Lue keskustelun säännöt.
Pakkomielteiset lapset
13.03.2010 |
Näin pari vuotta sitten ulkolaisen dokumentin lapsista, jotka tekevät kummallisia toimia kuin heidän olisi pakko tehdä niin. Hämmästyin suuresti, koska luulin, että olen itse ollut ainoa tuollainen lapsi.
Minulla oli 11-12-vuotiaana tapoja ja toimia, joita mieleni "paha puoli" keksi koko ajan, ja jotka piti suorittaa, tai muuten jotakin pahaa tapahtuu. Dokumentissa lapset sanoivat samaa, että heidän piti tehdä keksimänsä toimet, tai jotain pahaa tapahtuu.
Itselläni se oli pohjimmiltaan Jumalanpelkoa. Taustalla oli hieman traumaattinen tapahtuma 11-vuotiaana, jonka kärsin yksin, enkä voinut paljastaa ahdistustani muille. Säälin itseäni, ja sitä, että vanhemmat eivät tiedä "kärsimyksistäni" eli siitä, mikä mieltäni painaa.
Eräänä yönä (niistä sadoista) en saanut unta, ja mulle alkoi tulla mieleen itseäni kärsittäviä ajatuksia, kuten esim. missä asennossa silmät ovat luomien alla, kun yrittää nukkua. Kun tällainen alkaa häiritä, ja mielen "paha puoli" kehittää koko ajan lisää tällaisia draamallisia ongelmia kehoon liittyen, siinä menettää mielenrauhan. Mielen pahalla puolella eli kiusaajalla oli juuri tämä tarkoitus: koska olin huomannut, että tuollaiset asiat häiritsevät minua, mieleni kehitteli koko ajan niitä lisää, koska tiesi minun olevan niille altis.
Itse kummallisia toimia olivat esim. katseen jättäminen tiettyyn näkymään, kun kääntää katseen uuteen paikkaan. Lukiessa: sivun kääntämisen yhteydessä katse piti jättää aukeamaan oikealla tavalla ja viimeiset sanat sivulla piti lukea kunnolla. Jos tämä ei onnistunut, aukeamalle oli palattava useita kertoja korjaamaan tilanne.
Muita näkyviä asioita oli: astelu laatoilla oikealla tavalla välttäen saumalle astumista, töpselien jättäminen lattialle oikeaan asentoon ja viimeisen katsannon tekeminen niihin oikealla tavalla. Jos ei tehnyt näitä, mielen paha puoli muistutteli, että jotain pahaa tapahtuu, jos en tee näin.
Yleensä toimet liittyivät esineisiin: ne piti asetella tietyllä tavalla vaikeasti, ja vieläpä käyttää poissa paikoiltaan ja asettaa uudelleen ilmasta. Niiden pelkkä siirtäminen pinnalla oli kiellettyä, ne piti nostaa ilman kautta uuteen sijaintiin.
Tällaisten pakkorituaalien kautta elämä oli todella raskasta nuorelle koululaiselle.
Kommentit (48)
Tässä muutamia, jotka kestivät pitkään. Pystyn vielä aikuisenakin tuntemaan olon, jota ajatukset minussa herättivät:
n. 5-7 vuotiaana makasin illalla hiljaa sängyssäni ja tunsin, kuinka koko kehoni muuttui styroksin tapaiseksi massaksi. Sitten tuli suuri veitsi, ikäänkuin giljotiini, joka leikkasi vartaloni kahtia.
Muistan myös lukemattomia esimerkkejä noista laatoille astumisista tai tietyistä kohdista, joihin en voinut koskettaa tai joihin oli pakko koskea.
Minun oli myös pakko ehtiä talomme hissiin, ennenkuin kukaan muu talon asukas avasi ovea rapussa.
Minulla oli myös voimakkaita pakkomielteitä tiettyjen materiaalien suhteen, joita minun oli esimerkiksi pakko kaivaa tai kuopia jollain terävällä esineellä.
En olisi koskaan puhunut ongelmistani aikuisille. Sen sijaan kaikki sisarukseni tiesivät ongelmistani, mutta pistivät kaiken vain omituisen luonteeni piikkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...ajateltuna hulluuttahan se tietyssä mielessä oli. mutta juuri salaisuus teki siitä niin vaikeaa, eikä siitä ollut ulospääsyä. Koska paljastuminen olisi ollut katastrofi.
