Suosikkilapsenlapset ...

Vaikka molemmilla isovanhemmilla on jo aikamoinen määrä lastenlapsia, niin jokainen saa ihan yhtä paljon huomiota.



Sen sijaan lasten isomummo (mieheni mummo) syrjii meidän kolmatta lasta siksi, että hän syntyi isomummon kiellosta huolimatta!



isomummo tosiaan sanoi toisen lapsen syntymän jälkeen, että katsokaa, että kolmatta ei sitten enää tule (näin ihan sanatarkasti). No, kun kolmas oli tuloillaan, ajattelimme, että isomummo ei vaivaudu tulemaan katsomaan lasta ja pitää välejä etäisinä ja siinä se. Mutta ehei, isomummon oli saatava vielä sanoa, että olimme nyt toimineet vastoin suvun vanhimman mahtikäskyä ja hän ratkaisi asian niin, ettei ollut missään tekemisissä kolmannen lapsemme kanssa.



Viime kesänä yksissä suurissa sukujuhlissa tämä mummo alkoi sitten mainostaa suureen ääneen (ei kyllä sopinut ko. tilaisuuteen) että hänpä on tehnyt testamenttinsa ja meidän kolmas lapsi ei sitten tule saamaan yhtään mitään.(meidän lapset siis 14v, 11v ja 8v). Tällöin meidän esikoinen sitten pamautti isomummolle päin naamaa, että " voit kyllä pyyhkiä meidät muutkin siitä testamentistas, koska me kolme ollaan sisaruksia, ja jos et ymmärrä sitä, niin hyvää loppuelämää vaan itteksesi"



En ole varmaan koskaan ollut niin ylpeä tyttärestäni ja mieskin kääntyi poispäin hymyillen tyytväisenä. Kukaan ei mennyt lohduttamaan isomummoa, vaan appiukko totesi (hän on siis appiukon äiti) että muorin kyyti kotia lähteekin jo nyt ja meni nostamaan äitinsä ylös tuolista ja vei autoon.



Sen jälkeen ei ole isomummoa näkynyt. Ei edes tämän kesän lasten serkun rippijuhlissa, koska rippilapsi ei halunnut isomummoa sinne, jos meieän esikoinen olisi jättänyt sen takia tulematta (ovat tosi läheisiä keskenään).



Ei vanhoilta ihmisiltä tarvitse sietää mitä tahansa vain siksi, että sattuvat olemaan vanhoja.

Omat vanhempani paapovat sikoni lapsia, sillä ovathan ne niin ihania kullanmuruja yms. tietenkin jos itsekkin jaksaisin mielistellä äidilleni ja lapset veisivät juuri leivottuja kakkuja mummulle niin varmasti meidänkin lapsista tulisi niitä kullanmuruja. ei vaan kuulu minun tapoihini mielistely. onhan se ikävää kun aina heidän synttäreille viedään lahoja ja käydään synttäreillä. meidän lapset ei ole koskaan saaneet ainuttakaan synttärikorttia äidiltäni. Mutta onneksi minulla on ihana anoppi joka pitää kaikkia lastenlapsia tasavertaisina. ja yleensä muistaa lastenlasten synttärit. Itse olen sen päättänyt, että sitten kun minä olen mummo niin ihan varmasti muistan lastenlapsiani edes koritlla!

On ahnetta vain odottaa lahjoja, jos ei itse muista toista. Aurinko ei paista aina yhdeltä puolen.

Näemme mummoa yhtä usein kumpikin perhe. Minun esikoinen on äitini ensimmäinen lapsenlapsi,seuraavana on syntynyt veljeni 2 lasta ja sitten nuorimmaiseni. Minun lapsia mummo ei käynyt katsomassa sairaalassa,mutta veljeni lapsia kävi innolla katsomassa,kertoen minulle kuinka pieni vauva tuoksuu ihanalle...eli jo vastasyntyneestä lähtien mummo kohdellut lapsiani " huonommin" . Nyt äitini kaikki 4 lastenlasta on jo koululaisia ja yhä minun lapsia kohdellaan huonompana. Lapseni eivät nykyään halua edes kovin innokkaasti lähteä mummolaan kun ovat huomanneet itsekin tämän epätasa-arvon. Enkä tässä puhu materiaalisesta epätasa-arvosta vaan tunne tason epätasa-arvosta ja huomiosta. Tuntuu pahalta lasten puolesta,koska jo ymmärtävät asian!!!

