja vieläkin ihanamman synnytyspäivän maailman parhaassa synnytyslaitoksessa.



toisaalta asia on kaksijakoinen. poikamme vika olisi ollut parannettavissa, mikäli se olisi nähty etukäteen. silloin olisi synnytys ollut hesassa ja todennäköisesti olisin joutunut sinne synnytystä odottelemaan jo kuukautta aiemmin, sillä esikoisemme syntyi jo 37 viikola. toisaalta, eihän meillä ole kuitenkaan takeita siitä, että poikamme olisi selvinnyt avosydänleikkauksesta, vaikka tilanne olisi tiedettykin.



kaikesta huolimatta olemme sitä mieltä että luoja oli armollinen meidän perheellemme. vaikka menetimme hartaasti odottamamme kolmannen poikamme, tiedämme, että hänen ei tarvinnut kärsiä ja meidän ei myöskään tarvinnut tehdä ratkaisuja hoidosta. meille jäi pikkuisesta kaunis muisto.

Meidän pojallamme oli parantumaton sairaus eli häntä ei olisi millään lailla voitu parantaa. Se olikin alussa vähän epäselvää että mikä on se mahdollinen elinaika. Joku sanoi kuukauden, joku taas minuuteista vuosiin. Kuitenkin sitä vaan eli toivossa että jaksaa pidempään, vaikka sitten toisaalta oli ristiriitaisiakin tunteita koska emme halunneet että hän kärsisi ja olisi kipuja. Luoja sen sitten lopulta päättikin. Hänellä oli kovat kipulääkkeet kokoajan. Sen tiesimme että johonkin sattuu mutta lääkäritkään eivät osanneet paikantaa minne, siksi oli säännöllinen lääkitys tasaisin väliajoin. Parina viimeisenä päivänä hän olikin kivuliaamman oloinen. Nyt ne ovat poissa.

Se mitä kirjoitit että olisi ollut parannettavissa vauvanne sydän jos olisitte tienneet on varmaankin toisaalta rankkaa ajateltavaa. Mutta ei siinä syyllistäminen auta, olen itsekin niin ajatellut koska se ei vauvaamme takaisin tuo. Asiolla on joku tarkoitus, vaikka kovin rankalta tarkoitukselta tuntuu.

Meidän pieni mies tahtoi maailmaan yllättäin kaksikuukautta etuajassa.Kaiken piti olla hyvin edellisenä päivänä olin käynyt lääkärissä.Supistukset vain alkoivat ja sairaalassa menivät vedet.Koska viikkoja oli jo 31+ takana ja painoarvio oli lähemmäs 2kg lapsemme annettiin syntyä.

Kukaan ei vain tiennyt odottavista ongelmista.Vauvamme syntyi sinisenä,yritti kumminkin itkeä.Vauva vietiin heti tehohoitoon ja elvytykseen.Painoa komeat 2100g ja pituutta 46,5cm.Toimenpiteet hetkeksi auttoivatkin ja lapsemme tila parani.Yllättäin tila taas romahti eikä keuhkoja saatu hapetettua..Koko tämän ajan olimme tietämättöminä lapsemme tilasta.Lääkäri vihdoin tuli kertomaan tilannetta kun vauvan vointi taas vähän parani, mutta hän ei antanut paljoa toivoa.Lähdimme katsomaan lastamme ja samalla reissulla lapsemme kastettiin.

Maailman ihanin hetki kaikesta huolimatta,pienemme aukaisi silmänsä ja katsoi meitä pienen hetken. Lähdimme osastolle " nukkumaan"

mutta yöllä meitä tultiin hakemaan..Oli tullut aika päästää pienokaisemme viimeiselle matkalle.Hiljaa sylissäni lapsemme veti viimeiset henkäykset ja lähti Enkelin kyydissä kohti Taivaan Isän kotia.

Niin tuskaista kuin se olikin,olin niin onnellinen että saimme pitää pienen täällä vuorokauden.Saimme kokea synnytyksen ilman tietoa tulevasta! Kuulla vauvan itkevän,nähdä silmien aukaisun,olla kasteessa läsnä,silittää pieniä käsiä ja poskia.Sekä olla läsnä kun vauvamme kuoli.

Sen jälkeinen elämä onkin ollut tuskaa ja ikävää.Tuo aika sairaalassa meni kuin sumussa.kaikki tapahtui niin äkkiä,ei sitä edes tajunnut kunnolla.Oli kuin sumussa olisi kulkenut ja seurannut jonkuon toisen ihmisen elämää.Eihän tällaista tapahdu itselle...

Meidän pienen elämä oli kans määrätty tämänmittaiseksi,hän oli sairas eikä mitkään hoidot olisi häntä pelastaneet.

