Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä ihmisestä, joka ei käy vanhainkodissa katsomassa sukulaistaan?
29.05.2010 |
Pistää vihaksi, kun isoäidilläni on vanhainkodissa oleva sisar, jota isoäiti käy katsomassa vain noin puolen vuoden välein.
Tällä sisarella ei ole ketään muutakaan, joka kävisi katsomassa. On siis nytkin ollut laitoksessa yksin puoli vuotta ilman että kukaan on käynyt.
Tai siis isoäitini lapset (omat tätini ja setäni) voisivat käydä katsomassa, mutta eivät ole koskaan käyneet, muuta kuin tyyliin kerran uteliaisuudesta.
Tämän puolen suvussamme on tapana, että kun ihmisille tulee vaikeuksia tai vanhuutta tms, heidät jätetään yksin. :-( Virallinen selitys on että ei voi mennä kun "ahdistaa" ja "xxllä on siellä hyvä olla". Varmaan näinkin, mutta miltä mahtaa tuntua ihmisestä joka jätetään laitokseen yksin!
Itse olen sitä mieltä, että tämä on velvollisuus. Olen itse mennyt muutaman kerran ja aion mennä nytkin.
En haluaisi asettaa itseäni moraalisesti muiden yläpuolelle, koska ymmärrän että sellainen on yököttävää, mutta en voi mitään sille, että tämä sukuni alkaa tuntua ihan roskasakilta.
Kommentit (71)
äitini on muutenkii aina ollu semmonen että vaan hän oikeessa ei kukaan muu... hän osaa kaiken ja tietää kaiken ja ilmeisesti hänellä on oikeus laukoa suustansa ihan mitä tahansa kun rupesin odottamaan lastani ja kerroin siitä äidilleni niin hänen kommenttinsa oli että toivottavasti se menee kesken!! synnytyksen jälkeen oli kipeä ja en päässyt sängystä ylös niin äitini kommentoi että kyllä sinun pitää nyt nousta tai ne ottavat sen lapsen huostaan!! ei tullut lapsensa ristiäisiin, eikä meidän häihin! että kiitos vaan kaikesta! hän vaan hyväksi käyttää kaikkia ihmisiä rahallisesti minua haukkuu kun en anna sille rahaa!! että sellainen äiti-tytär suhde meillä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin joskus aikoinani hoitajana sairaalassa missä oli pitkäaikaispotiolaiden osasto ja suurin osa jos ei jopa kaikki, oli vanhuksia.
Mun mielestä oli niin kurjaa kun tiesi että vanhuksella on sukulaisia ja vieläpä lähellä ja silti he eivät käy katsomassa, joillakin asui jopa lapsia lähellä ja ihan oli täysin unohtaneet vanhempansa.
Siis enhän mä voi tietää mitä on ollut taustalla, mutta noin kärjistetysti tuli vaan mieleen että ne vanhukset on "hylätty", osa niistä oli oikeesti tosi ihania ja selväjärkisiä.
Itse hoitajana yritin järkätä heille tekemistä, mitä nyt oman työn ohessa pystyin. Onneksi oli hoitoapulaisia jotka vei ulos, ostoksille tai askartelemaan, mutta aina ei kaikki tietty pääse mukaan.
Ihania ihmisiä oli myös vapaaehtoiset, ei niitä paljon ollut mutta oli kuitenkin.
sen sijaan, että ilkeilet täällä muiden käytöksestä?
Olen itse terveyskeskuksen vuodeosastolla, potilaat ovat kuolemaa odottavia liikunta- ja suureksi osaksi myös puhekyvyttömiä vanhuksia. Monella käy lapset tai muut omaiset viikoittain, joillain jopa päivittäin. Joillain saattaa syntymäpäivänä ja jouluna käydä. Tosi monella, jotka ei käy, syy on se, ettei kestä nähdä rakasta ihmistä huonossa kunnossa. Ymmärrän kyllä, että ei ole helppoa, kun itse yrittää jutella ja kertoa elämästään ja asioistaan, ja toinen ei voi vastata, moni ei edes tunne vierasta.
