Sellileskiä? *varovasti kyselee...?*

Nyt lyhyesti:



Pertti, luulen että se 8kk vankilavuosi tarkoittaa sitä, kun moninkertalaisetkin istuvat vain sen kaksi kolmasosaa tuomiostaan, niin jos on esim vuoden tuomio, niin se on ton 8 kk. Mut en ole varma.



Tuittu, NAUTI nyt noista viime metreistä, jos ei mitään kummempaa häikkää ole. Mulle on jäänyt ihanat muistot niistä äitiysloman alkuajoista ennen vauvaa, kun vaan tein kaikkea mistä nautin ja otin ihan rauhassa kaiken. Toki oli upeaa kun vauva syntyi, mutta turha sitä on hullun lailla odottaa ja vaan sitä miettiä, kun kerrankin on elämässä aika, jolloin ei ole mihinkään kiire, vaan voi vaan tehdä mitä itseä huvittaa...Sitten kun se vauva syntyy, niin siinä se on, seuraavat 18 vuotta. : )



Hyvät keväät kaikille!

Elikkä mullakin on mies istumassa. On ollut nyt jo kohta 9 kuukautta. Ja vielä on jäljellä n. vuosi. Meillä on kaksi poikaa. Toinen on eskarissa ja toinen on vasta 6 kuukautta. Mutta hyvin on mennyt!! Kyllä sitä pärjää yksinkin, vaikka raskastahan se välillä on..

Heti sutena hyökkään kimppuun, heh... Eikun, olisin halunnut kysyä siitä ajasta kun kuopuksenne syntyi (miehesi istui jo silloin, jos oikein ymmärsin...?). Että mitenkä sun synnytys meni, pääsikö ukkos jollain konstilla mukaan, tai pääsikö edes sairaalaan vauvaa ja sua katsomaan? Jos miehesi ei ollut mukana, niin oliko sulla joku tukihenkilö (ja koitko sen tarpeellisena)? Entä synnytyksen jälkeen, oliko kovin orpo olo tuoda pikkuinen kotiin yksin, masensiko, jne jne. Varmaan noita taustoja tossa lueskelitkin, mutta minä siis olen raskaana viikolla 33, eka lapsi tulossa, ja mies on istunut parisen vuotta. Meidän perheen tapauksessa on täysin poissa laskuista se, että ukko pääsisi synnytykseen mukaan, tuskin pääsee edes sairaalassa käymään... Nyt kun laskettu aika alkaa lähestyä, niin on kovasti alkanut mietityttää että mimmosta tulee olemaan kun ei ole miestä mukana (oon kyllä alusta pitäen sen tiennyt, ja asennoitunut niin että tottakai sitä pärjää, mutta silti kaikenlaista tulee mieleen... hih, en ole ehtinyt jännittää itse synnytystapahtumaa eli kipuja tms. lainkaan, kun mulla on ihan muut jutut mitkä mietityttää/jännittää). Heitähän siis kuulumisia kunhan ehdit/viitsit/jaksat, mielelläni kuulen muitten ajatuksia.

Ja missäs muu ryhmä rämä? Pertti, Korttiakka, Äppi....? Mulla on täällä pesäntekovietti lähtenyt täysin käsistä, viikonloppuna remontoin makkarin uuteen uskoon (no vähän revin tapetteja ja maalasin ja semmosta), hehheh... Kun ei oo täällä ketään sanomassa että lopeta hullu! Äijälle lupasin, että eteisen tapettiin en enää kajoa vaikka mieli tekis (sekin on ruma...). Ja koko aika tulee mieleen kuningasajatuksia että mitä vois kaikkea tehdä. On se hullua. Ikkunat pesen ainaski. Menenkin nyt heti... Kuulumisiin!

Ja tervetulias toivotuksia minäkin täällä toivottelen Alicelle!

Munkin pitää heti hyökätä kyselemään...eli mitenkäs toi teidän esikoinen...miten oot kertonu et iskä lusiivai onko tytömatkalla?

Mä oon tääl kettuuntuneena ku mulle tutut neuvoo et pitäis sanoo jos ja kun mies telkien taakse lähtee et on tyyliin reissu hommissa...mun mielestä se on jotenki lapsen aliarvioimista(meillä kyl isot muksut jo koulu ikäsii) tuntuu hurjemmalta et kuulisivat kyliltä kuin et kuulisivat meiltä...Mutta miten muut on näitä lapsille kertonu?



