Lue keskustelun säännöt.
Olen itkenyt koko aamun. Mies lopettaa vauvan yrityksen. Tarvitsen tukea, auttakaa!!
22.01.2009 |
Olemme yrittaneet kolmatta lasta 1v 3kk. Tassa kuussa otin eka kertaa Clomit kayttoon ja olen muistuttanut miesta etta nyt meidan pitaa todellakin myos yrittaa kunnolla eli harrastaa seksiakin saannollisesti, mielellaan joka toinen paiva. En viitsisi turhaan syoda hormooneja/laakkeita jos ei ole edes yhdyntaa, raskaaksihan tassa on tarkoitus yrittaa tulla! Eika nyt koko kuukautta olisi tarkoitus tuolla joka toinen paiva systeemilla menna, vaan edes vaikka noin kp 8-16 eli mita 6 kertaa? Nyt on kp 14. Seksia on ollut kp 6 ja 10.
Tama on miehelle ihan liikaa. Ei jaksa. Pimahdin.
Itkin illalla sangyssa hiljaa. Mies ei sanonut mitaan. Tana aamuna oli kuin persuksiin ammuttu karhu. Kihahdin lasten kiukutteluista ja huusin. En puhunut miehelle.
Mies vei lapset ja kun tuli kotiin halusi jutella. Mina vain itkin ja sanoin etta mieluummin kirjoitan sulle vaikka sahkopostin, kun et kuuntele kuitenkaan, mutta sitten vahan sain juteltuakin.
Mies sanoo etta han tuntee seksin tulleen vain suorituksesti ja on hirvean vaikeaa tehda se vain etta yritetaan raskautta eika siksi etta todellakin HALUAISI sita ja nauttisi siita. Olen ihan samaa mielta. Mutta mina haluan sen tuloksen, eli vauvan. Haluan sita enemman kuin mitaan muuta talla hetkella.
Kysyin miehelta miten paljon han haluaa vauvaa ja haluaa kuulemma enaa vain 20%, kun mina haluan 200%. Mies ei voi ymmartaa miksi mina olen taysin pimahtanut tahan vauvan yritykseen enka ajattele mitaan muuta. Han oli yrityksen alussa 100% mukana ja oli innoissaan ajatuksesta tulevasta vauvasta.
En puhu tasta koko ajan. Ainut mita toivon miehelta on etta iltaisin peiton alla muutaman kerran kuussa voitaisiin edes yrittaa vauvaa...
Nyt tuntuu etta tasta karsivat kaikki. Mies ei halua enaa yrittaa. Lapset kuulevat riitojamme, mutteivat tieda miksi aiti on akainen ja kiukkuinen, ja minusta tuntuu etten nauti heista taysilla, vaikka rakastankin ihan kympilla. Ja koko ajan naina vuosina olen kuvitellut etta meille tulee viela se yksi pienokainen ja jotenkin en "osannut nauttia" niista kaikista pikkulapsi ajoista ja ikakausista niin kuin ne olisivat ne viimeiset mitka saisin kokoa. Ja nyt harmittaa ihan vietavasti!!! Ymmartaakohan kukaan mita tarkoitan?
Viela olisi 3kk Clomeja jaljella, ne taytyy kai sitten lopettaa. Heitan varmaan suoraan roskiin, vi....taa niin paljon. Taas itkettaa. Miten tama voi olla minulle niin vaikeaa?? Mies sanoo etta onhan meilla viela aikaa. Mutta olen 33v, jos se ei onnistu nyt, miksi se onnistuisi myohemmin? Enka olisi halunnut kauhean isoa ikaeroakin, mutta alkaa olla myohaista sekin.
Miten voi psyykata itseni nyt niin etten ajattele tata asiaa koko ajan. En voi pakottaa toista yrittamaan lasta, jos han haluaa sita vain 20%. Jarkyttavaa! Mika shokki! Tuntuu etta en tieda mita elamallani teen, toive kolmesta lapsesta on ollut minulla lapsuudestani saakka. Ja mies on ollut kanssani tassa jutussa ja yht'akkia sita ei tapahdukaan, olo tuntuu aika helkutin tyhjalta.
Arsyttaa myos ihan hitosti se etta kun kerroin miehelle etta tama on nyt sitten se eka Clomikuuri niin eiko jo SILLOIN voinut kertoa mita on mielta????!!!! Ihan turhaan olen ne syonyt, karsinyt sivuvaikutuksista jne.