Siitäkin olen kiitollinen,ettei tarvi ketään syytellä.

meilläkin oli vain " huonotuuri" lottossakin voisi voittaa paremmalla onnella.

Voimia tämä on kysynyt ja jostain ihmeestä niitä on aina löytynyt. Haudalla käynti kuuluu meidän arkipäivään ja meilläkin elämää pitää yllä esikoinen.

Nyt aikaa on kulunut kohta vuosi ja en ikinä olisi uskonut että surun kanssa oppii elämään ja se raastavin kipu sydämmessä on helpottanut.Toki vieläkin tulee aikoja että mieli menee tosi matalaksi,mutta sekin menee jo " helpommin" ohi.

Nyt meillä on se vuoden takainen tuskallinen päivä kohta edessä.Siitä en tiedä vielä miten selviää,mutta luulen että selviämme siitäkin kun vuosi ollaan jo selvitty.

Meille on myös tulossa uusi vauva,tuleva pelottaa,mutta ihmeen rauhaisin mielin olen nyt.Ennen raskautta jouduin käymään ammattiauttajalla,niin paljon pelkäsin tulevaa.Mutta se auttoi.Vielä ei tiedä miten tässä käy,mutta toiveet on korkealla että tammikuussa saisimme sen terveen vauvan kotiin asti.

Isosisko kaipaa veljeään ja velipoika onkin meidän elämässä täysillä mukana.Sisko sekoittaakin välillä että äitin masussa kasvaa ****vauva.Mutta yritämme parhaamme mukaan selvittää pienelle,mieten asia on.

Emme halua enkeliämme unohtaa milloinkaan.Hänestäkin tulee isoveli:)



Lapsen menetys on asia jota ei toivoisi kellekkään,mutta valitettavasti meitä on todella paljon:( Mutta vertaistuki onkin se hyväasia,kuulla toisen tarinoita ja selviämisiä.Kuulla suurimmassa tuskassa että muutkin ovat selvinneet!

Voimia teille tulevaan ja suurensuuret halit koko perheelle!

kertomaan surunne määrää...

Otan osaa suureen menetykseenne.

Minulla on kalpea aavistus tuskastasi, koska synnytin talvella pienen pojan kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Tuolloin kävimme läpi muutamassa viikossa pelkoa yhden ihmisiän verran...

Poikamme selvisi...toisinkin olisi voinut käydä.

Toivon, että löydät lohdun ja rauhan!



Jesmiina

Tämä saattaa kuulostaa pahalta, mutta olette sentään saaneet pitää lapsenne sylissä pienen hetken.



Minun rakas poikani syntyi rv 18+0. Hän oli syntyessään jo kuollut. Oli elossa sairaalaan tullessamme kun vedet olivat menneet. En saanut nähdä hänet avaavan silmänsä, saanut kuulla hänet hengittävän, ei mitään....

Tästä on jo kulunut kuutisen kuukautta, mutta edelleen kaipuu on todella kova..



Meillä ei ole muita lapsia kotona. Onneksi on sukulaisten lapsia ja kummilapsia mitä voi halata ja pitää sylissä....mutta ei se auta.

suru on suuri ja osanotot myös teille.

Minulla suru vaan on pahentunut ja kaipuu sekä ikävä painavat vaan, tosin aikaakin on kulunut vasta niin vähän. Haluaisin kertoa käytännön raadollisista asioista jotka eivät ainakaan tilannetta paranna...Äitiysvapaani loppui tässä äskettäin ja olisi pitänyt mennä töihin. Soitin tk:hon että olisiko mahdollista saada sairaslomaa koska en katso olevani kykeneväinen menemään töihin ( lasten parissa). vastaanottovirkailija oli kovin ymmärtäväinen ja myötäelävä ja lupasi soittoajan lääkärille. Kun lääkäri soitti aloin kertomaan tilannetta johon hän tokasi hyvin tylysti että luin koneelta tilaanteesi ja tiedän milloin lapsesi on kuollut ja siitä on jo kaksi kuukautta että kyllä siitä jo olisi pitänyt päästä ohi!!! Minä itken vaan puhelimessa ja hän alkaa selittämään psykiatrisesta hoidoista ja mielenterveystoimistoon päin kääntymisestä. En saanut sanottua kuin että ne pari päivää sitten riittää mitkä hän pystyy kirjoittamaan. Sanoi vielä että jos tilanteesi tolta näyttää niin kyllä pitää jo lääkitystä harkita...Olin aivan huuli pyöreänä, mielestäni en nyt niin huonossa kunnossa ole että tarvitsisin ko. hoitoja tahi lääkkeitä. Minä vain suren, eikä mielestäni siitä vielä niin kauan aikaa ole että se asia olisi jo pitänyt pyyhkiä pois mielestä enkä saisi itkeä. Tämä lääkäri on niin epäystävällinen muutenkin. Hän teki 18 vkon ultrankin ja silloin jo karvani nousivat pystyyn.