Ootko Tuittu meinannu tukihlön ottaa synnytykseen mukaan? Mä ainakin luulisin ite pärjääväni yksinkin synnyttämäs ainoo vaa et jos kauheen pitkän kaavan mukaan menee ni aika tulee pitkäksi. Molempien likkojen jälkeen oon ollu heti himassa itekseni (ekan isä oli ekat viis kuukautta vaan viikonloput kotona ja toisen teki/tekee pitkii työpäivii.) Jotenkin se synnytyksen jälkeinen hormoni paukku on mulla ainakin ollu sellanen et vaik ovet ja ikkunat kaatuis päälle ni mikään ei tunnu missään...ja välis tietty piti tirauttaa pari kyyneltä vaik sen takii et kauniis ja rohkeis joku rakastu...oi sitä onnea!

No onpas taas löpinää...Koita tuittu selvitä hengissä vimpat viikot!!!!

Muillekin kevään odotusta ihanaa lähettelee halejen kanssa Pertti

Pääsin istahtaan koneelle kun pienempi nukkuu päiväunia.. Mieheni oli jo kaltereitten takana kun vauva syntyi. Minulla oli mukana synnytyksessä kaverini. Ja minusta se oli tarpeellista. Ei siksi, etteikö siellä olis pärjänny yksinkin, mutta oli seuraa ja juttukaveri! Mies ei päässyt sairaalaan katsomaan meitä. Näki pojan sitten n. 2 viikon ikäisenä. Kotiin oli ihana tulla! Minulla oli apuna kaverini joka oli synnytyksessäkin mukana. Alussa ei tuntunut edes väsyttävän, mutta kyllähän sitä univelkaa kertyi, kun öisin sai herätä syöttämään. Vieläkin meillä syödään aamuyöstä. Mutta kyllä sitä kummasti jaksaa. Niin ja minulla tämä synnytys käynnistyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa.. Tuittukin vois rauhoittua siellä ;) Jättää tapetit repimättä! Esikoinen taitaa ajatella isän olevan " töissä" . Olen ajatellut niin, että sitten kun kysyy itse, niin kerron. Ymmärtää kyllä vartijat ja paljastimet kun tapaamiseen mennään, mutta ei ole niitä kummastellut. Mies on istunut aikasemminki 2 kertaa meidän yhdessä oloaikana. Ensimmäisellä kerralla esikoinen oli vasta 3 kk. Ja toisen tuomion " ollessa päällä" esikoinen oli 4v. Silloin sanottiinkin esikoiselle, että isä on tehnyt sellasta, mitä ei saa tehdä. Ja, siksi isä joutuu olemaan poissa. Aika sekavaa tämä minun kirjoitus.. Koittakaa saaha selvää. Ja kyselkää vieläkin jos tulee mieleen jotain!! Vastailen kyllä!

vaikka en olekkaan sellileski mun ihan pakko kommentoida tata viestiketjua. Tama on ehdottomasti mielenkiintoisin mita olen pitkaan aikaan lukenut ja paivittain olen kaynyt katsomassa etta mita teille kuuluu. Josko joku olisi pannut lisaa kuulumisia. Vahvoja naisia olette. Tahan jaa ihan koukkuun. Tuntuu niinkuin tuntisin teidat, niin elavasti olette elamaanne kuvanneet.



Itse joskus pyorin kundien kanssa jotka olivat lusineet ja tiedan etta heista loytyy paljon hyvia tyyppeja ja rehellisempia kuin monet tavan tyypit. Yksi heista joskus tuumasikin etta ei se ihmisesta kunnollista tee vaikka ei olisikaan rosvo. Paadyin kuitenkin ulkomaille ja tuiki tavallisen miehen vaimoksi.

Kaikkea hyvaa teille jatkossa



M@gdalena

Kiitoksia alice04:lle ja Pertille synnytyskommenteista. Mä kyllä vähän luulen, etten halua mukaan ketään kun ei mies kerta pääse. Mietin kyllä sitä, että vois olla juttuseura tarpeen jos venyy pitkäksi se homma, mutta toisaalta oon aina ollut semmonen tyyppi joka tykkää taistella taistelunsa itsekseen... On mulla tässä vielä jonkin aikaa miettiä asiaa, mutta todennäkösesti päädyn synnärille itsekseni (paitti kyyti tarttee hoitaa, kun itse ei kuulemma olis suositeltavaa ajaa, heh...).