Itselläni luvusta kolme tuli kielletty, eli mitään asiaa ei saanut tehdä kolmea kertaa samalla tavalla. Se johtui pyhästä kolminaisuudesta, eli Isä, Poika, Pyhä Henki.
Jos siis vahingossa hyräilin hiljaa vaikkapa dy-dy-dy, minu piti korjata se heti kunnollisella neljän sarjalla dy-dy-dy-dy, että kolmen sarjan vaikutus häviäisi. Lisäksi neljän sarja piti tehdä täydellisesti tauotettuna ja veiläpä useita kertoja, jotta kolmen sarja jää kunnolla taakse. Saatoin siis tehdä 20 kertaa dy-dy-dy-dy -sarjan. Tästä 20:n sarjasta saattoi tulla sitten pysyvä rituaali johonkin tilanteeseen, eli minun piti jäädä ongelmatilanteessa lausumaan 20 kertaa dy-dy-dy-dy johonkin. Täysin oikein.
Tämä on pelkkä keksitty esimerkki, mutta tuollaisia äänirituaaleja mulla oli paljon.
Joskus pelkäsin menettäväni ääneni, jos en hymise ensin hiljaa ja varmista, että ääni on vielä tallella.
Traumaattinen kokemus oli melko vähäpätöinen, mutta liittyy kehon toimintoihin ja erääseen toimintoon, jonka "refleksin" koin menettäneeni veljeni "säikäyttäessä" minut toimen aikaa. Olen huomannut, että olisin muidenkin toimesta kokenut todennäköisesti saman, eli syynä voi olla, että herkkänä lapsena aloin miettiä tuota toimintoa, kun minua häirittiin, ja aloin sääliä itseäni. Toiminto ei ole kehon tärkeimpiä toimintoja ja tavallaan ilman sitä pärjää.Tuli mieleen orgamismin saaminen. Mutta ei kai lapsi tajua sellaisesta jääneensä paitsi.
Siis mitä sä tarkoitat?? En mä tajua, kerro selkeämmin.
täysin mysteerejä. Emme pysty tajuamaan niiden voimakkuutta....
Mielestäni ne ovat kuitenkin hyvin kiinnostavia. Koskaan ei voi tietää vaikka omalla lapselle tulisi joskus tuollaisia. Siksi niistä on hyvä tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
... on ihmeellisiä toistuvia rituaaleja vaikkapa esineiden paikkoihin tai liikkumiseen, tai sitten toistuvia äänirituaaleja, kyseessä voi olla pakkotoimintoja.
Niitä ei saisi häiritä, koska jos toimintoa ei saa suoritettua, pään sisälle saattaa tulla katastrofi, johon on sekoittunut syyllisyyttä ja jumalanpelkoa, ja lapsi on täysin yksin tilanteessa. Vanhempien sekaantuminen asiaan pahentaa tilannetta ja sen ottaminen esille olisi suurin katastrofi.
Helpotusta voisi tuoda se, että lapselle tuodaan epäsuorasti esille, että jollakin (jopa vanhemmalla itsellä valehtelemalla) on ollut "hassuja" rituaaleja esim. liittyen askeleisiin laatoilla tms. Itse koin olevani ainoa, jolla on noita työläitä ja pelottavia rituaaleja. Tapahtumat alkoivat -86. Vasta 90-luvun lopulla kun Jim Carrey teki ensimmäisen menestyskomediansa, hän kertoi haastattelussa, että jos hän lapsena läpsäytti kävellessä valopylvästä oikealla kädellä, hänen oli palattava vielä satojen metrien päästä läpsäyttämään sitä toisellakin kädellä, jotta tasapaino säilyisi. Silloin vasta huomasin, että kyseessä saattaa olla samat oireet, ja että en ole ollut ainoa.
Ja se laukaiseva refleksi ei liity seksuaalisuuteen. Sillä ei ole paljon merkitystä, koska aloin vain sääliä itseäni hiljaisuudessa.
koska pakkotoiminnot ovat lapselle itselleen hyvin ahdistavia, eikä niistä koskaan voi suoriutua "täydellisesti". Mitä varhemmin pakkotoimintoja aletaan purkamaan, sitä paremmin lapsi paranee niistä. Eli kyllä kannattaa puuttua. Varmaankin asiaan erikoistuneen ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...että kannattaa puuttua, mutta vain ja ainoastaan "käsikirjoittamalla" tavan. Ei siten, että aletaan vanhempien kanssa nimenomaan keskustella tilanteesta.