Kaiken tämän keskellä pitää kestää vielä tuollaista. Elämän raadollisuutta.

Sanaton!

Ja iso virtuaalinen voimahali täältä!



Oletteko löytäneet netistä enkelivauvapalstan lapsensa menettäineille http://health.groups.yahoo.com/group/enkelivauva/. Ja Vell@, oletko sinä löytänyt Pähkinä palstan, joka on tarkoitettu lapsensa menettäneille ja uudelleen raskaaksi tulleille http://health.groups.yahoo.com/group/pahkina/. Nuo molemmat löytyvät Kävyn sivujen linkeistä (www.kapy.fi).

Uskomatonta tuo lääkärin reagointi sairaslomapyyntöösi. Lääkäreistä ilmeisesti joka kymmenes on täysiä idiootteja (=ei mitään sosiaalisia taitoja tai ymmärrystä ihmisen normaaleista reaktioista kriiseihin). Hakeudu ihmeessä toisen lääkärin puheille tai ihan ammattiauttajalle, joka varmasti älyää sairasloman tarpeellisuuden/välttämättömyyden. Meillä kuoli joulukuussa 2004 ensimmäinen yhteinen lapsi nykyisen mieheni kanssa (minulla on 6 ja 9 vuotiaat edellisestä avioliitostani) ja omalta kohdaltani voin ainakin sanoa, että tietyllä tavalla pahin kausi on alkanut vasta, kun puoli vuotta ehti kulua kuolemasta. Ja jos yhtään on lukenut suruun liittyvää kirjallisuutta (josta varsinkin lääkärien pitäisi olla perillä, jotteivat lausu aivan vääriä kommentteja) tai seuraillut muiden suruprosessin etenemistä, niin tietää kyllä, että suru vie vähintään vuoden sellaisella voimalla, että ei ole mitenkään epätavallista, jos tarvitsee sairaslomaa. Toki riippuu, missä ammatissa toimii, voisiko työ toimia terapiana vai tuleeko siitä täysi mahdottomuus (jokainen kyllä tietää itse, eikä sitä ole kenenkään toisen syytä kyseenalaistaa). No, joka tapauksessa meidän poikavauvamme syntyi raskausviikolla 32+ ja täysin tervettä lasta odotettiin (ei edes mitään ongelmia raskausaikana ennen tuota rv 32+). Toisin kävi, vauva kuoli neljäntunninikäisenä. Nyt odotetaan (onneksi, mutta kauhulla ja sekä fyysisesti että henkisesti tosi väsyneenä) pikkusisarusta enkelivauvallemme.

OTAN OSAA SURUUNNE.

Meidänki perhe vietti pikku hautajaiset noin kaks viikkoa sitte,haudattiin 17 viikkonen poika joka kuoli minun mahaan,edellinen kuoli viimme Joulu viikolla viikolla 16+1,hänet tuhkattiin.

Itse pääsin varmaan helpolla kun vauvat oli niin pieniä.Voimia kaikille joilla menehtyy täysaikanen vauva.

Itse en ole vastaavaa kokenut, mutta ystävältäni kuoli vauva masuun rv37 ja se oli kova isku itsellenikin... Äidille raskainta on varmasti menettää oma lapsi -oli hän sitten vasta ihan pieni masussa tai jo isompi lapsi. Toivon teille kaikille voimia surussanne. Täällä joku kertoi lääkäristä, joka ei ymmärtänyt sairasloman tarvetta. Kuinka kovaa ja julmaa tuollainen toiminta! Kertoo jotain tämän yhteiskunnan tilasta. Pitäisi jaksaa ja olla tehokas, vaikka olisi kohdannut elämänsä raskaimman asian...Joku ehdottikin, että kannattaa vaihtaa lääkäriä. Olen aivan samaa mieltä. Varmasti löytyy myös inhimmillisiä lääkäreitä, jotka ymmärtävät jotain surusta ja läpikäymisestä.

tuli lapsemme kuolemasta perjantaina. En ole pitkään aikaan taas kirjoitellutkaan tänne, joka päivä luen kyllä mutta kirjoittaminen ja sen aloittaminen on vaikeaa.

Voimia kaikille jotka ovat lapsensa menettäneet, enkelinsä.

Meillä oli lääkärien kanssa perjantaina palaveri koskien poikamme sairautta. Silloin kun hän syntyi ja tiedot hänen vammansa vakavuudesta tuli niin kaikki meni silloin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nyt sai rauhassa jutella ja paremmin sisäistettyä asiat.