Meillä on huomenna eka perhetapaaminen. Siitähän se ylämäki oikeastaan alkaa, kun tapaamisista tulee tollasia kivoja, kuukauden päästä alkaa jo lomatkin. Mikäs tässä ollessa.



Töissä kauhea hoppu, poika saa taas hampaita, eikä suostu syömään kunnolla, ja herää sitten yöllä maidolle. Ihme kyllä ei tän kummemmin väsytä. Mulla on kyllä ihan ihme vire päällä tänä keväänä, olen laihtunutkin jo 13 kiloa. Sitä kyllä piisaa vielä jonkin verran pudotettavaa, mutta ikinä ennen se ei ole käynyt näin " kivuttomasti" . Syön hyvin hyvää ruokaa, mutta mitään makeanhimoja ja muita ei ole. Että jos kaikki asiat tähän malliin jatkuu, niin tämän ajan voi jotenkin hyväksyäkin. Jos ei muuta, niin ainakin tämä on ollut hyvin kasvattavaa. Oppinut todella arvostamaan sitä luksusta, että mies on kotona ja on hyvä isä, hoitaa lastaan ihan tasavertaisesti mun kanssa. Ja muutenkin uskon, että sitten kun mies tulee takas, niin ihan vaan sitä ettäsiinä hän taas on, osaa arvostaa ihan uudella tavalla.



Kyllä tässä monelta osin on myös oman miehen tuntemus kasvanut, mehän kirjotellaan kirjeitä joka viikko toisillemme 1-2, puhutaan niitä näitä ja vähän vielä päälle.



JÄnnittää kyllä se huominen tapaaminen. Ei voi millään uskoa, että ihan oikeasti nyt pääsee sen kanssa kahden oleilemaan. Ja vielä niin pitkäksi aikaa...



Hyvää melkein pääsiäistä taas kaikille!

nainen on vahva ja selviytyjä, kun siihen on tarvetta ja ennen kaikkea halua. Jos kertoisin koko tarinan ¿sellileskeydestäni¿ voisi se olla aika hurjaa luettavaa. Kuitenkin vuosia, (lähes kymmenen) olen kerännyt kokemuksia ja välillä olen sanonutkin, että olin kuin keskellä kauhuelokuvaa, mutta olikin ihan oikeaa, minun itseni elämää? Se ei ollut elokuva, jota ei halunnut katsoa, sammuttamalla TV:n tai poistumalla elokuvateatterista, se ei ollut unta? Olisi ollut joskus helpottavaa, jos olis vain voinut herätä ja todeta sen olleen pahaa unta.



Ensinnäkin minulle selvisi vasta joidenkin kuukausien jälkeen oikeat syyt tuomioon. Se tieto oli ensimmäinen järkytys, josta kesti hetken toipua. Olin osannut kyllä epäillä, ettei noin pitkiä tuomioita ihan kovin helposti tule. Sain kaiken sympatian viranomaisten taholta, jos jossain tarvitsin apua tai halusin tietoa, ei minun tarvinnut kahdesti pyytää. Sain oikeuden pöytäkirjat luettavaksi jne. Kamalaa tekstiä, mutta oli kuitenkin parempi, että luin ja selasin läpi, ei jäänyt mitään epäselväksi ja ennen kaikkea se, että minua oli huijattu! Minun oli helpompi nyhtää totuuskin esiin, kun tiesin jo jotain ja taisi olla molemmin puolin hyvä, että asioista sitten juteltiin.



Vankila toi tullessaan kaikenlaisia sivuoireita. Uskoisin, että pitkään istuvilla niitä on enemmän kuin muilla. Huumeet astuivat aika rankasti kuvioihin jossain vaiheessa ja yleensä hän niillä kuulemma helpotti omaa ikäväänsä perhettään kohtaa. Huumeiden myötä rahan tarve kasvoi ja aiheutti kaikenlaista kiristystä ja uhkailua. Pystyin kuitenkin periaatteilleni tiukkana tyttönä kieltäytymään kaikesta kiristyksestä. Uhkailuille en voinut mitään, osasin kuitenkin ajatella, ettei hän sieltä käsin pysty mitään toteuttamaan jne. En voi mitenkään kieltää etteikö olisi ollut rankkoja aikoja, kotona pari vilkasta piipertäjää. Asetin aina ensin lapset etusijalle ja sen perusteella punnitsin muut asiat lähinnä hänen tarpeensa.