Mutta sitten taas anoppini esim. jouluisin " lellii" myös sisareni lasta eli hän antaa ei vain omille lapsenlapsilleen vaan myös heidän serkuilleen. No, totuuden nimissä, en ole tuosta huolissani ;) Omille lapsillemme yritämme opettaa " minimalismia" eli ettei kaikki tavarat tarvi kerääntyä omaan huoneeseen - he kyllä saavat kaiken sen, minkä tarvitsevatkin. Tätä tosin ei yhdistetä joulukahjojen antajiin vaan noin yleisesti. Ja omat lapseni saavat anopin jakamattoman huomion ovatpa siellä yksin taikka yhdessä tai olipa anoppi meillä - tuo rakkaus on rikkumatonta, vaikka minulla ja anopilla ei niin kauheasti yhteistä olekaan - lapsilla on. Tuo toisen mummon lemmikkilapsi ei mene ko mummolaan edes yksin, vaan meidän lapsien täytyy mennä seuraksi - kehuu vaan, miten isän äiti hemmottelee hänet pilalle ja kuinka saa siellä aina kaiken mitä haluaa...

Meillä esikoinen nauttii isovanhempien suosiosta, on jo iso poika ja varmasti sen takia onkin lellikki ja saa kyläkutsuja eniten (on myös eka lapsenlapsi). Mutta missä vaiheessa pitäisi puuttua, sanoa, että millos pienempikin pääsee vai pääsekö? Koko perheenä meitä ei kutsuta kuin muutaman kerran vuodessa joten vähiin jää mummoilut ja vaareilut pienemmän osalta : (

meillä miehen äiti hoitaa viikkokaupalla miehen veljen lapsia, meille ei saa väen vängälläkään. Yhteisissä juhlissa olemme kuin ilmaa veljen lasten viedessä huomion. Jne jne...Ehkä osaksi tämä johtuu siitä, että miehen veli tuntuu olevan äitinsä silmäterä muutenkin ja mieheni on tainnut olla vähemmällä huomiolla jo lapsena. Minua surettaa kuitenkin tavattomasti tämä epäsuhta mummin käytöksessä, lasteni tähden.

Tosi ikävää.

Äitini kertoo aina, kuinka pahaa teki katsoa, miten erilailla minua ja samanikaistä poikaserkkuani kohdeltiin: Esim. serkkuani lyötiin (näpäytettiin) sormille, kun tämä olisi ottanut keksin pöydästä, kun taas minä tulin paikalle, niin mummo oli heti työntämässä kahta keksia mun käteen. Paljon olisi muitakin asioita!



Näkyy tilanne vieläkin; minä sain esim. ajokorttirahat papalta, ja vielä kiellettiin kertomasta isän veljelle, ettei heidän lasten ajokortteja jouduta maksamaan yms.



No toivottavasti omat vanhempani osaavat olla tasapuolisia sitten kun sen aika on (ei vielä ole lapsenlapsia heillä).

Suoraan ei sanota, mutta pienistä asioista sen huomaa.



Meilläkin miehen siskon lapset ovat ihania ja ihmeellisiä, meidän lapsemme mukavia ja kivoja, mutta eivät kuitenkaan niin erityisiä.



Näistä suosikkilapsenlapsista puhutaan aina myös meidän lapsillemme. Enpä usko, että anoppi samaan tapaan puhuu meidän lapsistamme tyttärensä lapsille. Anoppi esittelee lapsillemme, millaisia muistoesineitä ja kuvia hänellä on toisista lapsenlapsista. Meidän lapsistamme sellaisia ei ole.



Suosikkilasten ja näiden vanhempien kuvia on anoppilan seinät täynnä. Meidän lasten kuvia ei monta näy. Aina valittaa, että ei saa meiltä kuvia, mutta viimeksikin sai äitienpäivälahjaksi ison studiokuvan, jota ei ole ikinä anoppilassa esillä näkynyt. Luulin jo sen hävinneen, mutta mies oli törmännyt siihen jossain kaapissa.