Onhan niitäkin, joilla syy on se, ettei ole aikaa tai asuu liian kaukana, mutta niissäkin tapauksissa uskon, että taustalla on jonkunlaista pelkoa. Pelkää sairaita ihmisiä, ettei omainen tunnista tai sitä, että sairaus onkin edennyt ja läheinen on todella huonossa kunnossa.
En tietenkään väitä, että olisi oikein hylätä vanhus laitokseen, jättää yksin ja toivoa, että joku muu käy katsomassa. Kaikille se ei vaan todellakaan ole niin helppoa.
suinkaan vainajaa itketä vaan itkijät itkevät omaa kuolevaisuuttaan.
Monesti omaiset voivat asua toisella puolella Suomea joten eivät kovin usein pääse käymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samon syitä käydä tapaamassa tai olla käymättä. En itse käynyt mummiani tapaamassa hänen viimeisinä vuosinaan, koska halusin muistaa hänet sellaisena kuin hän oli voimiensa päivinä, jolloin hän oli minulle todella tärkeä. Hänen luonaan kävi oma tytär joka päivä,lisäksi kaupungin kotihoito joten hoidon tai seuran takia ei ollut välttämätöntä käydä. Sen harvan kerran kun kävin, itkin joka kerta jo ovella pois lähtiessäni. Koska minulla oli aina lapset mukaan (en voinut jättää heitä minnekään lähtiessäni toiselle paikkakunnalle), he kummastelivat kovasti surullisuuttani ja hämmentyivät siitä, kokivat olonsa turvattomiksi. Tämä osaltaan vaikutti siihen että kävin harvoin.
Nykyään käyn lähes joka päivä anoppini luona ja huolehdin monista hänen asioistaan. Hän on ollut voimiensa päivinä (ja ihan viime aikoihin asti) ilkeä ja pahantahtoinen ihminen, joten hänen lapsensa eivät halua tavata häntä. Koska hän ei ehtinyt pilata minun elämääni mitenkään olennaiseti (kuten todellakin aivan objektiivisesti katsoen teki lapsilleen) niin pystyn tukemaan häntä.
Anoppini on jo aika lailla dementoitunut eikä kaipaa enää muita ihmisiä kuin jo edesmenneitä omaisiaan. En usko, että hän kärsii mitenkään siitä, että lapset eivät käy. Hän ei puhu lapsistaan koskaan vaan aivan muista ihmisistä. Hänen tarpeensa ovat erittäin erilaiset kuin työikäisen ihmisen ja uskonkin, että moni työikäinen säälii näitä vanhuksia aivan turhaan. Eivät vanhukset enää halua virikkeitä, ulkoilua, vierailua yms. Anoppinikin aivan aidosti haluaa pelkästään maata vuoteessaan.
vanhukset eivät enää halua virikkeitä, vierailua yms?????? Sinun anoppisi on masentuntut, sen vuoksi haluaa maata vain sängyssä.
Itse olen sh ja työskentelen vanhusten parissa. Ehdottomasti suurin suru mikä vanhuksilla on, on se, että omaiset ovat hylänneet. Ja tätä murehtivat usein myös dementoituneetkin, jotka yleensä kuitenkin muistavat omaisensa.
Dementoituneet eivät ole tyhmiä, moni ymmärtää, että omat lapset saa käymään kun antaa esim. rahaa ("tytär käy aina vain hakemassa rahaa") ja surevat kun ovat enää vain taakkana muille. Eivät kelpaa enää (omalle) mökille mukaan, joulun viettoon eivätkä muuallekaan, eivät ole nähneet lapsenlapsiaan vuosikausiin, lapselapsenlapsia monet eivät koskaan. Todella surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vanhukset eivät enää halua virikkeitä, vierailua yms?????? Sinun anoppisi on masentuntut, sen vuoksi haluaa maata vain sängyssä.
Itse olen sh ja työskentelen vanhusten parissa. Ehdottomasti suurin suru mikä vanhuksilla on, on se, että omaiset ovat hylänneet. Ja tätä murehtivat usein myös dementoituneetkin, jotka yleensä kuitenkin muistavat omaisensa.