Hän sairastui huumeiden myötä psyykkisesti ja oli hoidettavana psykiatrisessa sairaalassakin välillä. Huumeista pääsi lopulta eroon ja vapautui raittiina. Annoin hänelle parivuotta ennen vapautumista vaihtoehdot, joko huumeet tai me! Hän valitsi meidät. Aivan kuin olin arvellutkin.

Normaali elämässä selvänä hän oli oikein mukava ja omistaan huolehtiva, rakasti lapsia, niin omia kuin muidenkin. Olisi varmasti ollut loistava isä - jos hänellä siihen olisi ollut mahdollisuus.



Itsestäni voin kertoa, en olisi koskaan edes tutustunut häneen lähemmin, jos olisin oikeasti tiennyt yhtään hänen taustaansa. Mulle on ollut aina tärkeää sääntöjen ja järjestyksen noudattaminen, väkivaltaa en hyväksy ollenkaan ja päihteet tupakka mukaan lukien eivät ole kuulunut minun elämääni.

Hän ihannoi päättäväisyyttäni, sitoutumistani asioihin, yrittämistä ymmärtää, ja hän muisti mainita vielä viimeisenä elinpäivänäänkin, kuinka oli enemmän, kuin tyytyväinen, että hänen lapsillaan on loistava äiti. Hän halusi kuulua perheeseen, jossa oli kuri ja järjestys, mikä häneltä itseltään oli aina puuttunut. Myönsi olleensa lellipentu sai kaiken mitä sormella osoitti ja kaikki oli hänelle sallittua vanhempiensa taholta.



Nyt saattaa kuulostaa itsekehulta jokunen lause edellä? Itse kuitenkin koin enemmän riittämättömyyttä ja en missään nimessä ollut valmis allekirjoittamaan esim. että olisin hyvä äiti. Tein/teen edelleenkin parhaani ja toivon sen riittävän. Haluaisin olla paljon enemmän - mutta yksin en jakaudu moneksi ja apuvoimia minulla ei ole, eli pärjään just niin hyvin, kuin omat resurssini riittävät.



Eli nainen on selviytyjä, olen päättänyt selvitä ja selviän!

Enkä usko, että olisin yhtään sen vahvempi, kuin kukaan muukaan nainen, se vaan on meidän naisten perusominaisuus, kun vain muistamme käyttää sitä.



Hups tuli vähän pidempi juttu, kuin olin ajatellut?? Kirjoittelen uuden jutun noista synnytys kokemuksista, ym:sta kokemuksista.

Ja moiks muutkin... M@gdalena, näytät olleen koneella samoihin aikoihin kuin itsekin raapustelin tänne, siks kait en ollut edes huomannut sun tekstiä, mutta siis moit sullekin ja kiitos positiivisista sanoista :) Enimmäkseen kun ympäristön kommentit on negatiivisia... mun lähipiiriin kuuluu tasan yksi ihminen, kenen kanssa voin ukostani rupatella täysin arkipäiväisesti, pari semmosta kelle voi puhua tietyllä varauksella, ja aika monta semmosta ketkä ei suostu puhumaan aiheesta ollenkaan vaan vaihtavat heti puheenaihetta. Ei voi vaatiakaan ihmisiltä että ne ymmärtäisi mun valintoja saati mieheni, mutta välillä tietty kismittää se että kaikki se peilautuu niin vahvasti muhun, mä en ole kuitenkaan ikänäni mitään rötöstellyt. Vaan semmosta se on.



Äppi, oli tosi kiinnostavaa lukea tota sun tarinaa, just noi elokuvafiilarit ja muut oli niin tuttua... ja muutenkin, uskoisin että sun kertomus olis täältä lähimpänä omaani (vaikka varmasti kaukana siitä silti). Tätä ketjua aloitellessani päätin, etten aio kertoa meidän tarinan taustoista sen tarkemmin, ja aion päätökseni pitää (tämä siksi, että halusin että kaikki samassa tilanteessa olevat uskaltais kirjotella, olipa sitten kyseessä satunnaisesta törttöilystä johtuva leskeytyminen taikka vaikka ammatirikollisen vaimo, tai mitä vaan siltä väliltä... taustoista riippumatta juttukaverit voi olla tarpeen, uskoisin).