Jos on ollut itse ollut pakko-oireiden pelkojen vanki, tietää, että vanhempien suora sekaantuminen asiaan ja rituaalien paljastuminen voi olla pahin katastrofi. Lapsella ja mielen "pahalla puolella" on tavallaan diili, jolle lapsi "työskentelee". Joten siinä vanhemmat ja kaikki muut asiantuntijat ovat ulkopuolisia, ja lapsi tottelee vain tätä mielen pahaa puolta, mitä ikinä tapahtuisikin. Siitä vaan ei voi alkaa keskustella.
mun mielestä et ole kuivilla tästä kaikesta: nytkään et selvästi uskalla sanoe, että mikä tuo sinun merkityksetön toteutumatta jäänyt refleksisi on. Mikset voi sitä sanoa täällä anonyymilla keskustelupalstalla? Siksi että olet pienenä päättänyt, että jotain pahaa tapahtuu, jos kerrot sen.
Mielisairautta tuossa on muun muassa tuo mielen jakaminen ts. itsen jakaminen kahteen, joista toinen on paha. Sille tehdään töitä jne. Juuri tollaisiin sitä apua tarvitsisi, että voisi kokea sen, että se paha puoli on osa sinua ja itseään ei kuulu syyllistää, vaan ymmärtää.
Ja se aikuisien puuttuminen on tärkeää siksi, että kuormittavinta tuossa kaikessa on nimen omaan se, että se pieni lapsi on yksin vastuussa ja yksin tietää että tulee maailmanloppu, jollei hän tee jotain tms.
Juuri yksin ei saisi jäädä, koska lapset keksivät AINA syyttää itseään kaikesta.
AP, eikä kukaan täällä ehdottanut, että se puuttuminen olisi kommentointia tyyliin: "lopeta nuo höpötykset, ei mitään pahaa tapahdu!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se, että puuttua ei saisi, on vähän niinkuin sen ajattelumallin mukaista, että toteuttamalla ne kaikki käskyt, se ongelma häviäisi. Että se katoaisi tätä pahaa puolta tottelemalla (=olemalla kertomatta).
Ahdistavien asioiden jakaminen turvallisessa ympäristössä on varmasti aina lopulta vapauttava kokemus.
ja AP, kerro nyt se hassu refleksisi, ei siksi että me sillä tiedolla mitään tehtäs, tai että se olis jotenki kummonen juttu, vaan siksi, että olet päästänyt irti ja voit sen kertoa täällä sen.
Lapsen ajatusmaailma pitää sitäpaitsi rikkoa senkin takia, että tossa tilanteessahan ne tavallaan kuvittelee oevansa jumalia tms, tai jotain kaikkivoipia. Se aiheuttaa aika paljon ahdistusta. Kun tajuaa, että ne asiat ei riipukaan itsestä: että naapurin pirkko jää henkiin vaikka en tee tuota juttua, niin varmaan ahdstus pienenee.
lapsena. Ne alkoivat jo ennen kouluikää ja hiljalleen helpottivat aikuisikää lähestyessä. Minulla kyse oli ennen kaikkea symmetriasta: jos koskin jalallani tai kädelläni esim. pöydän jalkaa, minun piti kiertää pöytä moneen kertaan ja koskea jokaista jalkaa kummallakin kädelläni yms. Kerran työnsin jalkani pyörän pinnojen väliin, koska olin vahingossa ensin koskettanut pinnoja toisella jalallani. Sama koski värejä: jos käytin vaikka piirtäessä punaista, oli myös käytettävä sinistä. Luvuista kaikki parittomat olivat pahoja, erityisesti 3. Ja parillisistakin 8 oli jostain syystä paha ja tavallaan myös 4, koska siitä helposti kahdella kertomalla tuli 8.