Kommentit (72)
ei ne siittiöt mihinkään kupsahda parissa vuorokaudessa. Mikä on sun perimmäinen syy haluta raskautta tollasella pakkomielteellä, kuulostaa jotenkin sairaalta. Oikeesti sulla on jotain muuta ongelmaa, ja nyt vaan selität itselles että tää juttu on se ongelma. Keskity niihin lapsiin mitä sulla jo on, ja tee avioliitostas parempi, kyllä ne lapset tulee siloin kun on tarkoitettu, hulluhan niitä kellokädessä vääntää.
Mutta en mina itseani kylla sairaaksi luokittele, eika mulla mielestani mitaan muutakaan ongelmaa ole. Haluan vain viela yhdne vauvan. Jolle on saastetty vaatteita, tavaroita, leluja jne.
Tuon ensimmaisen vuoden jaksoin yrittaa ihan ok, ajattelin etta sielta se tulee, plussataan joskus, mutta nyt alkaa toivo loppua. Siksi clomit kehiin ja aloin vahan enemman tarkkailemaan itseani esim. ovistikut. Noh, nyt ei tarvitse enaa, kun vaikea sita yksin on raskautua :o(
Yritan nyt "pull myself together" ja lopettaa liian suuret toiveet.
Taytyy olla onnellinen mita minulla jo on, vaikka kaipuu jostain mita jai saamatta on valtava. Uskoisin etta saman kokeneet voivat taman ymmartaa. Elama opettaa noyraksi...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä ole ihme jos on paikat kuivat ja eikähän se kalukaan käskemällä pysy pystyssä...
Nyt on kyse jaksamisesta, tuollaista ongelmaa ei onneksi ole. Mies kylla "virkoaa" toimitukseen jos sen saa siihen ensin houkuteltua/suostuteltua!
ap
Minulle kelpaisi sijoituslapsi tai adoptiolapsikin, mutta mies ei halua.
Jos ei kolmatta tule niin kaksi omaa riittavat hanelle.
ap
kertoo jo sen että mies ei itse ihan täysillä 110% ole tuossa asissa mukana, mutta sinua miellyttääsesi on silti lähtenyt mukaan,
ja sitten, ymmärrettävää kyllä, lopulta menettänyt hermonsa tuohon sinun pakkomielteeksi muuttuneeseen "projektiisi",
sillä ei se sen arvoista ole että perhe-elämä muuttuu yhdeksi helvetiksi.
olet aika itseasiassa aika kiittämätön siitä mitä sinulla jo on.
miehesi ei siis halua kolmatta lasta niin kipeästi että olisi valmis adoptoimaan, mieti mitä se kertoo sinulle.
Minulle kelpaisi sijoituslapsi tai adoptiolapsikin, mutta mies ei halua.
Jos ei kolmatta tule niin kaksi omaa riittavat hanelle.ap
niin eikö voisi pikkuisen rennommin ottaa tätä lapsi asiaa?
se voisi jopa auttaa. Tulee sitten jos on tullakseen.
Sitä kolmatta ei välttämättä saa vaikka kuinka haluaisi. Kannattaako nyt uhrata koko perhe-elämä tähän projektiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ekaa yritimme 4 kk, tokaa 8 kk, ja tuota kolmatta siis 2,5 vuotta.
Ja kyllä väitän samaa; sekundäärinen lapsettomuus sattuu myös :(
Toki olen kiitollinen noista kahdesta isommastakin lapsesta, mutta täytyy tunnustaa, että kun tätä kolmatta katsonkin, herää tunteet yhäkin pintaan, ja se suuri kiitollisuus siitä, että hänet saimme :)
Meillä meni niin, että alkuun puhuimme, että "tulee jos on tullakseen, ei tehdä tästä mitään elämää suurempaa juttua", mutta kun kuukaudet vierivät, vaihtuivat vuodet, tuli kyllä itku silmään vuoroin kummallekkin, sekä pelko siitä, että suuri toiveemme ei täytykään.
En jaksanut uskoa enää siihen, luovutin, ja olin hakemassa opiskelemaan, saadakseni jotakin muuta ajateltavaa.
Elämäni suurimman yllätyksen koin vuosi sitten, kun raskaustesti näyttikin plussaa ;)
Vielä toivoisimme neljättä lasta, mutta en tiedä uskallanko antaa itselleni "luvan" siihen (mieheni haluaisi neljättä myös, ei siis vain minun toiveeni) siihen, sillä henkinen kuormitus tuon 2,5 v aikana oli kamala :(
Vaan mistäpä sitä tietää, jos vaikka seuraava tärppäisikin nopeammin, tai sitten ei...