Ja uskokaa tai älkää... tätä kirjoitusta aloittaessani mulla oli mielessä joku hyvä pointti, mutta niin siinä taas kävi että se katosi humps, heh heh hee!!! Mulle käy tälleen nykysin jatkuvasti, alotan jonkun tosi viisaan lauseen ja kesken kaiken loppu siitä vaan häviää... viekö vaavin kasvatus aivokapasiteettia? Ilmeisesti, hihii...



No eipä tässä sitten muuta kun hyvät viikonloput kaikille, meilläpäin näyttää aurinko nassuaan pilvien takaa. Korttiakka, toivottavasti teillä on ihanaa yhdessä kun pitkästä aikaa pääsette halimaan! Oiva tapa pitää jännitys yllä suhteessa, tämä vankilahomma, heh...

Kivaa että täällä pyörii välillä uusiakin tyyppejä, vanhoista nyt puhumattakaan! JA kiitos Äppi kun kerroit tarinasi. Just viikonloppuna miehen kanssa puhuttiin siitä, miten vankila ihmiseen vaikuttaa. Kertoili, että joskus aiemmin kun oli istumassa, niin näki kun yhtä 15 vuotta istunutta vankia alettiin opettamaan vapautumista varten. Ensimmäisenä se piti opettaa avaamaan ovia. Ihan tavallisesti ja varsinkin lukosta. Mies sanoi mullekin, etten ihmettelisi, jos se ei heti alkuun auo mulle ovia, tai jää vaan hölmänä seisomaan ovien eteen, että voiskos joku aukaista. Kun on se puoli vuottakin poitkä aika olla aukomatta ovia itse.



Niin, siitä perhetapaamisesta, mä oon ollut sen jälkeen ihan huonona. Kun meillä ennen miehen lähtöä oli niin vaikeaa, ja mies niin ahdistunut siitä lähdöstä, että oli vikat kaksi viikkoa enemmän tai vähemmän tolkku pois, niin siitä jäi sen verran huono fiilis päällimmäiseksi, että en ole niin karmean ikävissäni ollut. Mutta nyt kun ollaan kirjoteltu ja puhuttu puhelimessa tosi paljon, niin asiat on saatu selviksi. Ja sitten kun tapasi taas sen oman ihanan miehen, ja oli ihan mielettömän ihanaa, niin nyt on kyllä niin karmea ikävä ja olo ettei tiedä miten päin olisi. Onneksi pääsee taas parin viikon päästä sinne. Ja kuukauden kuluttua on jo eka lomakin miehellä.



Pisti kyllä tuo Äpin tarina aika paljon miettimään. Meillähän miehellä on kyllä myös " menneisyys" , mutta hän on kyllä tosi syvältä noussut, ja ihan normaali kansalainen nykyään. Tai sanotaanko että viikko sen jälkeen kun on vapautunut :). Mutta mitä tahansa voi tapahtua, se on niistä miehistä ittestään kiinni, että miten tahtovat elämänsä elää. En usko että kovinkaan moni olisi jokunen vuosi sitten uskonut, että munkin mies voi vielä joku päivä olla päihteetön korkeakoulutettu tunnollinen perheenisä. Ja kyllä mäkin siinä alussa sain aika tiukkana olla, kun mun mies olisi halunnut päihteitten käytölleen joitain myönnytyksiä. Mä sanoin, että sen kun käyttää ihan niin paljon kuin haluaa, mutta silloin mä en ole se ihminen, joka sen kanssa elää. Ja kyllä se sitten mut ja meidät valitsi. Totta kai tie on ollut pitkä ja kivinen, ja retkahduksia sattuu joskus, mutta koko ajan vähemmän. Siis n. 2 kertaa vuodessa, toivottavasti tän tuomion jälkeen ei enää ollenkaan.