Tyttärensä perheen sairastellessa tai miehen ollessa matkoilla anoppi säntää sinne avuksi pitkäksi aikaa ja voivottelee, miten vaikeita tilanteita siellä milloinkin on ollut. Tyttärellä kuitenkin sukua siinä lähellä apuna. Meillä mies matkustaa todella paljon ja minä olen lasten kanssa kotona. Joskus olemme miehen kanssa molemmat sairaana samaan aikaan. Kertaakaan ei ole anoppi apua tarjonnut tai osoittanut huolta. Omat vanhempani sitten venyvät kaksinkerroin järjestellessään meille apua.



Kerran olimme samaan aikaan tyttären perheen kanssa sairaina flunssassa, meillä vielä pieni vauva, joka oliv ähällä joutua sairaalaan limaisuutensa vuoksi. Suurimman voivottelun sai tyttären perhe, jonka sairastamisesta saimme tarkkoja raportteja, ja seuraavan kerran tavatessamme anoppi ja appiukko ihmettelivät, että onko meillekin tulossa nuhaa. Olimme olleet koko perhe kauheassa flunssassa, mutta se jäi täysin noteeraamatta.



Johtuu varmasti osaksi siitä, että tyttäreensä äidit kokevat enemmän läheisyyttä näissä asioissa kuin poikiinsa. Ei olla myöskään ihan samoilla linjoilla anopin kanssa aina, mutta hyvin tullaan kuitenkin toimeen. Mieheni on kuitenkin heille tärkeä ja rakas, joten lapsiaan he eivät näin suosi, vain lapsenlapsiaan.



Kuulostan tässä nyt paljon katkerammalta kuin olen. Kyllähän nuo kaikkia lapsenlapsiaan rakastavat, mutta toisia vain enemmän kuin toisia. Omien lasteni puolesta se ärsyttää, mutta toivon, että eivät sitä itse huomaa tai sitten hekin vielä hurmaavat appivanhemmat omilla suloisilla persoonallisuuksillaan. :)

Mummoni, siis äitini äiti, suosi selvästi isosiskoani kaikessa. Ajan myötä huomasin sen itsekin. En ole enää kovinkaan läheinen mummoni kanssa. " Itkeskelee" nyt miksi tullaan niin harvoin käymään, minä, mieheni ja vauvamme. Miettisi mitä itse on puuhastellut aiemmin, minkäköhän takia en siellä kovin usein viitsi ravata.

Aina se myös mollaa terveydenhuoltoa (olen terkkari) ja mutisee että naisista ei ole mihinkään (ei kelpaa lääkäriksi, ei mikskään muuksikaan ja sodassakin Lotat olivat vaan kenttäpatjoina).

Pahinta oli myös se että vauvamme kastetilaisuuden jälkeen hän oli vielä siskolleni vauvamme nimestä kommentoinut pahasti. Vielä vähemmän kiinnostaa sitä eukkoa käydä katsomassa.

Meillä kaksi poikaa pienellä ikäerolla ja esikoinen on anopin suosikki, joka huomataan. Toinen nuorempi poika saa vaikka itkeä vieressä, niin anoppi vain halailee esikoista ja katsoo vierestä. Ärsyttävää! Kaikki kiinnostus keskittyy vain esikoiseen. Anoppi selittää tilennetta sillä että ovat sopineet appiukon kanssa että toinen hoitaa toista, mutta kun appiukko ei aina ole paikalla. Ja vaikka oliskin niin kyllä molemmat lapset kaipaavat molempia isovanhempia.

Puhe ei kai taida näissä tilanteissa auttaa kun kyse on tunteista!!



Olen ajatellut, että isovanhempiemme sukupolvi on niitä " pullamössöjen" kasvattajia ja toisaalta isovanhemmat tuntuvat niin hurahtavan tolkuttomasti lapsenlapsistaan (ainakin joistakin), ettei järki enää mahdu mukaan. Eletään ehkä uudelleen sitä menneisyyttä kun oli omia pieniä lapsia, muttei niitä itse voitu hotaa. Silloin esim. -70 luvulla äitiysloma oli 3kk ja lapset laitettiin pienestä vauvasta hoitoon joko päiväkotiin tai isovanhemmille. Vanhemmat itse jäivät paitsi omien lastensa hoitamista, jota nyt sitten isovanhempina paikkaillaan.