Dementoituneet eivät ole tyhmiä, moni ymmärtää, että omat lapset saa käymään kun antaa esim. rahaa ("tytär käy aina vain hakemassa rahaa") ja surevat kun ovat enää vain taakkana muille. Eivät kelpaa enää (omalle) mökille mukaan, joulun viettoon eivätkä muuallekaan, eivät ole nähneet lapsenlapsiaan vuosikausiin, lapselapsenlapsia monet eivät koskaan. Todella surullista.
Töissä olen nähnyt niitäkin "herttaisia" mummuja, joiden kohdalla en ihmettele ollenkaan, ettei kukaan halua käydä katsomassa. Ja erittäin pahasti dementoitunutkin on varmasti vaikea kohdattava. Se ihminen joka hän kerran oli, on jo tavallaan kuollut. Dementoituneella voi persoonakin muuttua järkyttävällä tavalla... Surullistahan tuo on, mutta silti.. Vähän ymmärrystä omaisillekin. Näiden ihmisten hoitaminen ei ole niin vaikeaa, kun ei oikeastaan tiedä kuka tai millainen hän kerran oli.
Itse kyllä myönnän, etten isääni käynyt tapaamassa ainakaan viimeiseen 4 vuoteen ennen hänen kuolemaansa. Isä ei tosin ollut kuin 50 ja risat, eikä ollut missään hoitokodissa, mutta huonossa kunnossa oli, sen verran tiesin. Mut mä en vaan voinut mennä, varsinkaan lasten kanssa. Isä oli väkivaltainen alkoholisti, joi itsensä hengiltä, enkä voinut ottaa sitä riskiä, että olis ympäripäissään, jos lapset olisin sinne vienyt...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omia isovanhempia menisin katsomaan vaikka viikottain, jos he asuisivat lähempänä. Nyt he asuvat 300 km:n päässä, emmekä pääse heille kuin n.2-3 krt vuodessa. Sairaita, mutta sydämellisiä ihmisiä.
Äitiäni en menisi katsomaan, jos hän johonkin laitokseen joutuisi. Haukkuu minut mennen tullen aina kun näemme, ei mitään käytöstapoja, eikä ole koskaan välittänyt pätkän vertaa omista lapsistaan saati lapsenlapsistaan. Tähän ihmiseen 100 km:n välimatka on ihan paikallaan.
Eikö hän ole käytöksellään nimenomaan kertonut minulle, ettei kaipaa seuraani? Miksi silloin tuppautuisin väkisin katsomaan?
käyn katsomassa äitiäni. Äiti on mulle rakas.
Matkaan menee junalla 2 tuntia, mutta silti repeän, vaikka meillä on kehitysvammainen lapsikin.
Hyi helvetti sellaisia, jotka hylkää lähimmäisensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihmisten on ollut pakko muuttaa työn perässä pois kotiseuduiltaan. Sen seurauksena mummot ja papat ovat monasti jääneet satojen kilometrien päähän. Lisäksi työelämä on niin vaativaa ja hektistä, ettei vähällä vapaa-ajalla kovin monesti jaksa lähteä ajelemaan sukulaisiin, jotka ovat tuntien ajomatkojen päässä.
Mielestäni hylätyt papat ja mummot ovat myös yhteiskunnallisen rakennemuutoksen seurausta, eivät täysipainoisesti ihmisten vapaaehtoisia ratkaisuja.
Ei todellakaan haittaa mikään sairaus, ei se että ei muistaisikaan tai olisi kärttyisä.
Minä tiedän kuka hän on, hän on äitini ja minulle rakas ja minut hyvin hoitanut.
Varmasti olen jotain velkaakin ja pitäisi jokaisen ymmärtää, että sairaus muuttaa ihmisen.
Missä se teidän akateeminen älykkyys näkyy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuta sinä sukusi tyyliä ja ala käydä useammin hoivakodissa. Käy siellä ruokailujen yhteydessä ja aina silloin, kun voit konkreettisesti olla hyödyksi.