Pertille vaan sellasta aattelin sanoa, että kannattaa tosi paljon ottaa itse selvää vankilasta johon miehesi on menossa, ja jos sillä ei ole mitään ongelmia päihteiden kanssa, niin kannattaa ehdottomasti mennä päihteettömälle puolelle. Siellä on nimittäin huomattavasti vapaampaa ja rennompaa kuin tavallisella osastolla, mm. ovet auki aamusta iltaan, ja muitakin erivapauksia saa aika helposti. Sitten tietty kannattaa ekana kattoa jos voisi päästä avovankilaan, eli että miehesi voisi käydä töissä, ja olisi vain illat&yöt vankilassa. Ja sitten kait tuomion puolivälissä voi pyrkiä jo työsiirtolaankin (en tiedä voiko heti alkuun) ja nekin on jo huomattavasti mukavampia kuin tavalliset kivitalot. Esim. Suomenlinnassa on työsiirtola, johon mun mies pyrkii heti pääsykokeiden jälkeen lopputuomion ajaksi. Saa nähdä pääseekö.



Hyvää kevättä tytöt, mä lähden ton pikkurutaleen vaippaa vaihtamaan, tässä kävi sellanen vihjaava tuoksahdus...

Täällä onkin ollut hiljaista. Kaikilla toivon mukaan kaikki hyvin! Mä jäin eilen äippälomalle, ja nyt touhuilen kotona viimeisiä hienosäätöjä. Huomenna pitäis lähteä anoppilaan ajelemaan, semmoset 300 km suuntaansa eli yön yli reissu taitaa tulla. Pitää käydä näyttämässä mahaa, niin kauan kun vielä on mitä näyttää ;) Mahassa käy kova myllerrys, ja mieli on keväinen ja iloinen. Pässiäiset siis kaikille, kirjootelkaahan kuulumisia!

Muistin ajan, kun vielä meilläkin oli anoppi oli isovanhemmat, mut ei ole enää. Anopista oli kovasti apua aikoinan. Jätti meidät pojan kuoltua! Isovanhemmat vain ilmoittivat, ettei pojalla ollut lapsia!



No, posti toi tänään ikävämmän kirjeen, eli tuosta vankila, huume, kuolema kuviosta ei tunnu pääsevän eroon. No mikä ei ole kuolemaksi vahvistaa.



Miettinyt tässä miten väärin on se, että perheenisän tuomio on koko perheen tuomio! Kävi jopa mielessä, että saattaa olla kovempikin rangaistus, sille joka jää kotiin lasten kansa tai raskaana oleva äiti, kaikkine herkkine tunteineen... Itse taisin kokea olevani syytömästi rangaistu?



Otan vähän väilimatkaa suomesta ja mietin syntyjäsyviä hetken. Palkkasin lapsille hoitajan. Tuli vain tunne, että pakko saada vähän välimatkaa kaikkeen. Jos matkanvarrelle sattuu netcafe, käyn kurkkaan mitä tänne kuuluu ja laitan kuulumisia.



Kestämistä, jaksamista, massunkasvattamista, jne. ja aurinkoisenkesän odotousta kaikille!

Mä selvisin nettipimennosta (mistä en muistanut teitä infota) yhtenä kappaleena!

Kiva kuulla et kaikki on hyvin teikäläisilläkin!

Meille kuuluu ihan hyvää, työelämään tässä pikku askelin palailen. Paljon on taas perhessäni puiti tätä lusimis asiaa, on vuosi rosiksesta ja nyt edelleen sitä hovia ootellaan ja odottavan aika on tunnetusti pitkä!

Miehellä on sillon tällön sellanen mustis/marttyyriys/sääli olo tost istumisesta. Tai niin et se sanoo et mähän voin tehdä mitä vaan tääl kotona kun hän raukka on istumassa, tietty loukkaa mua ku enpä oo aatellu ruveta hääräämään mitään vaikka poissa oliskin. Ja sit hidasteena on viel lauma kakrui...No aiheesta sit keskustellaan ja kaikki on kyl hyvin mut kyllä tunnistin tost äpin kirjotuksesta sen et on tää kyllä munki/loppu perheenki tuomio, tavallaan (tää on nyt tosi rumasti sanottu) mut mies on kuitenki aika turvas siel kiven sisäl tarkotan niinku yhteiskunnalta...ei sen tarvii siel miettii et sanoisinko lapsen opelle tai päikkärintädille ja tietääköhän ton oman muksun kaverin äiti mis meidän iskä on ja mä kuitenki sen ajan hoidan tän bändin tääl himas ni kyl vittu vituttaa(sori suora ilmaus) kun oon asennoitunu tähän ja haluan olla ja odottaa ja rakastaa ni sit käydään perhana selventää suunnilleen vieraiskäymisestä. Ei sen puoleen oon kyl aatellu olla sissi ja opeille yms tyypeille kertooki...duunis oon puhunu jo nyt etukäteen ku on toi työ sellanen et tää jollain tapaa siihen vaikuttaa.