Eli pappa on jopa toiselle luvannut perinnöksi yhden jutun, toinen ei saa mitään. Monesti antaa tälle reippaammalle kivoja juttuja (korvalappustereot jne), toinen ei saa mitään. Toinen siis pojista reipas ja toinen vähän sulkeutuneempi ja hieman motorisesti heikko. Voi että voipi sapettaa tuollainen. Viimeksi kun taas mainitsi siitä perinnöstään kysynkin, mitä tämä toinen saa - ihan pokkana siis.

Silloin oli kivaa kun oli itse se suosikki, ja silloin kun ei ollut, niin sitten oli se toinen ei-suosikki kaverina, niin ei se tuntunut pahalta. Itse asiassa en ma sita edes tajunnut ennen kuin aikuisena. Lampimat ja rakkaat muistot minulla hanesta on.



Ma olen ainoa lapsi, niin mun lapsilla ei ole serkkuja kilpailemassa suosiosta, aika tasavertaisessa asemassa ovat.



Mun appivanhemmat tuntuvat suosivan vanhempia lapsenlapsia huomiossaan. Materialistisesti kaiken on mentava pennilleen tasan.

suosi aikoinaan siskoani ja sanoi häntä lempilapsenlapsekseen. Tottakai hän oli mukava myös minulle ja veljelleni mutta siskoani oikein lelli ja kehui. Kun sain itse lapsia (2 poikaa) hän kohtelee heitä tosi tasapuolisesti ja aina kehuu. Se tuntuu kivalta.

Lähinnä näkyy ajan ja avun määränä. Sisartani auttaa mielin määrin, meitä harvakseltaan.



Lahjojen suhteen on kyllä sitten todella tasapuolinen.

miehen sisar on ainoa tytär perheessä ja kuulemma siksi hänen lapsensa ovat tärkeämpiä kuin perheen poikien lapset! Eikä ole mikään vitsi, anoppini itse vihjasi kun tyttärensä sai esikoisensa!!! Toisaalta harmittaa omien lasten puolesta, mutta minkäs asialle itse mahtaa, on vaan hyväksyttävä. Toivottavasti lapsetkin hyväksyisivät...

vaan se oli serkkupoikani. Hän oli usein mammalla hoidossa ja aina sai herkkuja ja pullan päälle voita. Nyt tämä mies on lihava ja mulla on sentään vyötärö!

Sen jälkeen meidän tytöt eivät ole mitään. On vain tämä poika. Muusta ei puhutakaan kun poika on niin ihmeellinen.

Ennen toisen tyttöni syntymää anoppi vihjaili että toivottavasti olisi poika. Tuntui pettyneeltä tytön syntymän jälekeen.

Itsestä tuntuu erittäin pahalta katsoa kun anoppi ei huomaa lapsiamme jos poika on paikalla, ja jos ei ole niin puhuu jatkuvasti pojasta. Tälle pojalle myös ostellaan vaatteita ym. mielinmäärin. lapsillemme ei mitään.

anoppi jaksaa muistuttaa, miten olisi ollut kivampi, kun meidänkin vauva olisi ollut tyttö (meillä on 10 kk vanha poika).

Heillä itsellään on kolme poikaa, ja ovat olleet pettyneitä, kun eivät koskaan saaneet tyttöä. Miehen veljellä on kaksi poikaa ja yksi tyttö, tässä järjestyksessä, ja tuo tyttöhän sitten on niiiiiin ihana.



Kyllä meidänkin poikaa huomioidaan ihan kivasti, ei siis valittamista, mutta miksi pitää välillä huomautella hänen sukupuolestaan? Jo synnytyssairaalassa anoppi kysyi, että " koskas te sen tytön teette" , ja tuota samaa ollaan saatu kuulla luvattoman usein sen jälkeenkin. Joulunakin muisti sanoa, että kannattaa tehdä tyttöjä, kun pojantytär sai niin hienoja lahjoja.