Me puhuimme myös adoptiomahdollisuudesta. Minä olisin voinut ajatella adoptiolasta, mieheni ei.
Mieheni hoki yritysajan, että "ajattele näitä kahta olemassa olevaa lasta, onhan meillä heidät, joillakin ei oo yhtään..", mutta ei se mua ainakaan tarpeeksi lohduttanut. Varsinkin kun tiesin, että lapsemmekin kaipasivat pientä sisarusta. Se tietoisuus vaan lisäsi tuskaa.
Mutta lopuksi kiitos seisoi.
Nyt lapsemme ovat 6,5 v, 5 v ja 4 kk, poikia kaikki :)
Ja neljäskin poika olisi tervetullut ;)
Tsemppiä ap, sympatiat ovat puolellasi/puolellanne!
Tiedän miten tuskien taival se voikin olla, mutta yritys voidaan palkita ihanalla tavalla!
t. 16
oletkohan nyt vähän liian hinguissasi, relaa vähän.
Meillä on yritetty 3:tta lasta 5 vuotta, ja kyllähän ne vauvat kirpaisee, kun tulee tuttuja kylään vauvojen kanssa, hyvä etten kaappaa niitä ja yritä vielä imettää. Mutta on vaan pitänyt hyväksyä vallitseva tilanne ja hiljaa toivoa että jos ehkä tärppäisi, niin olisi se valtava ihana lahja. Mitään suorituspaineita en ole mieheni niskaan latonut, ymmärrä nyt miestäsikin. Seksin pitää olla kivaa eikä tulospainotteista. Hyvinhän nuo asiat ovat, kun 2 tervettä lasta on sentään jo olemassa. Pitää iloita siitä mitä on ja nauttia elämästä, ei parkua ja raivota siitä, mikä on niin todella epävarmaa kuin uuden lapsen syntyminen tähän maailmaan. Ja nuo hormoonit lienee syynä sun mielialaasi ja kyyneliisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että tunnustan, että pakkomielteiseksi se meni ainakin minun puoleltani.
Mieheni kärsi tilanteesta myös, mutta erilailla ja eri aikoina (tarkoitan, että oli hetkiä joilloin sekundäärinen lapsettomuus ei niin paljoa surettanut mua, jolloin taas vastaavasti mieheni saattoi surra asiaa taas enempi).
Niin ikävää kuin se olikin, oli siinä taloudellinenkin puoli mukana.
Me kävimme yksityisesti lapsettomuusklinikalla, eikä käynnit mitään halpoja olleet, saati esim. inseminaatio.
En ymmärtänyt tuota jonkun vertausta siitä, haluaako mies niin kolmatta lasta, jollei adoptioon suostu.
Meillä ainakin mies tuumasi, että "haluan vain biologisesti oman lapsen", ja olisi "tyytynyt" pakon edessä noihin kahteen jo olemassa olevaan, vaikkakin kovasti toivoi tuota kolmattakin.
Mielestäni tuolla pointilla ei voi vertailla/mitata sitä, kuinka paljon kukakin mitäkin toivoo.
Minusta tuntuu, että minun rakkauteni olisi riittänyt "ei biologisesti omalle" lapselle myös, mutta mieheni sanoi rehellisesti, että hän ei adoptiolasta halua.
t. 16/36
Luin tuon edellisen viestisi ja halusin kommentoida samalla myos tuohon adoptiojuttuun lisaa ja kun sitten selasin alemmas luin viimeisen viestisi ja sait minut taas itkemaan. Koska koko tama viestisi on kun minun kirjoittamaani, kuinka ihmeellista! Ainoa mika ei tasmannyt on se etta mieheni ei ole kertonut surevansa kauheasti, kylla tietysti toivoi kolmattakin lasta mutta on myos tyytyvainen naihin kahteenkin, ei ole elaman loppu.
Sinun ja miehesi mielipiteet adoptioon ovat meilla aivan vastaavat minulla ei ole niihin mitaan lisaamista. Minulla on juuri tuollaiset tunteet ja mieheni ei halua adoptiolasta.