Korttiakka kiitos vinkeistä tohon lusimisen alottamiseen. Päihteetön osasto on joo ajatuksissa ja avotalokin mutta oikeestaan ne selvii vasta sit ku lopullinen tuomio on...



Mul ois jotenki taas kauheesti juttui mut en ihan kokonaan viitti tässä itteäni likoon heittää ku on kuitenki varmaan vauvalehden sivujen luetuimpia juttuja tää ja enköhän tosta ylemmästä taas saa ryöpytyksen niskaani.

No pääskysiä odotellessa ja Tuitun vauva uutisia

Hyvää kevään jatkoa kaikille meilletoivottaa Pertti

Pertti, sinä ryökäle! Onpas hauska kuulla pitkästä aikaa! Ihmettelinkin että mihkä oot joutunnu...



Ja äppi, mukava kuulla sustakin. Onnea matkaan, toivottavasti saat jotakin selvyyttä asioihin... varmaankin hyvä juttu ottaa vähän välimatkaa. Heitä kuulumiset tosiaan jos sopivasti koneita osuu matkalle.



Totta joo, niin se on että koko perhe lusii, ei ainoastaan se oikeudessa tuomittu osapuoli. Taas yksi niistä asioista, joita ei voi käsittää ennen kun osuu kohdalle. Itse ainakin myönnän ajatelleeni ennen ihan samalla tavalla, kuin nyt huomaan useimpien muiden ajattelevan. Joskus jos jollekin yrittää asiasta jutella, niin monesti tulee kommenttina että " itsehän sä olet kuitenkin saanut valita" . Totta toinen puoli... mutta mä en pidä sitä noin yksselitteisenä kuitenkaan. En mä mitenkään ole valinnut kehen mä rakastun, tämä mies vaan tuli kohdalle ja jostain selittämättömästä syystä oli mulle oikeampi ja parempi kuin kukaan sitä ennen. Mä SAIN valita sen, että katsonko mitä meistä tulee, vai unohdanko koko jutun... päätin silloin katsoa, koska mun kohdalle harvoin osuu sellaista ihmistä joka hetkauttaa suuntaan tai toiseen, saati sitten vie jalat alta niin kuin tämä heppu. Mä kuulin, että miehellä on aikaisempia tuomioita, taas mun valinta. Mutta mä en voinut vaikuttaa siihen mitä tapahtui myöhemmin, ja siihen että tuli uusi tuomio. Enkä siihen, että siltikään tunteet kyseistä miestä kohtaan eivät muuttuneet. SAIN valita, että jäänkö vai lähdenkö... järki (ja muut ihmiset) käskivät lähtemään, sydän käski jäädä. Ja sydäntä mä olen aina kuunnellut, oli se sitten hyvä tai ei. Aina ei ole helppoa tämäkään tyyli elää, mutta veikkaanpa että joka tapauksessa olen onnellisempi näin, kuin että olisin silloin lähtenyt... Nyt mulla ei olis tätä miestä, tätä avioliittoa, eikä tätä tulevaa vauvaa. Jos yhtään itseäni tunnen, niin saattaisin elää jossain juupa-juu-suhteessa, ja joka päivä miettisin mitä elämä olisi jos olisin valinnut toisin...



No niin tulipa paasattua. Varmaan tostakin joku jotku kiksit saa, mutta siitä vaan sitten. Muuten Pertti... meilläki ukko välillä saattaa rutista siitä, että kun mä sentään pääsen käymään paikoissa ja tekemään asioita oman haluni mukaan. Jos meinaa ihan yli mennä toi itsesääli, niin kauniisti aina muistutan että mä en olekaan tehnyt mitään rikosta, josta syystä olen vapaa liikkumaan, rakas ukko taas on vankilassa ihan omasta syystään...

Meille tuli eilen hyviä uutisia: mies sai siirron työsiirtolaan tähän ihan lähelle! Hyvästi 300 kilsaa suuntaansa matkustus, nyt pystyy näkemään äijelöä joka viikko. Muuten tänne kuuluu sitä samaa kuin ennenkin.