Myös dementoituneet aistivat läheisyyden ja lämmön, huolenpidon ja vaikka eivät tunnista teitä, ilahtuvat käynneistä.
Minusta on täysin pöyristyttävää, jos joku ei käy, koska "ei tuo mua kuitenkaan tunnista". So what? Emmehän käy laitoksessa siksi, että meidät tunnistetaan vaan siksi, että kyse on elävästä ihmisestä, jolle voimme läsnäolollamme aiheuttaa hyvää mieltä. Näin ainakin pitäisi olla.
Mitä sillä on tekemistä asian kanssa? Siis, että sairaan persoonallisuus muuttuu? Siksi siis on ok hylätä sairas lopullisesti? Toivon hartaasti, että itse olet se laitokseen yksin jätetty ihminen - toivottavasti ennemmin eikä myöhemmin.
Töissä olen nähnyt niitäkin "herttaisia" mummuja, joiden kohdalla en ihmettele ollenkaan, ettei kukaan halua käydä katsomassa. Ja erittäin pahasti dementoitunutkin on varmasti vaikea kohdattava. Se ihminen joka hän kerran oli, on jo tavallaan kuollut. Dementoituneella voi persoonakin muuttua järkyttävällä tavalla... Surullistahan tuo on, mutta silti.. Vähän ymmärrystä omaisillekin. Näiden ihmisten hoitaminen ei ole niin vaikeaa, kun ei oikeastaan tiedä kuka tai millainen hän kerran oli. Itse kyllä myönnän, etten isääni käynyt tapaamassa ainakaan viimeiseen 4 vuoteen ennen hänen kuolemaansa. Isä ei tosin ollut kuin 50 ja risat, eikä ollut missään hoitokodissa, mutta huonossa kunnossa oli, sen verran tiesin. Mut mä en vaan voinut mennä, varsinkaan lasten kanssa. Isä oli väkivaltainen alkoholisti, joi itsensä hengiltä, enkä voinut ottaa sitä riskiä, että olis ympäripäissään, jos lapset olisin sinne vienyt...
Vanhuksen hiuksia voi harjata, hänelle voi laulaa, hänelle voi lorutella, häntä voi silitellä, hänelle voi hymyillä, hänen vierellään voi olla. Miksi hänelle pitäisi "jutella ja kertoa omasta elämästään ja asioista?"
Toivottavasti meillä ei ole kaltaisiasi "ammattilaisia" enemmän, voisit aloittaa itsesi sivistämisen opettelemalla kuinka vanhus/sairas/dementoitunut kohdataan oikealla tavalla.
Olen itse terveyskeskuksen vuodeosastolla, potilaat ovat kuolemaa odottavia liikunta- ja suureksi osaksi myös puhekyvyttömiä vanhuksia. Monella käy lapset tai muut omaiset viikoittain, joillain jopa päivittäin. Joillain saattaa syntymäpäivänä ja jouluna käydä. Tosi monella, jotka ei käy, syy on se, ettei kestä nähdä rakasta ihmistä huonossa kunnossa. Ymmärrän kyllä, että ei ole helppoa, kun itse yrittää jutella ja kertoa elämästään ja asioistaan, ja toinen ei voi vastata, moni ei edes tunne vierasta. Onhan niitäkin, joilla syy on se, ettei ole aikaa tai asuu liian kaukana, mutta niissäkin tapauksissa uskon, että taustalla on jonkunlaista pelkoa. Pelkää sairaita ihmisiä, ettei omainen tunnista tai sitä, että sairaus onkin edennyt ja läheinen on todella huonossa kunnossa. En tietenkään väitä, että olisi oikein hylätä vanhus laitokseen, jättää yksin ja toivoa, että joku muu käy katsomassa. Kaikille se ei vaan todellakaan ole niin helppoa.
Kuten sanottua, tilanteita on monenlaisia. Kaikilla ei vaan ole älyä ymmärtää sitä.
käyn katsomassa äitiäni. Äiti on mulle rakas.
Matkaan menee junalla 2 tuntia, mutta silti repeän, vaikka meillä on kehitysvammainen lapsikin.
