Ateisti. Saisiko edes pienen lapsesi äkillinen kuolema saada sinua ajattelemaan Jumalaa ja

viimeinen niitti. Kristittyjen Jumala ja koko kristinusko paskanjauhamisineen ei ole minua varten. En voinut hyväksyä, että se hyväksi jumalaksi väitetty olento antaisi jonkin sellaisen tapahtua ja sitten vielä hurskastellaan, että "tutkimattomat ovat Herran tiet" ja "Herra antaa ja Herra ottaa". Joo. Otti pieneltä pojalta isän - kuinka rakkaudentäyteistä!

kuoleman jälkeinen elämä kuuluu jo elämänkatsomukseeni (sikäli taidan olla poikkeuksellinen ateisti), tosin ei välttämättä se uskonnon versio asiasta.

Eli lakkasin uskomasta, kun menetin lapseni.

Ajattelemaan kenties. Uskomaan ei.



Mun mielestä ei voi valita uskooko kristittyyn jumalaan vai ei. Moni kirjoitti ettei enää uskoisi jumalaan jos se ottaisi oman lapsen pois, mutta juuri silloinhan juuri uskoo. Ehkä vihaa eikä pidä jumalasta mutta uskoo olemassaoloon kuitenkin.



Epäilen vahvasti että tätä darwinistista ateismiani mikään kuolema heilauttaa, pikemminkin vahvistaa käsityksiäni elämän kiertokulusta.

raukka ees sinne teidän taivaaseen jos ei oo ehditty kastaa ???

Mun mielestä ei voi valita uskooko kristittyyn jumalaan vai ei. Moni kirjoitti ettei enää uskoisi jumalaan jos se ottaisi oman lapsen pois, mutta juuri silloinhan juuri uskoo. Ehkä vihaa eikä pidä jumalasta mutta uskoo olemassaoloon kuitenkin.

Ei se nyt ihan noinkaan mene. Ei kai meistä noin kirjottaneista monikaan tarkoittanut, että reaktio menetykseen olisi jonkinlainen "njäh njäh, enpäs usko enää Sinuun koska olet niin ilkeä" (mikä tietysti olisi eräänlaista uskomista).

Vaan että tietyt tapahtumat vaan eivät istu yhteen tietynlaisen jumalakäityksen kanssa. Jos uskoisin kaikkivaltiaaseen kristittyjen Jumalaan ja rukouksen voimaan, on tilanteita, joka pakottaisivat minut arvioimaan uudelleen, onko tällaisen olennon olemassaolo (ainakaan sellaisena, kuin kristinusko sen määrittelee) loogisesti kovin todennäköistä.

Darwin muuten käytti itse yhdessä kirjeessään esimerkkinä erästä parasiittilajia (kammottava ampiainen, joka munii munansa toisten lajien toukkien sisälle, mistä loistoukat sitten raa'asti syövät tiensä ulos). Sen olemassaolo ei kerta kaikkiaan oikein istu käsitykseen hyväntahtoisesta ja kaikkivaltiaasta Luojasta, joka on ehdoin tahdoin päättänyt, että näin sen kuuluu mennä!

Kamala kysymys, ihan kuin värvättäisiin uusia seurakuntalaisia tuollaisen tapahtuman varjolla...

usko menee kuin tulee tollaisista asioista kuin lapsen kuolema.

En voi sanoa, että ei. Traumaattisessa kokemuksessa mieli ei toimi loogisesti. Mutta mitä luultavammin vastaus on ei, kuin kyllä.

Lähipiirissä on sattunut kamaliakin tapauksia, useampia kätkytkuolemia esimerkiksi, mutta silti olen edelleen ateisti kuten jo teini-iästä lähtien.



Taruolentoihin tai yliluonnollisiin henkiin en yksinkertaisesti pysty uskomaan.

suuri syy ateismiini on kaikki paha mitä tapahtuu. Jumala antaa anteeksi pedofiileille ja murhaajille. Just joo. Jos lapseni kuolisi, niin miksi ihmeessä alkaisin johonkin höpöhöpöjuttuun sen takia uskomaan?

että miksi niin valtavan suuri osa ihmisistä alkaa kutsua menetettyjä lapsiaan, vastasyntyneitä tai sikiöitä enkelivauvoiksi/lapsiksi? He eivät voi kaikki olla uskossa. Mutta jostakin syystä kristinuskon tarjoama symboliikka ja lohduttava taivasajattelu antaa sielunrauhaa.....vai?

että kun pieni lapsi luonnonvastaisesti kuolee, niin sitä kautta alkaisi uskomaan johonkin hyvään Jumalaan, joka on ihmisten puolella? Eiköhän se mene päinvastoin. Sen sijaan jos pieni lapsi heräisi kuolleista vaikka viikon jälkeen, niin voisi uskoa johonkin korkeampaan voimaan.