Aikuisenakin kärsin vielä pakkoajatuksista ja tavallaan juutuin pahoihin ajatuksiin enkä päässyt niistä eteenpäin. Olen nyt melkein 10 vuotta käyttänyt optipar-nimistä mielialalääkettä melko korkealla annoksella ja se on tehonnut erittäin hyvin pakkoajatuksiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä keksi lapsena koko ajan hulluja sääntöjä, jotta itsellä olisi kärsimystä. Kerran ajoimme 120 km automatkan pimeällä ja taival oli melko valoton: tietyillä osuuksilla vain pikkukylien kohdalla oli valot. Aina kun jätimme valollisen kohdan taakse, minun piti kääntyä katsomaan takalasista, ja jättää katse tietyllä tavalla näihin katuvaloihin. Katseen piti olla laakea ja kattaa näkymä tasaisesti. Saatoin kääntyä 5 kertaa autossa korjaamaan katsetta katsomalla takalasista.
Olen päätellyt nyt aikuisena, että pelko, joka liittyy pakkotoimiin, on tavallaan vahvaa taikauskoa. Kuka tahansa aikuinenkin saattaa pelätä vaikkapa peilin särkemistä. Lapsi kehittelee mielessään uusia taikauskoisia käytäntöjä. Pelko on siis jotain maailmanjärjestyksen voimien pelkäämistä. Ei aikuinenkaan välttämättä osaa selittää, mikä paha voima liittyy vaikkapa mustan kissan tienylitykseen.
Mukana voi olla vahvasti myös Jumalanpelkoa ja syyllisyyttä. Lapsi voi käpertyä helposti syyllisyyteen, jos hän saa jostakin kimmokkeen siihen, että hän on syyllinen, esim. sukulaisille tapahtuviin onnettomuuksiin jne.
Itselläni meni ongelma-aikana usein mielenkiinto pilalle päivistä, koska jos olin huomannut taas uuden vaivaavan ajatuksen liittyen kehoon, aloin miettiä siitä seuraavia kärsimyksiä. Ja toinen juttu oli sitten rituaalit.
mistä ei voitaisi keskutella.
Niinpä tästäkin voidaan keskustella. Mielestäni on huolestuttavaa väittää muuta. Hetkellisesti lapsi saattaa aikuisen puuttumista asiaan säikähtää, mutta pidemälllä tähtäimellä lapsen etu on nimenomaan se, että pakkotoimintoihin puututaan hyvin varhain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun jutut kuulostaa siltä niin kun sä olisit vieläkin noiden juttujesi vanki.
Ei kait nyt tulitikkulaatikko voi sytyttää paloa putoamalla hyllyltä!
Eikä mitään "pahaa" ole jonka kanssa pitäisi keskustella tai jota pitäisi kuunella tai joka leppyisi jos laittaa esineitä tietyllä tavalla. Oikeesti, usko pois!!
Eikä pahat asiat tapahdu sen takia että esineet on väärässä järjestyksessä. Herää jo!
Mitä aiemmin saa lapsen tajuamaan että mitään ei tapahdu jos ei suorita rituaaleja sitä paremmin.
Ja mikä ihmeen refleksi josta jää paitsi?
et voi tietää, millaisia syyllisyysristiriitoja tulee lapsen sisälle, vaikka luulet auttavasi.
Lapsi on täysin yksin ajatusten ja syyllisyyden kanssa vaikka öisin. Rituaalien suorittamattomuus saattaa johtaa sekavaan itkutilaan, johon sinä varmaan määräisit rauhoittavia. Se olisikin ehkä ainoa keino.
Ei ole mulla enää oireita. Tulitikut oli esimerkki aikuisten "tiedostetuista" oireista verrattuna lapsiin.
ja tunnistan tuon ajatuksen pahasta puolesta. Mulla itselläni se paha puoli oli itsetuhoisuutta ja huonoa itsetuntoa. Esim. mä olen jossain määrin uskovainen, ja mulla yksi pakkoajatus oli jumalan pilkkaaminen. Ja se oli ihan sellaista, " älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia", ja sittenhän sitä ajatteli.
Mulla oli myös varmaan vuosien ajan tapa, että mun piti ehtiä sänkyyni ennen kuin vessan ovi meni kiinni. Jos en ehtinyt hypätä sänkyyn ennen oven sulkeutumista, nousin ylös, ja menin uudelleen laittamaan oven menemään kiinni, ja sitten juoksin ja hyppäsin sänkyyn.
Mulla näihin auttoi kasvaminen ja itsetunnon ja itseni rakastamisen kehittyminen. Ymmärsin olevani päästä vähän pipi, ja ajattelin, ettei jumala varmasti rankaise minua, vaan näkee, mikä mut ajaa niihin ajatuksiin. Ja sain siihen asiaan rauhan. Ja tuo sänkyyn hyppääminen, mä vaan päätin, että kun täytän 14, tuo sääntö loppuu. Ja siihen se loppui.