Näin muutakin osaston väkeä ja he tulivat halaamaan ja voimia sekä rukouksia toivottamaan.

Kaksi pitkää kuukautta tosiaan on jo kulunut mutta ikävä vaan painaa. Tulee sellaisia suuria kaipauksen hetkiä kun haluaisi niin kovasti toisen takaisin tänne...pitää sylissä, suukotella, vaunuilla...loputon lista ikävän ja kaipuun hetkiä.

Sinä lapsemme pieni ja kultainen

Olet enkeli parvessa enkelten.

Sinut lapsonen kantoivat helmassaan

pois taivahan enkelit murheista maan.

Syvimmät osanottoni kaikille vanhemmille jotka ovat lapsensa menettäneet. Me hautasimme juuri poikamme joka menehtyi kohtuuni rv 22. Tutkimusten mukaan poika oli terve, ikävä sattuma (napanuora), jonka ei voi koskaan kuvitella osuvan omalle kohdalle. Syli huutaa lasta ja jokainen soluni on vailla pienokaista. Asiaa ei auta se, että lähipiirissa on raskaana olevia äitejä ja vastasyntyneitä. Kuinka kipeää voikaan tehdä nähdessään onnellisen äidin tuhiseva nyytti sylissään. Kuinka elämä voi olla näin julmaa?



Ja synnytyksestä - etukäteen lääkeri lohdutteli, ettei minun tarvitse kestää kipuja, koska vauvaa ei tarvitse miettiä. Keinoja kuulemma löytyy ja kipulääkettä jos jonkinmoista. No, synnytys oli todella kivulias (en ole ensari joten on mihin verrata) ja vaikka anelin niin kätilö ei minua armahtanut. Hän oli muutoinkin kylmäkiskoinen, ei kertonut miten synnytys etenee, ei lohduttanut, ei kannustanut, oli koko synnytyksen aikana paikalla vain sisätutkimusten ajan ja ponnistusvaiheessa. Pyörryin kaksi kertaa enkä loppujen lopuksi jaksanut enään liikahtaakaan, olin niin voipunut. (Edellisessä synnytyksessä puhkuin voimaa ja energiaa kun vauva oli jo saatu maailmaan). Minua surettaa myös se, etten saanut pitää poikaa koskaan sylissäni. Ikävä ja suru tuntuvat musertavilta. Kumpa joku pyyhkisi tämän painajaisen pois ja heräisin siitä mihin jäätiin ennen tuota surullista neuvolakäyntiä -onnellisena odotuksesta, pieniä potkuja ihmetellen.

olen niin kovasti pahoillani pikkuisesi pois menon johdosta. Tämä on kauheinta mitä voi tapahtua. Ei tälläista voi ymmärtää, tätä tuskaa ei toivo kenellekään. Olen myös pahoillani ettet saanut syliisi pienokaistasi, hyvästellä.

Me otimme vielä hautajaisissakin pienokaisemme syliin ja sitten kun arkku laitettiin kiinni tuli kauhea tunne kun tiesi ettei enää täällä maan päällä ainakaan näe enää...kaikki oli niin lopullista.

Jotkut ihmiset ovat sitten tunteettomia, kuten sinulla kätilö. Kurjaa koska tilanne on jo kaameudessaan muutenkin kamala ja sitten on vielä muita lannistavia tekijöitä. Meillä onneksi oli kaikki sairaalan henkilökunta mukavaa, pois lukien tkn lääkäri. Hautaustoimiston tädistä jäi kyllä myös pahamieli. Myi arkkua kuin vanhaa autoa ja kappelissa oli tyrkyttämässä kumihanskoja minulle kun menin laittamaan pienokaistani arkkuun....silloin kyllä teki mieli sanoa pahasti mutta sain sanotuksi vain että mihin noita tarvitsen, otan oman lapseni syliin.Eikä siinä vielä kaikki...Isä alkoi sulkemaan arkkua niin ruuvit eivät menneet kunnolla ja sitten paljastuikin että toinen oli poikki. Mieheni alkoi jo hermostumaan koko tätiin kun sönkkäsi siinä ja sanoi että nyt lähdetään. tilanteen piti olla kaunis ja herkkä mutta tuli vauvanikin puolesta pahamieli kun ei saanut rauhassa laittaa nukkumaan viimeiseen leposijaansa. Kuljetimme hänet itse omalla autollamme muutaman sadan kilometrin päähän synnyinseudulleni,minun mamman ja pappan viereen lepäämään. Omaan hautapaikkaan.

Halauksia sinne ja kaikille enkeli vauvojen vanhemmille. Ikävä on kova ja myös minua kaikki vielä muistuttaa raskaudesta, naapuriin on syntynyt neljä vauvaa ja parhaimmat kaverit odottavat.

Voimia kaikille.