liberaali kristitty. Mua on vaikeissa elämäntilanteissa auttanut uskon ja sanan tarjoama lohdutus. vaikeat tilanteet eivät ole käännyttäneet pois vaan kiinnittäneet lisää. Tämä kysymys koskettaa mua kovasti senkin takia, että olen jotakin kysymyksen asettelun kaltaista läpikäymässä elämässäni parhaillaan. En syytä Jumalaa, ei Jumala aiheuta minulle pahaa. Tämä lohduttomuus mitä nyt kannan on luonnon ja ihmisen luomaa. Jumala kannattelee vaikean tilanteen keskellä. Auttaa jaksamaan. Se mitä meille tapahtuu tai mitä lapsillemme tapahtuu, tai maailman lapsille on usein ihmisen vaikeaa ymmärtää. Ei meidän aivokapasiteetti jaksa käsitellä niin isoja kokonaisuuksia, kuin maailma. Elämme oman elämänpiirimme mukaisesti, tietoisina maailmasta sen verran että valitettavaa löytyy, mutta harvemmin olen itse kuitenkaan valmis tekemään mitään auttaakseni, kohdatakseni todella julmuuksia kokeneita. Kristinuskohan on mitä suurimmassa määrin diakoniatyöhön rohkaisua. Lähimmäisen rakkaus on sen perusajatus. Jos auttaisimme toisiamme, yhteiskuntamme vähäisiä, suhtautuisimme ehkä elämään eri tavalla kuin Jumalaa syytellen.



Nyt kun olen heikko ja vaikeassa tilanteessa, Jumalan rakkaus lohduttaa. Jumala ei ole aiheuttanut tätä tilaa rakkaalleni. Usko auttaa meitä tästä selviytymään. Lohdutuksen sanaa ei kukaan voi pois ottaa, eikä kukaan voi vähätellä hädän keskellä.



Sielunhoidollista kesää kaikille.

on minulle (ateistille) malliesimerkki syistä, miksi EN ikinä koita tuputtaa rationaalis-loogisia argumenttejani uskovaisille: joillekin ihmisille usko ja uskonto on hyvä asia. Ja hyvä niin.



Joillakin ihmisillä on kova ja kipeä tarve vastauksiin, totuuksiin, selkeyteen, tunteeseen että on joku, joka välittää, ja että kaikki ei ole vain sattumanvaraista ja vailla syvempää merkitystä. Se heille sallittakoon - niin kauan, kun eivät siinä uskonjanossaan satuta muita.



Leukaperäni alkavat kiristyä vasta siinä vaiheessa, jos joku uskontonsa varjolla on tuomitsemassa toisia.



Itse olen tavannut kerran yhden ihmisen, joka todella vakaasti uskoi keijukaisiin. Hyvin, hyvin sympaattinen (ja eksentrinen) ihminen, jonka keiju-uskossa tiivistyi monta tärkeää asiaa: halu uskoa inhimillisen heikkouden ja rajoittuneisuuden ulkopuoliseen hyvyyteen, kauneuteen, sopusointuun - siihen että on todellisuus, joka ei ole vain tätä (buddhalaisittain ajateltuna) kärsimystä, tai (kristinuskon käsittein) vaellusta murheen laaksossa.



Tällä ihmisellä oli seinällä postikortti, jossa luki "On ihan OK olla erilainen". Se liikutti minua; tunsin aitoa sielujen sympatiaa huolimatta maailmankatsomuksellisista eroistamme.

se sai. Ajattelemaan mahdollista Jumalaa ja sen raakuutta. Ei siis minkäänlaista muutosta elämänkatsomukseeni, mutta tottahan esikoiseni väkivaltainen kuolema 4kk iässä pisti miettimään kaikenlaista. Olen kyllä aina uskonut kuolemanjälkeiseen elämää mitään tiettyä Jumalaa nimeämättä.

Olen muutenkin moneen otteeseen yrittänyt "ruveta" uskovaiseksi, olisin todella paljon mieluummin uskovainen kuin ateisti. Jos lapseni kuolisi, tuntisin varmasti voimakasta kateutta kaikkia uskovaisia kohtaan ja yrittäisin kaikin voimin uskoa. Se tekisi menetyksen aavistuksen helpommin kestettäväksi.

aika hassua, että et pysty sovittamaan tuota erilaisuuden ihannetta nro 33:n viestiin. Onko mielipiteissäsi jotakin sellaista mullistavaa totuuden jyvää jota et uskalla jakaa, tai pelkäätkö toisella tavalla ajattelevia ihmisiä. Ethän toki voi sanoa, että sinunkaan totuutesi olisi ainoa oikea. Totuuksia on yhtä monta kuin ihmisiä. Samoin maailmankatsomuksia. Ei mikään uskonto tai uskottomuus sinänsä anna kuin viitekehyksen. Ihminen täyttää sen omalla persoonallisella tavallaan. jokainen eri tavalla.



Ehdottomuus puolesta ja vastaan kuulostaa siltä, että sellaisen ihmisen kanssa on mahdottoman vaikeaa keskustella. Vainot eivät ole loppuneet kenenkään kohdalla. Kaikkien maailmankatsomuksia halveksitaan, kaikkia torjutaan, kaikkia syytetään ja kaikkia jumalia syyllistetään. Ainoaksi "puhtaaksi" tässä kaikessa jää ihminen, minä itse, usein yleinen syyttäjä.



34:n kanssa samaa mieltä siinä, että vaikeuksien keskellä ei lohdutuksen sanaa sovi vähätellä. Ei varsinkaan niiden, jotka eivät ole kohdanneet haastetta joka kauheudessaan on ylivoimainen.

t: edellinen

Ateismi on hyvin vahvasti usko sekin.