Muuten täytyy todeta, että mulla on vielä näin aikuisenakin todella voimakas taipumun erilaisiin pakkoajatuksiin ja -toimintoihin. Se näkyy mm. siten, että addiktoidun todella helposti kaikenlaisiin yksinkertaisiin tietokone ja kännykkäpeleihin, ja luon niihin omia sääntöjä, kuinka niiden pitää mennä, ja mitä niissä saavuttaa, ja mihin tosielämän asiaan ne muka vaikuttavat. Siis tyyliin tietty pistemäärä tetriksessä tarkoittaa sitä, että tulen menestymään työssäni tietyllä tavalla...
JA uskokaa tai älkää, olen lukenut ja menestynyt ihminen. Ja aika onnellinenkin. Ymmärrän tämän taipumukseni, ja sen, että se tuskin koskaan tulee poistumaan, joten sen kanssa vain täytyy elää.
Muuten täytyy todeta, että mulla on vielä näin aikuisenakin todella voimakas taipumun erilaisiin pakkoajatuksiin ja -toimintoihin. Se näkyy mm. siten, että addiktoidun todella helposti kaikenlaisiin yksinkertaisiin tietokone ja kännykkäpeleihin, ja luon niihin omia sääntöjä, kuinka niiden pitää mennä, ja mitä niissä saavuttaa, ja mihin tosielämän asiaan ne muka vaikuttavat. Siis tyyliin tietty pistemäärä tetriksessä tarkoittaa sitä, että tulen menestymään työssäni tietyllä tavalla...JA uskokaa tai älkää, olen lukenut ja menestynyt ihminen. Ja aika onnellinenkin. Ymmärrän tämän taipumukseni, ja sen, että se tuskin koskaan tulee poistumaan, joten sen kanssa vain täytyy elää.
Siis apuva, jos mun täytyisi vielä muistaa jotain tuollaisia juttuja tämän normaalin arjen pyörittämisen lisäksi! Stressihän siitä tulisi!
Arki vaatii muutenkin niin monta asiaa mitä pitää muistaa, että jos elämääni määrittelisi vielä jotkut tuollaiset jutut, niin eihän siitä mitään tulisi enkä saisi hoidettua mitään.
Todellakin pitää puuttua! Ja apua annetaan sitten yölläkin, ei lapsi ole missään yliluonnollisessa tilassa yöllä. Lasta autetaan POIS niistä pakkotoiminnosta. Mikään tuollaisiin oireisiin puuttuminen ei vahingoita lasta, kun se tehdään oikein. Eli puututaan varhain.
Todella kuulostaa siltä, että et ole irti noista, kuten joku kirjoittikin.
ja ongelma ne ovat vasta, mikäli rajoittavat ihmisen elämää. Se, että joku pelaa kännykkäpeliä omilla säännöillä ei ole mikään ongelma eikä mielenterveydelle vaarallista. Suurin osa ihmisistä on joskus lapsena tai aikuisena yrittänyt väistellä katukiven reunoja, laskenut puhelinpylväitä tms. Useimmiten se menee ohi itsestään.
Ihan samalla tavalla kuin että kaikilla on narsistisia piirteitä, mutta narsistinen persoonallisuushäiriö vain pienellä osalla ihmisistä.
Olen siis päässyt eroon ongelmasta. Se oli pahimmillaan 5. ja 6. luokalla ala-asteella. Jäämiä siitä oli kyllä lukioon asti juuri lukemisessa. Yläasteen aikana oli vielä jotain esineiden sijainteihin liittyviä oireita, varsinkin silloin, kun jokin paikka (huone) piti jättää pidemmäksi aikaa omiin oloihinsa: viimeinen käyntini saattoi olla työläs. Uskonnollisuus ei liity asiaan, enkä ole uskonnollisesta perheestä. Mutta jostain syystä se oli mulla Jumalanpelkoa.
Löysin nyt netistä hyvän kohdan liittyen lasten oireisiin:
"Often, these kids are too embarrassed to tell their parents or an adult what is going on."
http://psychcentral.com/lib/2006/when-your-child-has-obsessive-compulsi…