Ihanaa etta on ihmisia jotka ymmartavat. Kiitos sinulle! Sain sinulta uskoa tulevaisuuteen, ehka joku paiva meillakin onnistuu.
ap
että tunnustan, että pakkomielteiseksi se meni ainakin minun puoleltani.
Mieheni kärsi tilanteesta myös, mutta erilailla ja eri aikoina (tarkoitan, että oli hetkiä joilloin sekundäärinen lapsettomuus ei niin paljoa surettanut mua, jolloin taas vastaavasti mieheni saattoi surra asiaa taas enempi).Niin ikävää kuin se olikin, oli siinä taloudellinenkin puoli mukana.
Me kävimme yksityisesti lapsettomuusklinikalla, eikä käynnit mitään halpoja olleet, saati esim. inseminaatio.En ymmärtänyt tuota jonkun vertausta siitä, haluaako mies niin kolmatta lasta, jollei adoptioon suostu.
Meillä ainakin mies tuumasi, että "haluan vain biologisesti oman lapsen", ja olisi "tyytynyt" pakon edessä noihin kahteen jo olemassa olevaan, vaikkakin kovasti toivoi tuota kolmattakin.
Mielestäni tuolla pointilla ei voi vertailla/mitata sitä, kuinka paljon kukakin mitäkin toivoo.
Minusta tuntuu, että minun rakkauteni olisi riittänyt "ei biologisesti omalle" lapselle myös, mutta mieheni sanoi rehellisesti, että hän ei adoptiolasta halua.t. 16/36
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miestäsi ja myös sinua.
Mutta minun oma näkemys asiaan on ettei lapsia tehdä, ne on lahjoja joita saadaan. Eli turhat paineet ja yritykset pois. SEksiä vain silloin kun se molemmista tuntuu mukavalta ja molemmat sitä haluaa. Siis rakasteletta vain ja ainoastaan silloin kun tekee mieli. Hellitte ja huomioitte muutenkin toisia pitkin päivää. Positiivista palautetta ja paljon pusuja. Tuommosella ressaamisella vain menee koko homma pilalle.
t.vl-äiti
että ymmärrän kyllä ihmisten hyvää tarkoittavat kommentit yrittämisen jättämisestä yms. asian "järkeistämisen".
Mutta kun niitä lapsia ei pyhästä hengestä ilmaannu! Eli "biologiaa" tarvitaan myös.
Väitän omaan kokemaani perustuen, että vain lapsettomuutta/sekundääristä lapsettomuutta potenut voi TÄYSIN ymmärtää tuskaasi.
En halua kekenkään ajatuksia teilata, mutta on niin hemmetin helppo sanoa, että "lakkaa yrittämästä, niin kyllä se sieltä tulee".
Etenkin heillä, jotka raskautuvat "tuosta vain".
Tunteet ovat eri kuin järki, ja kun vauvan yritysaika venyy kuukausista vuosiin, kyllä se koville ottaa.
Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ollut itkettää sua, vaan nimenomaan kertoa oma kokemukseni, jos se toivoa toisi.
Jos haluat privaatisti kirjoittaa, laita sähköpostiosoitteesi :)
t: se kolmen pojan äiti, joka potenut sekundääristä lapsettomuutta
(16/37 jne.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olla liian vähän oikeita ongelmia elämässä...
Mun taytyy luoda uusi nimeton s-posti osoite. Voisin tehda myohemmin illalla sen kun lapset saan nukkumaan. Kayppa kurkkaan myohemmin uudestaan jos ehdit, olisi mukavaa saada vaihtaa ajatuksia enemmankin, tunnut niin sympaattiselta ihmiselta. Kiitos!
Niin ja jos jaksat kuunnella tallaista marinaa... ;oD
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olla liian vähän oikeita ongelmia elämässä...
lyödä lyötyä. Sulla taitaa itselläsi olla ongelmia, kun haluat noin ilkeillä.
ja kyllä jaksan kuunnella marinaa.
Itse kaipasin taannoin vertaistukea, ja sitä sain, joten miksikös en auttaisi muita ;)
Täällä palstalla ei ihan kaikkea viitsi edes kertoa.