Hyi helvetti sellaisia, jotka hylkää lähimmäisensä.
että jotkut näistä "hylätyistä" lähimmäisistä ovat hylänneet itse lähimmäisensä jo vuosikausia sitten. Kaverini äiti pahoinpiteli häntä lapsena. En todellakaan ihmettele, jos kaveri ei käy katsomassa äitiään vanhainkodissa. Hyi helvetti ennemmin äitiä kuin tytärtä.
Et tunne anoppiani, mutta minä tunnen. Hän ei ole masentunut vaan aina hyväntuulinen, huumorintajuinen ja pilke silmäkulmassa. Toisin kuin yleensä, Alzheimerin tauti on tuonut hänen persoonallisuuteensa tällaisen muutoksen - paljon yleisempäähän on, että sairaasta tulee ilkeä ja jopa aggressiivinen. Myös kotipalvelun ihmiset ovat sanoneet minulle monta kertaa, että hänen luonaan on niin miellyttävää käydä, kun hän on aina hyvällä tuulella.
Vanhuuteen liittyy kuitenkin myös elinpiirin kaventuminen. Onko todella niin vaikeaa ymmärtää, että kun ihminen on tarpeeksi vanha ja tarpeeksi sairas, niin hän ei enää jaksa enempää virikkeitä ja tekemistä.
Anoppini on erittäin älykäs, hänellä on loistavat kielelliset taidot ja hyvä päättelykyky. Siitä huolimatta hän haluaa enää vain levätä.
Tänään viimeksi veimme hänet ajelulle ja lounaalle, mutta jouduimme pukemaan hänet ja käytännössä kantamaan autoon, koska hän olisi mieluummin jäänyt sänkyyn lepäämään. Kello oli 13 iltapäivällä ja hän oli jo juonut aamukahvin aiemmin, joten emme riistäneet häntä ulos suoraan yöunilta.
Nuorilla on usein heikot tiedot vanhuuden aiheuttamista fysiologisista muutoksista - tuntuu, että jopa hoitoalan ihmisillä. Elimistö alkaa ihan oikeasti pikku hiljaa pettää, kun ikää tulee tarpeeksi. Usein se alkaa siitä, että makuaistinsolujen toiminta heikentyy ja ruoka lakkaa maistumasta. Myös nälän ja janon tunne heikentyy ja suolen toiminnan hidastuessa kylläisyyden tunne pitenee. NÄin ollen vanhus syö koko ajan vähemmän. Siitä seuraa lihasten surkastumista, joka vähitellen johtaa epävarmaan liikkumiseen. Kaatumisen pelko pitää ikäihmisen kotona. Kun hengitykseen liittyvät lihakset heikentyvät, vanhus hengästyy helposti. Myös sydänlihas heikkenee, kunnes lopulta pettää.
Kun ihminen on jo hyvässä vauhdissa tässä kehityskulussa, hän ei todellakaan tarvitse enää mitään sirkushuveja.
vanhukset eivät enää halua virikkeitä, vierailua yms?????? Sinun anoppisi on masentuntut, sen vuoksi haluaa maata vain sängyssä.
Itse olen sh ja työskentelen vanhusten parissa. Ehdottomasti suurin suru mikä vanhuksilla on, on se, että omaiset ovat hylänneet. Ja tätä murehtivat usein myös dementoituneetkin, jotka yleensä kuitenkin muistavat omaisensa.
Dementoituneet eivät ole tyhmiä, moni ymmärtää, että omat lapset saa käymään kun antaa esim. rahaa ("tytär käy aina vain hakemassa rahaa") ja surevat kun ovat enää vain taakkana muille. Eivät kelpaa enää (omalle) mökille mukaan, joulun viettoon eivätkä muuallekaan, eivät ole nähneet lapsenlapsiaan vuosikausiin, lapselapsenlapsia monet eivät koskaan. Todella surullista.
todellisuutta on tuo vanhusten unohtaminen, asuvat sitten vielä kotonaan tai jo vanhainkodissa. Itsekkyys rehottaa eikä toisten hyvinvoinnista olla juurikaan kiinnostuneita. Kunhan omat asiat sujuvat.