Tosta lusimiskeskustelusta tuli mieleen, että niinhän se on, että se joka kotona on, saa selitellä joka virastossa, työpaikoilla jne. missä se puoliso on. Mulla myös vaikuttaa tää juttu töihin aika paljonkin, mutta onneksi mun läheisin työkaveri on myös mun paras ystäväni, joten tukea tulee sieltä päin han hyvin.



Mä en kyllä ole kertonut tästä kenellekään sellaiselle, jolle ei ole ollut pakko. Mä en vaan tahdo, että sellaiset ihmiset, jotka eivät miestäni tunne, saavat ensimmäisenä tietonaan hänestä tällaista. Kaikki ystävät ja läheiset tietysti tietävät, mutta just esim. pojan hoitotädille en ole kertonut.



Niin ja mä olen kyllä sitä mieltä, että mulla on täällä tosi paljon rankempaa kuin miehellä linnassa. Siellä se opiskelee pääsykokeisiin ja harrastaa, käy punttiksella joka päivä ja iltaisin laittavat ruokaa, pitävät leffailtoja jne. Mä olen iltaisin niin väsynyt, että kömmin suosiolla pojan viereen nukkumaan yhdeksältä. Eikä päivän mittaan juuri levähdystaukoja ole, kun työ on sellasta urakkaluonteista, ja kun pojan hakee kotiin, on päiväunet jo nukuttu. Ollaankin sovittu, että kun mies tulee lomille (kahden viikon päästä!) Niin sitten meikäläinen saa nukkua oikein kunnolla. Jos sitä nyt sitten malttaa... Mutta tiedän myös että tottakai mies ennemmin kotona olisi, joten enpä viitsi hänelle hirveästi valitella. Enkä muutenkaan. Hyvin me kuitenkin pärjätään, poika on niin kiltti ja reipas.



Sekin on mun mielestä aika jännä, että poika selvästi tuntee yhä isänsä. On aina ihan innoissaan kun näkee isänsä, riekkuu ja esiintyy ja nauraa ja vaikka mitä. Ja vetelee nenästä ja parrasta ja vaikka mitä. Huomenna mennään katsomaan taas miestä, ja silloin pääsee poikakin ekaa kertaa kolmeen kuukauteen isin syliin!



Nyt täytyy mennä taas leikkimään vekaran kanssa, hyvät illat kaikille teille!

Kirjoittelin pitkät tarinat, mutta tämä kone halus sen tekstin :)



Mutta matka jatkuu ja lähden ajelemaan koti-Suomea kohden jokunkun päivän kuluttua.

Aika paljon tullut asioita mieleen Ja miettinyt mitä tehdä noin yleisellä tasolla " sellileskien tuomiota" helpottamaan. Vapautumisen jälkeenkin ja omassa tilanteessani. No niistä kirjoittelin paljonkin mietteitä, mutta toisen kerran lisää.



Kotona voidaan kuulemma hyvin jne.



Matka jatkuu...

vaklailin tuolla odottajien puolella...jos sul tuittu on joku läheinen immeinen ukon lisäksi niin ota ihmeessä mukaan synnytykseen. Edes seuraneidiksi...Mä joskus aattelin et vois olla kiva jo

s kummitätinä pääsis lapsen syntymää ihmettelemään...no se iskä pääsikin mokoma mukaan, hyvä niin mut ois ollu mukavaa. Ja ite synnyttäneenä niin kyllä siitä toisesta olise kuka vaan ni vähintään seuraa on. Mun isä oli aikoinaan esikoisen synnytyksessä puolisen tuntia läsnä, eikä haitannu yhtään vaik olinki jo tosi kipee. jotenki siin on niin eläimen tasol et ei enää mieti et miltä näyttää. Toisaalta isommis sairaalois on kyl opiskelijoita joka voi liietä synnytykseen koko ajaksi jos meet yksin.

Et tälläsii mietteitä tällä kertaa...

Se on muuten hyvä ku sulla on niit suppareit jo ollu ni tiiät vähä mitä on tulos. Muista et jokainen supistus on yhden vähemmän!

Näin mä psyykkasin sut synnyttämään!

Koska sulla se L.A on?

Terkkui muilleki ja sori ku meni aiheen vierestä!

Pertti

Sinulle on postia!

Sinulle on postia ;)