Laita keretessäsi osoitteesi, niin kirjoitan keretessäni.
t: se sama kolmen pojan äiti
Meillä eka ja toka raskaus alko oikeestaan samantien, kun "annettiin lupa". Toinen raskaus päättyi keskenmenoon ja sitten mulla meni hormonit sekaisin, enkä tullut enää raskaaksi. Yli vuosi yritettiin omin keinoin, kunnes sitten sain terot kiertoa tasoittamaan. Silti en raskaaksi tullut. Lääkäri oli ehdottomasti sitämieltä, että syy on psyykkinen, ei fyysinen. Sain kuitenkin clomit ja ilmeisesti ne sitten rauhoittivat mielen koska tulin heti ekan satsin jälkeen raskaaksi. Eli yhteensä 1½ vuotta yritystä ja nyt täällä ootellaan synnyttämään lähtemistä.
Mutta se tunnepuoli sen puolentoista vuoden aikana... Tiedän kyllä, mikä se vauvan kaipuu on, miten kipeää ja raastavaa se on. Se on totta, että kaikki eivät saa sitä ensimmäistäkään lasta ja että on välillä pysähdyttävä miettimään niitä asioita, mistä omassa elämässään saa olla kiitollinen. Ja noihin kommentteihin että ompa sulla ongelmat, tai muihin vähätteleviin mielipiteisiin; jokaisella ihmisellä kun on ne omat ongelmansa, ne eivät välttämättä tunnu muista suurilta, mutta ne ongelmat ovat tosia juuri hänelle eikä niitä tule missään nimessä vähätellä. Kaikkien elämäntilanteita vaan ei voi verrata keskenään ja päättää kenen ongelmat ovat turhia ja kenen ei.
Ja joo, tiedän että se vietteleminen ja ainainen aloitteen tekeminen turhauttaa, mutta kyllä siitä seksistä pitäisi pystyä nauttimaankin. Kyllä mekin miehen kanssa nyt nauretaan, että on tämä lapsi tekemällä tehty, mutta eipä se niinä pahimpina vauvan kaipuuhetkinä naurattanut. Kyllä minäkin jossakin vaiheessa älysin olla puhumatta vauvasta, kun tiesin että se suorittaminen sängyssä ei kumpaakaan iloiseksi tee. Ja tuskaani itkin niinä iltoina, kun ei todellakaan seksi ollut edes mielessä, jolloin ei sitä suorittamisen tunnetta tullut.
Toivon, että vielä sen kolmannen saatte, mutta kyllä siihen molempien sitoutuminen tarvitaan. Jos vaan jollakin tavalla pystyisit hengittämään syvään ja rentoutumaan vähän, kyllä ne halut sieltä tulee, kun suorituspaineet vähän hellittää.
Voimia!
todella "pull yourself together". Sinulta ei ole jäänyt saamatta vielä yhtään mitään, olet vasta 33-vuotias. Sinulla on mies joka (vaikkakin pienen väännön jälkeen) kertoo sulle miltä hänestä tuntuu, sinulla on kaksi lasta. Vaikka tekstistäsi saa vaikutelman että olet heidän kohdallaan vähän pantannut tunteitasi sitä kolmatta ajatellen, niin en usko että niin on. Mitkä muut lapsuuden tai nuoruuden haaveesi ovat toteutuneet ja miten? Miksi sen pitää olla niin tarkkaa, että kolme lasta ja vielä jollain tietyllä välillä? Entä jos seuraavalla kerralla saatkin kaksoset, pieleenhän se sinun haaveesi menee silloinkin! Elämä menee niinkuin se menee.
Luulen että hormonit (nuo kirtotut!) vähän hämmentelevät tunteitasi. Kunhan puuskutat pihalle nämä nykyiset tunnelmasi ja rauhoitut kääntyy kaikki varmaan hyväksi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, oli siinä millainen määrä lapsia tahansa!
Siinäpä se keskeinen mikä ap:n kirjoituksesta tuli esille.
Eli miehen tunteilla ei taaskaan ole mitään arvoa. Hän on vain siittäjä.
"Minä haluan" vaikka perhe menee kaaokseen ja kaikilla on paha olla.
Ei ihme, että mies on mennyt moiseen paniikkiin.
Kyllä minä ymmärrän että yritetään satuttaa kaikki tekijät suurimpiirtein kohdaalleen mutta että kuukaudesta toiseen se "rakastelu" hetki katsotaan tikusta tai kalenterista. Voin oikein kuvitella mitä sitä ajatellaan siinä "hekuman" hetkellä.... "laukes jo, laukes jo, tulisipa paljon spermaa, mitenkä ne sais pysymään sisällä mahd. pitkään, jokohan nyt tärppää"... yms
Eipä ole ihme jos on paikat kuivat ja eikähän se kalukaan käskemällä pysy pystyssä...